ruma

mä alan kasvaa aikuiseksi.

mulla on taas vakavastiotettava ruma olo. johtuen ehkä vaan naisenaolemisen ihanuudesta, ja siihen liittyvistä hormoonioikuista. hassua on ettei asia nyt mua juurikaan haittaa. ei mitään itsesäälin tunnetta ja kohtuutonta surullisuutta asiasta. vaan se kylmä, hiukan naurettava fakta. peilin ohi kävellessäkin vaan naurattaa, että tällä naamataululla onkin saanut jonkun raukan narautettua ihastumaan muhun (vai olinko silloin kenties nätimpi?) ja nyt se on tossa vieressä niin jumissa, että pakeneminen takavasemmalle mun ruman naaman nähdessään, ei olekaan ihan helppoa.

haha.

mutta että ehkä olen ruma, mutta mitä siitä?
en enää ole kauhean katkera siitä, ettei mulle toisenlaista naamaa tai tukkaa suotu. näillä mennään, mitä on annettu. eikä se edes ole mitään alistumista totuuden edessä, ettei se asia tästä muutu, vaan ihan vaan kypsymistä, tyyliin who cares? vaikka olen hiukka ruma, niin kaikki on silti hyvin. ja oikeestaan se on jollain tavalla mukavaakin. olla ruma. että tommonen karu naamataulu on jotenki sitten persoonallinen ja kiva. kai.

jes. jos se aikuisuus on tätä, niin tykkään!