jäbä on kääpiö!

- ootas, mä mittaan tän pojan uusiks.
kyl sä mittaist ihan oikein. meinaatsä että tuli liian vähän? etsä siihen mittariin enempää saa uudellakaan mittauksella.

- nii että onks tein suvussa jotaki perinnöllisiä sairauksia?
ai kui? näyttääkse käyrä niin pahalta?
- no näyttää.
no ei meillä muuta outoa ole, kun se että ollaan ihan saakelin pieniä kaikki. *reps*

eli kasvukontrolliin keväällä.
mikäpä siinä. tässä odotellaan kasvupyrähdystä, tai kasvatellaan kääpiötä. aivan sama mulle.
esikolla kontrolleissa käytiin pariin kertaan ennenkun tyyppi venähti normikäyrille. normikäyrille rutun ei kukaan odottanutkaan kipuavan, niin se on saanut kasvaa hitaasti pieneksi ihan rauhassa. poika nyt sit kasvaa, tai ei.  "äitinsä poika" sanoi edellinen neuvolantäti, kun huikee kasvukäyrä taittui alaspäin. tää uus täti ei ollut ihan niin rento.

fiksua ja filmaattista poika esitti, ja esitys meni läpi. virnistellen arvaili värejä päin prinkkalaa, mutta tätistä se oli vaan hassua ja ikätasoista.

ruttu sai piikin käteen nolona ilmeillen. ei draamaa, niinkun ei o aiemmin ikinäkään tullutkaan. reipas likka! puhuttiin vaan sen hienoista taidoista ja omilla käyrillä kasvamisesta. ja niistä sosiaalisista ongelmista.

tytöstä tein aspergertestin tuossa iltapäivän kahvitauolla. kun tätikin sanoi että pienellä kynnyksellä voi soittaa, jos sosiaalisissa taidoissa ongelmat lisääntyy. ja juu, piirteitä löytyy, niinkun arvelin, mutta ihan siksi tsiigailin asiaa, että osataan sen erityispiirteitä ottaa huomioon arjessa. ja tukea sen erityislaatua positiivisessa mielessä. emmä usko että nuo piirteet tuosta korostuu ongelmaksi, tai alkaa sitä haittaamaan, mutta musta niistä on hyvä olla tietoinen. eiköhän se iän kanssa taitu kategoriaan "äärettömän älykäs, mutta silti sosiaalinen" niinkun lahjoittaja itseään hilpeästi spermapankin "salaisissa tiedostoissa" mainosti. *wirn.

eniten mua koko reissussa kyllä huvitti kun täti oli kirjoittanut pojan neuvolakorttiin "puhe selkeää". 
tohiaan, haahan hiitä heevää joh on yttään mielikuvitutta.

mun poika, ja mun neuvolantäti

käytin pojan kaksivuotistarkastuksessa neuvolassa. hurmasi tädin ihan tyystin, ei yllätä mua ollenkaan. poika on aina ollut suht jättiläinen muuhun perheeseen verrattuna, mutta nyt paino- ja pituuskäyrät on laskeneet molemmat "normien" alapuolelle. eli mein perheen tasolle on laskeutunut poika. je! oon kuullut että jotkut neuvolantädit on alkaneet nipottamaan noista käyrien laskuista, mutta mein vaan reippaana totesi että "äitinsä poika". ihme että näin pitkään menikin yläkäyrillä.

poika tosiaan alkuun mamoilee uusissa tilanteissa, hakee turvaa sylistä, eikä puhu mitään. vakuuttelin tädille että kyllä se paljonkin puhuu, ja noin vartissa aukes pojan puhehanat. epäselväähän se puhe on, mutta kaiken se tietää ja pystyy ilmasemaan kyllä.

motoriset taidot pojalla oikeen hyvät. palapelejä ei oikeen malta rakennella, jos ei palat naksahda oitis kohdalleen.

ei siis mitään erikoista tällä(kään) kertaa.
paitsi että...
haikeus kyllä sydänalassa kaihertaa.
tuo oli viimenen neuvolakerta tuon tädin kanssa, koska kesällä muutetaan naapurikuntaan. se kirpasee mua syvältä. edes sanat ei riitä kuvaamaan mitä tuo yksittäinen terveydenhuoltoalan ammattilainen on tehnyt meidän hyväksi. henkisellä tasolla.
täti on ollut aivan äärettömän ihana, ystävällinen, hellä. aina tukena ja turvana. aina on voinut soittaa ja kysyä. se on aina ollut empaattinen ja kuunteleva, neuvonut ja tukenut. ollut tarkkana mun jaksamisen kanssa. järkännyt mulle raskausseurontoja ylimääräsenä, siksi kun elämä oli mua silloin kolhinut. se on aina ihastellut mun lapsia yli äyräiden. se on tukenut parisuhdetta ja antanut kasvatusneuvoja jos ollaan niitä kysytty. emmätiedä. meillä on ollut aina joku jolle soittaa, jos ei omat aivot riitä. joku paikka mistä saa neuvoja, tukea, välittämistä.

huippuhuippu täti!
ehkä se tekee "vaan" työtään. ja ehkä se on siinä vaan ihan super, ja vertaansa vailla. meille on sattunut neuvolantädiksi ihminen jolla on suuri sydän, ja joka on oikeassa ammatissa. ja jonka kanssa kemiat kohtaa.

kiitoksen kaikesta avusta ja välittämisestä lähetän postitse. kunhan vaan keksin mitä se voisi olla.
kiitos kaikesta tuija. sä oot ihana!

maanikon mainio elämä

poikulilla oli 7kk neuvola tänään.
se mun neuvolantäti on niin mainio! se oli niin avoimen onnellinen ja ilahtunut kun kerroin jonkun ehkä vaihtaneen mun pojan, koska entisen raivohinkulin tilalla on ilonen megavekkuli mies, joka tykkää halailla ja rauhottuu sylitellessä. päiväuniakin tämä uusi kaveri nukkuu huomattavasti sitä aikasempaa paremmin. herra harjoittelee syömään ihan ihmisten ruokaa. puuro maistuu. nukkuu pitkiä pätkiä yöllä. päivärytmi selkiintyy. ottaa monin tavoin kontaktia. tunnistaa omat ihmiset selkeästi ja ilahtuu meistä kovin.

täti melkein kiljui onnesta. ja jatkoi kiljumista kun näki kuinka herra 7kk konttaili hulluna ympäri huonetta, kiipi pystyyn, ja siirtyi tukia pitkin paikasta toiseen.

se oli jotenkin kauhunen että on mulla nyt siinä urakkaa. näkiköhän se poikulista jotakin mitä mä vasta arvuuttelen? eihän se nyt mua mitenkään haittaa että se liikkuu vikkelään ja paljon, vaikka onkin vielä ihan vauva! kumma ajattelutapa. äidillisen ylpeä olen sen edistysaskelista, tulee ne koska tahansa. ja mieluusti sen perässä juoksen, ei kai sillä väliä ole lähteekö se käveleen tässä kuussa vai syyskuussa...

sitten kun huomattiin pojan taas kerran olevan aivan ihana ja upea, eikä enää niin suurtarpeinen, siirryttiin mamman asioihin.

tätiä huoletti mun hyväntuulisuus ja iloisuus joka on ollut vallalla silloinkin kun poika on ollut haastava.
täti epäili mun nukkuvan ja syövän liian vähän. että käyn liioilla kierroksilla.

njaa. eihän sitä pienen lapsen äiti voi olla huutavan vauvan kanssa iloinen ja onnellinen muutenvaan. ja umpirakastunut. ja sillai että kaikki tuntuu vaan tosi hyvältä.

voihan olla että mä oon vaan laihanpuoleinen nousukiidossa oleva maanikko, jolta kohta vauhti loppuu kuin seinään.

tai sitten voi olla että oon vaan todella onnellinen tässä omassa elämässäni, vielä on äitiyshormooneja jäljellä niin ettei väsy paljoa paina, ja saan niin paljon henkistä ja konkreettista tukea mun puolisolta, että elämä tuntuu vaan ruusuilla tanssimiselta.

tiiä häntä. kohtahan me se varmaan nähdään.

puolivuotisneuvola

olipa hauska neuvolareissu.
neuvolantäti naureskeli ilosena koko käynnin ja onhan tuo poika aika vekkuli. jäbä ryömi eestaas tosi kovaa vauhtia ja sohlasi mennen tullen. heilui kontillaan, nousi karhukävelyasentoon ja loikki siitä eteen.poika myös pomppi mun sylissä kun vieteriukko ikään, ja heilui, ja hosui. maistoi tissimaitoa, ja sitten flirttaili tädille, otti hörpyt, flirttaili, otti hörpyt...

päiväunivaikeus on ja pysyy. ja mulle on palannut se ahdistava tunne kurkkuun kun yritän sitä nukuttaa. neuvolantäti kysyikin miten vois mua auttaa asiassa. sanoin että pieni kehuminen ja kannustus tekee tehtävänsä aina. se puhuikin tosi nätisti meistä, ja pojasta myös. tuli tosi hyvä mieli.

vaikka muutama päivä on mennyt suoraan sanottuna päin hevon peetä kaiken suhteen, on poika aina vaan ihana ja rakas. nukkui sitten kuinka huonosti tahansa, ja olkoon kuinka kiukkuinen tahansa, niin mun poika se on. ja omanlaisensa hosuli rakkauspakkaus.

olen tässä parissa yössä oppinut sen, että jos pojalla on megavaikea yö, ei mun kannata yrittää edes nukkua. herätettynä on hermo kireellä. sen sijaan jos suosiolla valvon, musiikkia kuunnellen ja hesaria lueskellen, jaksan paljon paremmin hyysätä jäbää kun se kiekuu. tosin just nyt kahden hulinayön ja väsyttävän antibioottikuurin* jäljiltä olo on enemmän kuin runneltu. päiväunia en ole saanut nukuttua ja univelkaa on enemmän kuin omiksi tarpeiksi.

itsetunto alkaa kuitenkin olla paremmin kohdillaan. (kiitos psyykkauksesta nlatädin lisäksi rakkaat s. (vikinäpuheluvastaava) ja l. (rationaalivastaava).) ja hittojako huonolle nukkujalle voin. pitää vaan päteä itselleen sitten muilla osa-alueilla. yöhulinoita koitetaan nyt loiventaa tilkalla lisämaitoa ja vaihtamalla alkuyön imetysvastaavaa. muutaman pidemmän pätkän kun saisin tässä nukuttua, voi olla että omat fiiliksetkin rationalisoituisivat ja asiat palaisivat oikeisiin mittasuhteisiin.


btw. poikulin paino on noussut, pituus ei juuri kasvanut. se on tollanen sahaaja näköjään. vuoroin pituutta ja vuoroin painoa kerää. 69cm ja 7,4kg topakkaa vauvaa on nyt meillä. ihana, vilkas ja iloinen poika (nlatädin mielestä. musta ilosen tilalla olis nitisevä enemmän asianmukainen termi), motorisesti huimasti ikätovereitaan edellä. neuvolan täti sanoi että ihanasti yritetään mennä pojan rytmin mukaan, vaikka se on aika kiivas, mutta tädin mielestä niin on pojalle parasta. ja niin meistäkin. ainoa että ne pidemmät päikkärit olis toiveissa, että jaksais sitten heilua paremmin, sekä poika että mamma, mutta kaikkea ei kannata vissiin kerralla toivoa. kai.


* mulla on ollut hirveä flunssa, ja muru fiksuna ehdotti jos yritän käydä terkkapäivystyksessä ennen nlaa kun mulla oli luppoaikaa. ja *simsalabim* siellä olikin ihan hiljasta, ja pääsin suoraan lääkärin pakeille. selkeä syy mun tukkoisuudelle löytyi. sain antibiootit poskiontelontulehdukseen. (hellät imettäjälle, mutta väsyttävät.) farmaseutti yritti neuvoa mihin aikaan mun kannattaa ne ottaa tuon väsyttävyyden takia, jolloin kävin hervottomasti nauramaan ja sanoin ettei asialla just nyt ole mitään väliä. ha ha ha, on pönttö tuhannen sekasin väsymyksestä öin ja päivin just nyt.

neuvolassa

käytiin neuvolassa. poikuli oli nyt 3kk ikäisenä 6,3kg ja 65cm. pituus huitelee +2 käyrällä, paino -7:lla, mutta kaikki ok, ja tissimaidolla pärjätään hyvin. sanoin toki että muutamaan kertaan mytty on saanut pullosta lisämaitoa illalla, mutta ei terkka siihen mitään noteerannut.

neuvolan täti sanoi ettei ole aiemmin noin motorisesti lahjakasta pikkupoikaa nähnyt. sukuvika vissiin. ei meillä ole ollut tapana kauaa paikalla loikoa. ruttunaama on vetänyt enkat nousemalla seisomaan tukea vasten 6kk ikäsenä, ja mytyn sohlauksesta päätellen samoissa rajoissa liikutaan. nyt se kääntyy, kierii, peruuttelee, ja nostaa pyllyn konttausasentoon. ei sitä enää mikään pysäytä. leluihin tarttuu niin, että pitää funtsia mitä sille antaa kädenmitan päähän. muutaman kerran se on meinaan itseään aika mojovasti lelulla kolkannut.

ihana poika se on. musta on hauskaa kun mun ystävätkin on huomanneet sen "tuleen omaksi itsekseen". siinä on sen verran persoonaa, ettei se ole enää ""vaan" vauva. se on ihan mytty itse. ihan oma valloittava ja kovaääninen persoonansa.

ja aamulla kun se yritti kosketella mun naamaa, tajusin jotenkin tosi konkreettisesti kuinka mun elämä on yhtä rakkautta rikkaampi. mun elämässä on uusi ihminen. uus rakkaus.