potki jäbä!

- esikon potkut tunsin joskus vkolla 17, muistaakseni, ihan oppikirjan mukaan.
- ruttunaamasta taas jo vkolla 14 alkoi tuntumaan sisäistä kutinaa, ja sitten sätkimistä.
- olikohan se vkolla 13 kun tämä "greippi" aiheutti kalanpyrstömäistä kutinaa, mutta sen jälkeen on ollut aika hiljaista. viime viikolla alavatsassa oli tasaista töminää yhtäkkiä. ihankun vauva olisi hikannut. ja sen jälkeen greippi on viettänyt taas hiljaiseloa!

...jotenkin olis kiva tuntea jo sen liikkeet kunnolla. että tietäsin että tämä nyt on "sitä". potki jäbä, potki!

ei ehdi perässä

raportoiminen on jäänyt hiukka vähemmälle, kun on ollut kiiruksia tuon ruttunaaman kanssa. nyt plus 2 ikäisenä, ja tässä kevään korvalla, epeliin on tullut kosolti lisää vauhtia ja vaaratilanteita.

en yhtään ihmettele tilastoja joissa sanotaan että suurin osa onnettomuukista sattuu kotona, ja suurin osa leikki-iän alkupuolella, kun vauhtia ja uteliaisuutta on järkeen verrattuna aivan liikaa.

- ruttunaama on hyppinyt vaarallisesti kalliolta ja kiipeilytelineiltä.
- yrittänyt kadota puistossa.
- yrittää juoksennella ihan missä sattuu, niin että sydän on jatkuvasti syrjällään...
ihan pesrussettiä.

kunnes:
eilen rakkaani ruttunaama eväsretkellä tuossa pihalla kysyi saako leikata banaania. meillä oli mukana ruokaveitsi. (siis se tylsä malli jolla pilkotaan potut ja kalapuikot syödessä.) annoin tietysti luvan, meillä tuo napero on saanut ruokansa tilsiä veitsellä jo iän kaiken, ja auttaa ruoanlaitossa ja muissa päivittäistoiminnoissa. istuin siinä vieressä, mutta eihän se nyt vahinkoa estä jos se on tullakseen.
-helkkarinmoinen huuto... veri lentää, veri todella lentää... puristus rutun kädestä... muksu kainaloon... kotiin hanan alle... huutoa, huuhtelua,verta,lohduttelua... kääröt käteen... soitto lääkäriin.

eivät mein lastenlääkärissä eka olisi ottaneet vastaan, yritin muut yksityiset tästä hollilta, mutta kaikki ajat olivat menneet. kun verenvuoto rauhottui, sain ajan sinne lastenlääkäriin haavan liimaukseen. ottivat kun sormet liikkui normisti, ei siis jänteitä poikki.

paskinta episodissa oli se että olin yksin. muru oli tulossa illaksi, mutta kotonaan kaupungin toisella laidalla. soitin lähellä asuvalle ystävälle, joka tulikin hetkessä. onneksi ei tarvinnut taksilla mennä, koska olin ihan terapian tarpeessa itsekin.

kivintä episodissa oli lapsen luja luonne. sattui sikana ja muksu huuti, kättä piti pyynnöstä paikalla, luotti kun mamma sanoi ettei hätää, lääkäri korjaa. lääkärissäkin näytti kättä ja piti kirvelystä huolimatta juuri niinkuin pyydettiin. kysyi vielä kotimatkalla "voidaanko mennä eväsretkelle toistekin, jos mä en leikkaa banaania? kun voi sattua haaveri..."

illalla banaani kirvoitti itkut vielä. se oli jäänyt verisen veitsen lävistämän pöydälle ja sitä yhdessä kovasti ämisteltiin.

jösses.

tänään sidosta vaihtaessa liimat ja sisempi "hoitotarra" olivat jo irti paikaltaan. viisipäivää niiden olisi pitänyt kestää... linttasin ne takaisin paikalleen ja uuden hienon nasulaastarin päälle.

ja iltapäivällä neiti ruttunaama mennä loiskautti mereen vaatteet päällä. "tyhmä ruttu olen", sanoi itse. mua kyllä nauratti. sattuuhan näitä. paremmissakin piireissä ;) saa nähdä mitä ne lääkärissä sanoo kun soitan ja kysyn jotta mitä nyt, haava "hieman" kastui...

edit: luin haavanhoito-ohjeet. 24h pitää pitää kuivana. no, onneksi melkein se tasan ehti kulua ennen plumpsua...

rakkautta ilmassa. vai mitähän se on?

KÄRINÄ:
kärinäni murua kohtaan ilmeisesti alkoi yhtenä iltana nousta pintaan, kun tuntui että tunne menee nyt haluamani rajan yli. toinen tuli keskellä yötä reissusta mun luokse, ja toisen hymyn näkeminen ja viereen tuleminen keskellä yötä vaan herätti aika voimakkaita tunteita.

mietin miksi jarruttelen, kun tuntuu että kaikki on hyvin.
mietin josko se nyt tuo kuitenkin on? jos meillä onkin jotakin toisillemme antaa?

ja tästä ilosta ja onnellisuuden tunteesta alkoi tietysti sitten valtava ahdistus. mulla ei ole varaa "tässä tilassa" antaa kenellekään valtaa mun tunteiden yli. mä en halua kaivata enkä tarvita ketään. saati tykätä niin (alkaa rakastamaan?) että olis kurjaa olla ilman toista... mulla on perhe, yksin. mun pitää osata pärjätä, mä en saa olla heikko.

vaikka toinen vakuuttaa hyvää tahtoaan, välittämistään, haluaan ottaa vastuuta, mä en pysty tähän vielä.

pakkohan asiat oli ottaa puheeksi. kiertotietä ja riitaa haastaen päästiin asian ytimeen. ensin puhelimessa toisen työvuoro pilaten, sitten ihan kasvotusten hyvässä hengessä, sylikkäin, yötä pitkin... ilma puhdistettu. tasainen ja rauhallinen olo. molemmat tietää missä seistään. yhdessä nyt sitten tästä jatketaan. hissukseen. nautiskellen.

VAUVA:
jouduin rutun ottaa mukaan neuvolaan, ja kerroin sille että masussa saattaa olla vauva. sitähän sitten äimisteltiin yhdessä. sovittiin että vauva tulee sitten ehkä syksyllä rutun synttärin tienoilla jos haluaa perheeseen liittyä. ruttu, suloinen, halus "leipoa" (?) mun mahaa, ja silitellä. epäilee siellä vauvaveikan olevan. luulee että mä annan sen sille ja menen pois siskon kanssa. hän sitten halaa ja pussaa ja hoitaa vauvaa :) pieni ihana. illalla kun kysyin haluaako ruttu suukottaa mun mahaa (ja vauvaa) kanssa, oli riemu ihan rajaton. kiljumista, halailua, pussailua ja silitystä sai greippi masussa.

voi hiis. jotakin niin kaunista tässä on. <3

hormonihermarit, osa yksi

siis olen ihmetellyt kuinka olen selvinnyt ilman näitä.

nyt on parina iltana alkanut kiristää hermoa ihan yhtäkkiä. onneksi olen ollut yksin kotosalla, tai sillätavalla että lapset nukkuu. eikä ole ollut ketään muutakaan johon ärsytystä purkaa. eilen illalla laitoin murulle muutman "mua vituttaa"-viestin. mutta sitten päätin viisaana iskeä puhelimen kiinni, ennenkun kaadan paskalastin sen niskaan.

ei mulla sellaselle ärsytykselle mitään varsinaista syytä ollut. kiristi vaan, ja syitä kyllä hakemalla löytyi.
- jalkoja kutittaa.
- on kylmä.
- paino nousee "liikaa".
- ja miks ihmeessä joku ihminen edes haluaa olla mun kanssa? mä olen ruma ja tylsä, ja lihomaan päin. mun elämä on yhtä hömöttämistä, mä olen raskaana, enkä juuri halua edes ikinä mennä minneen. jos toisella on kiinnostuneita, nättejä tyttöjä jonossa, niin hittoko mun kanssa aikaansa viettää. ei tästä mitään tule kuitenkaan. mä olen hankala ja tämmönen kun olen.
- miks hitossa lapsen nukkumaanmeno on aina sellasta taistelua. aina pitää sanoa jotenkin tiukkaan sävyyn ennenkun se uskoo että nyt tosiaan mennään unille. miksei se onnistu sillä hali-hali-pusi-pusi-unisatu-linjalla millä se nukuttaminen alotetaan. aina se keksii jonkun huudon ja sit toisen ja sit mulla alkaa korventaa. eilen kestin yli tunnin hermostumatta, mutta sitten kävin säksättämässä "mäkämäkämäkäkunsunonnukuttavaonyömäkämäkämäkä...." saakeli! mä vihaan sitä mäkättämistä!
- sitten kun väsyttää sikana, ei se unikaan tule.

ja sit alkaa jalkojen kutina ja typerät ajatukset taas alusta. tässä ne nyt ei näytä kauheen maailmaa järisyttäviltä ongelmilta. mutta illalla ne sitä on melkein itkuraivareihin saakka. ei vaan ole läsnä ketään kelle hepuloida.

ja nyt särkee päätä. puuh.
toiv tämmöset kärinät ei ala olemaan jokailtasia.

14 + 1

kerroin raskaudesta töissä. siis pomolle nyt ensin. aika yllättynyt oli :) mutta myönteinen ja iloinen. itkemättä mä en siitä selvinnyt tietty taaskaan. hyvät keskustelut meillä silti oli... laskettiin koska about olis töihin paluu, sillä vaikka haluan olla kotona, realisti pitää olla.

yksin asuntolainaa maksaessa rahat riittää nippanappa olla vuos himassa, ja sitä nyt kaavailtiin toteutuvaksi. jos oikeen nyt repäsen, niin sitten kohtuuaika olis säästöillä eläen 1,5 vuotta. mutta siitä en nyt pomolle tässä vaiheessa puhunut. onneksi meillä on iso työyhteisö, ja tiedän ainakin yhden kollegan jonka työsopimus loppuu juuri hieman ennen mun äippärille jäämistä, eli sille kivalle tyypille olis varmaan töitä sitten ainakin se vuosi eteenpäin. kerrassaan kiva win-win tilanne.

en mä tätä raskautta nyt kauaa olis salaillukaan. mun suht tasanen maha on mennyttä. ollut jo muutaman tovin. työvaatteet on suht rennot, mutta kyllä siellä hassu kumpu jo pilkottaa, jos yhtään on silmää sellaselle. ;) asiasta pitäis vissiin mainita myös kaksivuotiaalle rutulle. joudun ottamaan sen maanantaina neuvolaan mukaan, ja vaikka se ei paljoa tajuiskaan, niin huomenna aion asiasta mainita. tyyliin: "maman masussa saattaa olla vauva, mennään neuvolaan kuuntelemaan josko sieltä kuuluisi jotakin"... tms... se on niin skarppi likka että ihan turha selitellä mitään epätotta tai muutenkaan kierrellen.

nyt mennään vkoa 14 + 1. rutun liikkeet tuntui ekaa kertaa näillä vkoilla. ootan innolla jos nyt kunnolla alkais kutittelemaan tämäkin.

nyt illalla menen käymään bileissä. siellä kukaan ei mun raskaudesta tiedä. jos ei huomaan mun siduissa non-alkoholic - merkintää niin kattotaan miten käy. ei ole ihan tutuimmasta päästä siellä kaikki, en vaan jaksaisi selvitellä asioita juurta jaksaen jollekin puolitutuille. mutta koska ruttu on kerrankin hetken hoidossa, mä lähden muutamaksi tunniksi tuulettumaan... he hee!

kirje

huslabista tuli kirje. "hyvä odottava äiti. verikokeesi ja ultraäänitutkimuksesi tulos Downin syndrooman toteamiseksi on valmistunut. Tulos on normaali ja lisääntynyttä riskiä ei ole todettu."

en mä edes muistanut koko asiaa. no kiva uutinen anyway.

vkoja on nyt kasassa 13. neljästoista viikko alkaa. hassua että melkein yks kolmasosa raskaudesta on nyt ajassa laskettuna takana.

liitokset natisee töissä ja vapaa-ajalla. tilasin amautista carrywellin symfyysituen. toivottavasti se auttaa sen verran ettei tämän tuskallisemmaksi esim. työn tekeminen enää mene. nyt joutuu kyllä kesken päivän ottamaan vähän penkkiä peffan alle, kun tuntuu että lantio on tulessa.

muuten aika hyvät fiilikset on. edellisiltana kun luin rutulle satua vatsamakuulla, alavatsassa tuntui hassua kalanpyrstömäistä venkoilua. alkaakohan greipin liikkeet tosissaan jo tuntua?

meille tulee vauva

"meille" tulee vauva. höh. se on joku hiton vakiintunut sanaliitto varmaan. olen nyt harjoitellut asian sanomista ääneen. ja joka kerta kun tuo lause pääsee mun suusta, alkaa vituttaa. "meille tulee.." meille? kelle meille??? en sit kehtaa käydä korjaamaan että "mulle tulee... MULLE!"

ihme asiasta sit kerää hernettä nenään. ei se auta kun harjoitella.
mulle tulee vauva. mä olen raskaana. juu. ihan yksin. uskon pärjääväni. muutama ihminen jolle olen kertonut on ollut vähän moodilla -"ai kiva". kun saa onnitellakin. ja mulle olis nyt tärkeetä että asiaa vähän hypetettäis, ja oltais ylpeitä, ja kannustettais. koska, mähän olen yksin, mä odotan yksin. mä tod.näk. synnytän yksin, ja hoidan koliikit ja yöt yksin. ja näin olen halunnut. ja olen mielissäni ja iloinen.

ei nyt tietenkään sillä että mun hyvinvointi olis kiinni muiden sanomisista, mutta silti, jos luet tätä, ja tulee puheeksi, niin sano "hienoa! sä oot sellanen että pärjäät, ja olen ilonen sun puolesta!". kiitos.

p.s. työparilleni kerroin raskaudesta tänään. kun satuttiin pitkästä aikaa rauhalliseen paikkaan kahden. se otti kiinni kädestä, katsoi silmiin ja sanoi vilpittömästi "onnea". tuli tositositosi hyvä mieli.

neuvola-aika

soitin ultran jälkeen ohjeen mukaan neuvolaan, ja yritin varata aikaa seuraavalle käynnille.

edellinen käynti oli vkolla 8. toka-aikaa paikalla ollut sijainen tarjosi mulle kesäkuun loppuun, raskausvkolle 19. tai kun neuvolan täti kuuli että mulla on rakenneultra 3.7. ehdotti se aikaa heinäkuun puoleenväliin. eli about raskausviikolle 22...

vaikka tämä onkin mulle jo kolmas raskaus, tuntuu tollanen kevyt 11 viikon tauko yleisessä kontrolloinnissa tuntuu aika rajulta, se on yks neljäsosa kok raskausajasta. jos edellisessä raskaudessa kytättiin kaikkia mittoja ja arvoja yms. niin nyt ei huolta siis ollenkaan. ja tää on se raskaus mistä itse olen enempi huolissaan, se joka on toteutunut kahden keskenmenon jälkeen, ja jonka onnistuminen jäi tosi hilkulle siittiöiden riittämisen kannalta. ja nyt vaan odotellaan että kaikki menee itsekseen eteenpäin...

no. eihän siellä nyt mun hermojen tai hyvinvoinnin kannalta kai käydäkään. vaan kaupungin neuvolaresurssien puitteissa tsekkaamassa että verenpaine pysyy alhaalla ja sydänäänet kuuluu. että tätä ne on ne säästöt sitten.

juu, onhan mun edelliset raskaudet menneet hyvin. enkä ole riskissä minkään suhteen. ei ole ylipainoa, ei verenpainetta, ei taipumusta suuriin eikä perätilasiin lapsiin. mitä sitä hössöttämäänkään. en sitten ottanut aikaa. syy oli se etten muistanut tarkalleen koska se rakenneulta oli, eikä paperia ollut mukana. sovittiin siis että soitan uudelleen tänään maanantaina, koska oma terkkarini on paikalla.

päätin jo soitella klinikalle aikaa raskaudenseuranta-ajalle tähän väliin. toki omalla terkka-terkalla haluan käydä myös, koska se on persoonana niin ihana ja huippu, mutta kun olen tottunut käymään säännöllisesti kyylättävänä, niin aion käydä myös nyt. maksoi mitä maksoi.

oma terkkarini tarjosi kuitenkin aikaa 25.5. eli kahden viikon päähän. en edes aluksi kertonut että toinen täti tarjosi aikaa sinne iäisyyden päähän. oma terkka tuntee mun taustat, ja on tosi huomaavainen ja ihana. tässä taas huomasi kuinka oikeasti tuntuu hyvältä ja merkitsee kun saa sellasta tilanteen huomioivaa palvelua, kun tuolla koneistossa tuntuu että on kuin onkin ihminen. ja siellä on myös oikeita ihmisiä töissä... hiis. <3

eli pääsen kuin pääsenkin 7 vkon tauon jälkeen raskauden normiseurantaan. sen sijaan että tauko olisi venynyt 11 viikkoon. hienoa.

raskaus = totta

eilen koin elämäni yllärin.
olin niskaturvotusultrassa, ja siellähän oikeasti oli sikiö! siis elävä, sätkivä, mamalle vilkuttava pikkunen.

uskomatonta miten hölmö sitä saattaa ajatuksineen olla. en siis vaan ole uskonut tähän raskauteen ollenkaan. siis siihen mahdollisuuteen että mulle tämä onni suotaisiin, vielä kerran. ultran jälkeen itkin ilosta, ja hoin moneen kertaan että mä todella olen raskaana. mä olen raskaana, mun mahassa kasvaa vauva, raskaana, raskaana...

pikkusella oli kädet, jalat, varpaat ja sisäelimet niinkuin olla pitää. mun mahaan on ilmaantunut yksi huomattava musta karva, ja se saikin mut kysymään kätilöltä josko sukupuoli näkyy. ei näy, ei voi sanoa, ja jos sanoo, en saa kertoa kelleen... mutta pienet vehkeet saattais jalkovälissä olla... rutun 12vkon ultrassa kätilö sanoin ainakin kymmnen kertaa kuinka "kaunis" sikiö meillä onkaan. ja tyttöhän sieltä tuli. (en nyt viälä käy värjäämään pinkkejä vaatteita ruskeiksi, vasta rakenneultran jälkeen. ja koska tää tod. näk. on mun viimonen raskaus, ajattelin maksaa itselleni hupia myös 4D ultrasta. sitten sen ainakin näkee mihin toimenpiteitiin sitä on vauvanvaatekerran kanssa ryhdyttävä...nimiasia pitää ottaa harkintaan. tytölle mulla oli mielessä nimi valmiina, pojalle hakusessa. voihan tämä vielä paljastua jekuksi, mutta eilen taas selailin raamattua mistä tyttöjenkin nimet ovat tulleet.)

tämä tyyppi, greippi, oli viikkoihin nähden iso. pari lisäpäivää tuli arvion päälle. laskettua aikaa ei voi kuitenkaan oikein aikaistaa, koska inseminaatiota aiemmin ei ole hedelmöitys voinut tapahtua. hauskaa on, että rutun inssipvä oli täsmälleen sama kuin tällä. 27.2. lasketut ajat siit huolimatta heittää kolmella pvällä. 21.11. on tällä, 19.11. oli rutulla.

tyyppi oli muutenkin vilkas. sai pitkään ihmetellä tyyppiä ruudulla kun sätkintä ja potkinta oli sitä luokkaa ettei saanut mittaa otettua. tosi hyvät liikkeet kätilön mielestä. Ojentelua, koukkuunvetoa ja hikkailuja. Hienosti näkyi myös lapsivedenjuontia siellä tapahtuvan :) voi taivas!

nyt sitten vaan raskaudesta nauttimaan. totta kun se tuntuu olevan...

siunattu muoti

alkoi omat farkut ahdistamaan sen verran että laitoin ne pois häiritsemästä odottamaan ensi kevättä. pieni kumpuhan mulla on mahan kohdalla, mutta reisiin on tullut jotakin ihmeellistä, ja farkut tuntuu inhottavilta. ei haluais nyt yhtään ylimääräistä painoa, koska kahden pienen kanssa ne raskauskilot tuppaa sitten jäämään aika tiukkaan.

no pahaa mieltä välttääkseni poistin typerät vaatteet valikoimista.

edellisen kierroksen äitiysvaatteet näyttää kyllä aika kulahtaneilta. sehän oli ihan äsken kun odotin tuota ruttua, mutta niin se aika vaan kulkee... ne on eittämättä out.

ostin aiemmin vero modasta yhden puuvillahousut joissa on matala, joustava vyötärö. tosi kivat. nyt hain sitten toiset samanalaiset. harmaat. saattaa mennäkin jalkaan pitkälle syksyyn asti. sit gina tricot:issa oli hyvä jättipaitoja sellasella alaresorilla. näytti tosi kivalta. siellä masukka pysyy suht jemmassa vielä tovin ;) ja saatan näyttää suht siistiltäkin. ja nekin mahtuu päälle sitten ihan suureen pamaukseen saakka.

siunattu nykymuoti.

kerroin

pääsin kertomaan raskaudesta lähisukulaisille. toisaalta tuntuu tyhmältä ennen ultraa kertoa. mutta jäin kiinni. vappubrunssilla en ottanut kuoharia ja sekös oli mein suvun piirissä ihmettelyn aihe. tätini kysyi josko olen alkanut imettää uudelleen. kaksivuotiasta. :D vähänkö nauratti. pakko oli sanoa että: "ei, en imetä, olen raskaana". piti sitten vielä soittaa vanhemmillekin, etteivät sitten kuule muualta.

nyt se on sanottu, ja tottahan se on. olen raskaana.

tosin raskauden eteneminen ja sen laatu selviää sitten perjantaina 8.5. kun on se niskapoimu-ultra.