siis olen ihmetellyt kuinka olen selvinnyt ilman näitä.
nyt on parina iltana alkanut kiristää hermoa ihan yhtäkkiä. onneksi olen ollut yksin kotosalla, tai sillätavalla että lapset nukkuu. eikä ole ollut ketään muutakaan johon ärsytystä purkaa. eilen illalla laitoin murulle muutman "mua vituttaa"-viestin. mutta sitten päätin viisaana iskeä puhelimen kiinni, ennenkun kaadan paskalastin sen niskaan.
ei mulla sellaselle ärsytykselle mitään varsinaista syytä ollut. kiristi vaan, ja syitä kyllä hakemalla löytyi.
- jalkoja kutittaa.
- on kylmä.
- paino nousee "liikaa".
- ja miks ihmeessä joku ihminen edes haluaa olla mun kanssa? mä olen ruma ja tylsä, ja lihomaan päin. mun elämä on yhtä hömöttämistä, mä olen raskaana, enkä juuri halua edes ikinä mennä minneen. jos toisella on kiinnostuneita, nättejä tyttöjä jonossa, niin hittoko mun kanssa aikaansa viettää. ei tästä mitään tule kuitenkaan. mä olen hankala ja tämmönen kun olen.
- miks hitossa lapsen nukkumaanmeno on aina sellasta taistelua. aina pitää sanoa jotenkin tiukkaan sävyyn ennenkun se uskoo että nyt tosiaan mennään unille. miksei se onnistu sillä hali-hali-pusi-pusi-unisatu-linjalla millä se nukuttaminen alotetaan. aina se keksii jonkun huudon ja sit toisen ja sit mulla alkaa korventaa. eilen kestin yli tunnin hermostumatta, mutta sitten kävin säksättämässä "mäkämäkämäkäkunsunonnukuttavaonyömäkämäkämäkä...." saakeli! mä vihaan sitä mäkättämistä!
- sitten kun väsyttää sikana, ei se unikaan tule.
ja sit alkaa jalkojen kutina ja typerät ajatukset taas alusta. tässä ne nyt ei näytä kauheen maailmaa järisyttäviltä ongelmilta. mutta illalla ne sitä on melkein itkuraivareihin saakka. ei vaan ole läsnä ketään kelle hepuloida.
ja nyt särkee päätä. puuh.
toiv tämmöset kärinät ei ala olemaan jokailtasia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti