paluu työmaalle on ollut sangen egoa hivelevä. enhän mä ole ollut kun kaksi viikkoa poies taas, mutta ihmiset on niin ystävällisiä ja imartelevia.
mahaa kehutaan estotta, ja vointia kysellään. jatkuvasti huolehditaan, että jaksan, etten tee liikaa. meillä ei jotenki ole sellasta kyräily-kademieli-meininkiä nyt ollenkaan. herkästi katson aamukahvipöydässä josko jostain alkaa sataa puukottavia kasteita kun puhe kääntyy raskauteen. yksi raskautta yrittävä on porukassa, mutta reippaasti puhuu omasta yrityksestään ja kyselee muiden kokemuksia.
olen jäänyt seurailemaan muutamia lapsettomuusblogeja, tuon oman vuodenmittaisen raskautumisyrittelyn vuoksi. vaikka mulla on "jo" kaksi lasta, tuntui kurjalta ja hajottavalta ettei tärppiä kuulunut. eksänkin mielestä olin kohtuuton halutessani "vielä yhtä lasta" koska minulla on jo kaksi tervettä, hienoa mukulaa. ensimmäisen keskenmenon jälkeenkin jotensakin kylmät sanat on jääneet kummittelemaan mieleen. kun ei sitä ollut tarkoitettu, siinä oli jotakin vikaa, ja siksi se keskeytyi, kun onhan mulla jo kaksi lasta, ja niidenkin kanssa joskus väsyttää...
nyt vaikka olen iloisesti ja erittäin tuntuvasti raskaana. olen tunteissani kovin varovainen. onhan se kerrassaan kohtuutonta että yksi saa 3 ihanaa, joku ei yhtään. tosin mun on vaikea kuvitella että mun lapset olis joltakin toiselta pois. mä yritän olla tahdikas, enkä puhele ihmisille niinkuin kaikkien olisi haluttava ja saatava lapsia. toivon myös kohtuullisuutta siihen, ettei poroa vedetä nenään jos mun raskaudesta porukassa puhutaan. joo, voin hyvin, mulla on ihanat lapset, ja arjestakin osaan nauttia, ei niitä sanoja ole kuitenkaan tarkoitettu ketään loukkaamaan.
tuolla työmaalla kun keskustelu synnytyksistä, raskautumisista, lapsenhoidosta, vauva-ajasta, vauvan tuoksusta tms repeää joskus oikein kunnolla kunnolla, vilkuilen salaa ympärilleni. onko siellä se tyhjä katse jossain, onko joku joka mielummin puhuisi jostain aivan muusta, kuulisi aivan muita juttuja... en ole huomannut.
Näinhän se on. Oon varma, että osaat tasapainotella ja se on lapsettomalle todella paljon, että joku osaa edes ajatella, että kaikki eivät vain saa, vaikka kuinka haluaisivat ja kaikkensa sen eteen tekisivät. Niitäkin kuitenkin riittää, jotka joka käänteessä kehottaa muita "itsekkäitä paskoja" lisääntymään.
VastaaPoistaMut ei sitä niinä järjettömimmän tuskan aikana kyllä pystynyt sietämään, koko sitä r- tai v-sanaa. Jossain alitajunnassa tiesi olevansa kohtuuton, mutta jos ajatuksilla voisi tappaa, olis munkin ympärillä ruumiita...Muistan, että olin pahimpina aikoina katkera jopa mun omalle äidille, joka sentään oli saanut kokea sen kaiken. Oikeesti, voiko järjettömämpää ajatusta olla?!
Siksi se tuska niin kohtuuton olikin, kun pääkin meinasi mennä sekaisin. En tietty tiedä kokeeko kaikki sitä niin ;)
se on niin surullista kuulla. kuin sitä katkeroituu, ja maailma jää junnaamaan just siihen puuttuvaan/saavuttamattomaan asiaan. itsellä tuo lapsettomuus ei ikinä sillälailla ole ollut konkreettista, kun tuo esikoinen tuli ihan "tilaamatta". ja toinenkin tokayrittämällä. kun tän kolmannen kanssa projekti vaan venyi ja venyi, silti jaksoi uskoa että "kyllä meille tulee juuri se vauva mikä on tarkoitettu"...
VastaaPoistapaniikki nosteli toki päätään muutamaan otteeseen, kun mitään vikaa ei missään löytynyt, mutta myöskään tärppiä tällä "täydellisellä lisääntymiselimistöllä" ei myöskään käynyt. joskus seitsemännen ja kahdeksannen inssin kohdalla ei enää ees ollut mitenkään positiivinen fiilis koko hommasta.
katkeroituminen sinänsä on mun pahin pelko. just siinä eron aikaan mua äärettömästi suututti kaikki parisuhteelliset, naimisissa olevat ja ihastuneet ihmiset. en kestänyt nähdä ketään, enkä kuulla mitään. ja jos joku jaksoi vielä valittaa kun toinen ei tiskaa tms... kun itsellä on pohja koko elämästä hävinnyt. saatikka jos kyse olisi sellaisesta asiasta jota ei ole päässyt vielä kokemaan edes, kuten lapsesta vasta haaveilevilla. tuskan määrää ei voi edes kuvitella.
asiasta seinään, just oli city-lehdessä juttua kiitollisuudesta. musta se oli älyttömän hyvä artkkeli. ekalukemalla en löytänyt mitään kritisoitavaa. (harvinaista ;) mulla kävi siinä eroahdistuksen ollessa kovimmillaan rutun kanssa se aprikoosin kakomisjuttu. sit päätin vaan olla kiitollinen hyvistä asioista mun elämässä. kaikkea ei voi saada. kukaan. eikä se mitä muilla on, ole multa pois.
aina vois asiat olla paskemmin, ja niin kauan kun on elämää, on toivoa. kaikilla. peace! ;)