jos kelataan 15 vuotta taaksepäin

jos kelataan 15 vuotta taaksepäin, niin tänä aamuna heräsin kovaan selkäkipuun. herättäisin vieressä nukkuvan ihmisen, ja itkisin että miten voin muutaman päivän sisällä synnyttää kun selkä on alkanut yhtäkkiä krampata niin hemmetisti.
kipu meni ohi.
tullakseen taas uudelleen.

noin yhdeksältä aamulla tajusin miettiä että jos kramppeja tulee noin 5-10min välein, ne saattaakin olla supistuksia, eikä lihaskramppeja. ei kukaan ollut kertonut 18-vuotiaalle ensisynnyttäjälle että supistuskipu voi tuntua selässä.

lapsen isä tärisi eteisessä ulkovaatteissaan kaksi tuntia, kun mä siivosin, pesin pyykkiä ja kuurasin lattiat kontillaan. "tää on kuitenki väärä hälyytys, ja haluan tulla puhtaaseen kotiin!" äkisin. lapsen isä yritti vielä lähtiessä tilata taksia, mutta vaadin saada mennä bussilla kättärille, koska "tää on väärä hälyytys kuitenkin, eikä meillä ole  varaa ajella taksilla montaa kertaa ees taas." bussilla mentiin. ähisevä tyttö. tärisevä poika.

kättärillä oli nolottavaa maata "saapumishuoneessa" nuorena tyttönä kintut levällään ja antaa ihmisten ronkkia sua intiimeistä paikoista. ja suolihuuhtelu se oli kaikista nolointa mun siihen astisessa elämässä. sus siunakkoon! siinä kohtaa jo vähän itkin, kun oli touhunnut 5 tuntia kaikenmoista, ja kävellyt pitääkseni kivun kurissa. sinä päivänä käveltiinkin vielä kilometri tolkulla ulkona raikkaassa syyssäässä, purin muutaman kerran lapsen isää käteen ulkona, kun hän halusi "jakaa synnytyskivun". käytiin ystävien luona lähitalossa katsomassa kauniita ja rohkeita telkusta. ja kun me sitten viimein iltamyöhillä mentiin hissillä ylös synnytyssaliin, yritin kääntyä ovelta, koska sieltä kuulunut kirkuminen sai mut miettimään touhun perumista. "synnyttäkää keskenänne!" kiljuin kun mua raahattiin takasin hissistä kohti synnytyssalia.

sain epiduraalin "yllättäen ja pyytämättä", ja nukahdin tunniksi ihanaan rentouttavaan, kivuttomaan uneen. kunnes yllättäen heräsin semmoiseen oloon että on paskat tulossa hallitsemattomasti housuun. pyysin lapsen isää soittamaan kutsukellolla kätilöä paikalle, niin ei saamari "raaskinut soittaa". ryömin itse painikkeelle, ja ryömin takaisin petiin sellaisen tunteen kanssa kun olis päärynä ollut tungettuna "sinne". kätilön saapuessä huoneeseen pää jo hienosti kuulemma näkyi, ja kahdella ponnistuksella vauva oli pihalla. "no nyt se tuli!" huuti kätilö onnessaan. kerroin että oloni on hiukan outo, ja tuntuu kun jalkovälissä vielä jotakin olisi. "täytyy sun se lapsen vartalokin synnyttää." kätilö kertoi. se oli helppoa keveellä hartia-avustuksella.

lapsen rääkyessä, huokaisin sen isälle, että "sait kellon." näin oli ollut veto sukupuolesta. suurisilmäinen, mustatukkainen sininen lapsi katsoi mua suoraan silmiin. ihmeelliset kirkkaat silmät ja syvä katse on asiat jota tuosta hetkestä parhaiten muistan.
ja sen että isänsä pesi tytön ja nukahti se kainalossa säkkituoliin.
ja että teekupillisten ja sämpylöiden jälkeen nukuttiin perhehuoneessa koko porukka aamuun asti. kunnes kätilö tuli kiljumaan että onko vauva hengissäkään enää kun sitä ei ole syntymän jälkeen kun kerran imetetty. kerroin että se nukkuu. ja että mäkin nukun, mutta kohteliaasti otin tytön kainalooni, ja siihenhän se nukahti uudelleen, tissille, pikkulikka.
katselin sitä ja sen nukkuvaa isää.
isänsä tyttö, ajattelin silloin. ja sitähän se on vieläkin.

oh hoh. 15 vuotta sitten musta tuli äiti.
hassua että muistan sen vielä kuin eilispäivän.

ihmeellistä on se kuinka rauhallinen ja itsevarma olin tuolloin. kuinka kaikki oli luonnollista ja sujui pehmeässä kivuliaassa udussa. kuinka tiesin että pärjään. synnyttäessä ja sen jälkeen. ja kuinka tiesin että tässä mun piti olla, näin mun elämän piti mennä. ja kuinka juuri tuo lapsi on juuri mulle tarkoitettu.


huoh. rakkaus.
huoh. 15 vuotta menee niin nopeasti.