ikuinen kadotus

voi jösses.
tulin vaan kertomaan että kyllä! niinkun pojat pienenä mua pelotteli, juoksuhiekkaa on olemassa. nyt tiedän. samoin huomasin omakohtaisesti että a) kaljanhimo voi johtaa ikuiseen kadotukseen ja b) kaikkia sääntöjä ei ole tehty rikottaviksi.
eilen illalla kävi nimittäin seuraavaa.
teki mieleni tummaa, alkoholitonta nikolai-olutta.
läksin läheiselle huoltsikalle sitä hakemaan.
oikaisin suoja-aitojen läpi, ratatyömaan poikki. (joo, joo siis sinne minne ei saisi mennä.)
muutama sata metriä meni kivasti.

sit lumpsahti.

oi, se villi tunne kun jalka vajoaa puuron oloiseen massaa, jonka sisässä ei pohjaa tunnu!
kiskaisin paniikissa jalkani irti, huomatakseni että tukijalka vajosi seuraavalla askeleella vielä syvemmälle.
mössö nieli mun kengän.

jotenkin räpiköin sieltä reidensyvysestä puurosta metsänreunaan, jossa mulla meni vartti hihitellessä ja pohtiessa mitä kautta pääsen sukkasilteen kotia. tosin kurottelemalla viimesimpään koloon sain kengänkin loppuviimeeks pelastettua vellin sisältä. mutta ei sitä voinut jalkaan laittaa, kun siellä oli kaksi kiloa mutavelliä sisällä.

nauratti hemmetisti kun ajattelin, että siinä se entinen lähiömutsi uppoaa kuravelliin niin ettei hiustupsuakaan jää näkyviin. katoaa iäksi.
ja minkä vuoksi?
yhden kaljan takia.
ja vielä alkoholittoman kaljan!
o_O