poikani on ns. herkästi tulistuva lapsi.
tai oikeemmin sanottuna herkästi turhautuva.
ja siitä lähtee välillä kohtuuton möly.
se oli lauantaina poissa kotoa ja tässä talossa oli hiljasta ku huopatossutehtaassa. mä oikeen nautin siitä rauhan ajasta, ja sit maailmankaikkeus paiskas syyllisyysunella päälle. että se katos. tuo poika. ihan mun peesistä putos veteen ja hävisi.
voi jeesus näitä äitiyden kommervenkkejä. sit kun osaa nauttia arvostaa rauhaa, niin syyllisyyspaska odottaa nurkan takana.
löysin yhdestä blogista termin low maitenance-lapsi. tajusin että se on se mitä muru lapsilta odottaa. perushommat meneekin nyt hyvin. lapset ikätasoisesti toimii itsenäisesti asioissa joita ne osaa. ja nauttii siitä. mä vaan oon ihan tuhannen höyry, ja kaiken pitäis tapahtua siinä samassa. sit mä puen lapsen vaikken huomaakaan, ja murua ärsyttää. ei, en ole mikään ylihuolehtiva paapova kyylä. mä vaan oon malttamaton. ja temperamenttinen. ja kiihko. (kysyinki sit murulta haluisko se mielummin jonku aivokuolleen flegmaatikon, mutta ei kuulema halua. jaaha.)
eilen törkkäsin kundille mandariinin kouraan ja kehotin kurimaan itse. se nykäs kuoren reunaa ja visko mandariinin lautaselle. "en osaa!" (toisinaan
mä luulen että murun pitää vaan niellä mein slaavilaiset piirteet, jossei se halua meistä luopua. mehän ollaan sieltä rakastavimmasta/rakastettavimmasta päästä yleensä, mut sitten ne muut suuret tunteet... ei heikkohermosille alkuunkaan sopivia.
ja mä luulen että mun pitää yleinen hyysäys ja toimintatarmo kohdistaa muuhun kun lasten omatoimisuuden "pilaamiseen". voisin hankkia harrastuksen. jos vaan jaksaisin. jotaki ihan itselleni. mitähäseolis?
penelle voi vissiin soittaa ettei me tarvitakaan apua. kun ollaanki ihan rationaaleja. ja poikakin on vissiin ihan normaali, erityispiirteineen.
miten musta tätä kirjottaessa tuntuu kun kaivelis tikulla omaa silmää.
emmätiä. mun piti vaan laittaa tähän kaks ihqua kuvaa tuosta elämäni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti