...mä en taida mahtua... he. he.
mutsi tuli meille viikonlopuks. emmä usko että me oltais nii houkuttelevaa seuraa, mutta tontin vieressä tönöttävä mustikkametsä sen sijaan on. "onks teil ämpäreitä?" - ai niinku monikossa? on.
kävin illalla näyttää sille huudit, säälitti ihan kuinka huonoon kuntoon se on syövän jälkeen menny. mä ihmettelen sen asennetta kyllä, yritettiin pientä mäkeä ylös, ja kysin tarviikse apua, niin sitä vaan nauratti. ei apua. hän voi vaikka kontata. mua ei naurattanu.
risukossa jouduin kannatteleen sitä eteenpäin.
ei naurattanu.
katoin että sillä on nilkatki turvoksissa. toiv ei o sydämen vajaatoimintaa se. aina mä huolestun kaikesta.
toisaalta mulla on helpottunu olo siitä että se on alkanu urheilee, ja sanoi että kunto on jo kuitenki parempi kun vuos takaperin. silloin joutu mustikkametsässä konttaa puun luo ja sen avulla kiskoa itsensä kyykystä ylös. ja just konttaamaan mäet. (onneks en o ollu näkemässä!) vittumaisinta on syöpähoidoista sille tullu osteoporoosi, joka saa luut katkeilemaan naps,naps vaan. sillä on mm. iskän halauksessa menny kylkiluut, samoin kahden kilon käsipainoa nostaessa. ja kerran kun tömähti persiilleen himassa, murtu lantio.
arvatkaa pelottaako päästää sitä tonne risukkoon. pakko vissiin lähtee sinne mukaan, mä en vaan kestä siellä montaa tuntia. (mä vihaan mustikanpoimintaa! vihaan!) mummi aikanaan lähetti aina koiran hakee mutsia kun sitä huolestutti, ja setä ampu käsiasella ilmaan ilmottaakseen että joutais palata metsästä ku siellä kuhnittiin tuntitolkulla.
mä en epäile ettei spansku sitä löytäis tuolta kun lähettäisin vaan hakeen, vaikka mutsi makais jossai mättäiden välissä, mutta spansku sit viimeestään murjoo löytöinnoissaan siltä ne luut.
eli äääyk. mun on mentävä metsään tänään. huoh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti