vkon ajan on ollut toisinaan sellaseia kipeitä supisteluja. niissä tavallisissa puristeluissa on sellasena loppukaneettina sellanen ikävä vihlasu, josta alan muistaa millasta se synnyttäminen olikaan. toisekseen mä olen alkanut epäilemään että olen jotenkin heikko tai säälittävä, kun nyt kokoajan on jotakin kremppaa. varsinkin nyt kun olen lomalla, tuntuu että koko ajan jalat painaa, vatsaa vihloo, jostakin särkee.
eilen kuitenkin näin yhden vanhan ystäväni, joka on raskaudessa 4 vkoa mua edellä. ensin katsoin kateellisena kun hän purjehti paikalle niin säteillen, kauniina ja "vaivattoman" näköisenä. äst. pienen keskustelun jälkeen tulin siihen tulokseen että vaivansa kullakin. kyllä niitä kiristelyjä on suht kaikilla. varsinkin kun mennään aika samaan tahtiin raskauksissa, huomaa miten samanlaisia ne krempat onkaan. enimmäkseen kasvava kohtu on nyt se joka riipii vatsalihaksia ja kirrailee. sitten on kipuilevia supisteluja. häpyliitos ja si-nivel natisee. sitten vauva punkee sinnetänne ja tuntuu että sisäelimiä jää väliin. toisella on ongelmana virtsarakko ja närästys. mulla tonnin painoiset jalat...
kaikista kivintä eilisessä oli vertaistuki. ihana marista näitä pikkuvaivoja, jotka välillä täyttää koko korvien välin, ja aiheuttaa huoltakin. toinen ymmärtää ihan täysin ja huokailee justiinsa oikeissa kohdissa. "hirrr-veeet-ä".
duunissa osa naisista kysyy ensin miten voin, ja jos kerron rehellisesti, ne on ihan yliolkasia ja "hm, mulla ei ollu mitään ongelmia niissä mun viidessä raskaudessa" tai vaihtoehtosesti hoivaviettiset saa kaameen slaagin ja alkaa hössöttää ihan liikaa. siellä on parasta hymyillä vaan ja sanoa että elämäni kunnossa olen. (siitä ne legendat varmaan just syntyy :) )
kotona ei tarvitse paljoakaan naamaa vääntää tai näyttää huolestuneelta, niin muru alkaa paimentaa mua petiin ja hössöttää. tai lenkillä jos supistelee, niin se on suunnilleen kantamassa mua kotiin ja rukoilee pysähtymää ja yrittää hieroa. silloin en oikeen pidä siitäkään. useeseen kertaan olen sanonut etten ole vammainen enkä sairaana, olen vaan raskaana. ihana että huolehtii, mutta pienempikin intensiteetti ehkä riittäisi. sitä ei koskaan osaa olla tyytyväinen, kai... ;)
joskus ottaa kipeetä niin että tekee mieli ihan neutraalisti sanoa se ääneen, toisinaan toki tekee mieli valittaa ja olla säälittävä. ottaa halit ja paijaukset ja hieronnat vastaan. joskus taas vaan ärsyttää oma rajottuneisuus. parhaiten asian tuntuu ymmärtävän justiinsa se toinen raskaanaoleva. ei nämä vaivat maata kaada, ja ne unohtuu heti kun jotakin muuta tulee tilalle. (esim duuniaikana olen huomattavasti parempivoipanen kun nyt lomalla kun on aikaa "kuunnella kehoa". ei voi olla että aikuisten ihmisten nosteleminen ja tukeminen olis kevyempää kun lomailu.)
p.s. huomasin muuten että olen alkanut puhua greipille. hassua kuin sekin tulee itsestään. mein kommunikointi on nyt enimmäkseen vielä sellasta hierontaa ja lyhyitä kommentteja sen potkuihin ja potkuttelemattomuuteen. mutta sellasta vaan sille tarkotettua puhetta.
* ruttunaama taasen ihan estotta ilakoi tolle maha-asukkaalle:
- mitä kuuluu veikka? mä lakastan sua! kasva isoks ja tu ulos! sä oot ihana, mitä kuuluu? miks sä oot laittanu mamman navan makarooniks ulos? ja sitten se pöristää mahaa vasten suullaan täysillä. "kuulitko veikka?"
* eppu esikko hämmästelee vaan mun olemusta. tuijottaa jotenkin ihmeissään mahaa ja etenkin rintoja (musta tuntuu) kun meen esmes suihkuun. ei ole kehdannut mitään kysellä. tosin se on ostellut muutaman vaatteen ja sanonut että saan niitä käyttää, kun ne on "tällästä joustavaa, elastista materiaalia, ja niin pitkiä että sun maha mahtuu"... huolenpitoa sekin. :*)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti