juteltiin aamulla kaverin kanssa puhelimessa siitä miten eksien tekemiset/sanomiset vaikuttaa parisuhteessa. ei mulla siitä kovin paljoa sanottavaa omakohtaisesti ole, mutta yks asia mulla usein pyörii päässä.
entiseni kerran raivosi mulle, etten ansaitse edes uusia lapsia (kesken hed.hoitoprosessin), koska mulla joskus käryää närvi yhden helponkin kanssa.
aijaaha.
no, se naikkonen varmaan naurais partaansa jos kävis tällä saitilla." kah sai ahne paska mitä ansaitsi, kaks karmeeta huutajaa ja elon kärsimyksen."
väärin!
muistan tuon lauseen niin selkeästi, että välillä yritän liiankin kanssa osoittaa ansainneeni just nää kaks tiitiäistä elämääni, ja olevani pätevä äiti vaikka pinna sisällä käryää. haluan sanoa että mä olen äärettömän kiitollinen just näistä rääkyjistä. tahtolapsista, sanoisin sen nätimmin. ne kasvattaa mun pinnaa ja sietokykyä ihan uusiin sfääreihin. tekee musta uutta ihmistä. kasvattaa mua siinä missä mä niitä. ja vaikka joskus esim. kesken kiinnipidon tekis mieli lyödä hanskat tiskiin, niin en sitä tee. koska, anna mun sanoa, tää on mun hommaa.
vaikka nurisen täällä samaa asiaa uudelleen ja uudelleen, ei mulla ole aikuisten oikeesti mitään valittamista. missään. ei elämä aina ole ruusuilla tanssimista, eikä pidäkään olla. miten sä muuten havaitset hyvät hetket jossei ole vertailupohjaa, niitä riipiviä päiviä mihin onnea peilata? mä olen ne rääkyleet ansainnut. hyvässä, ja siinä, kun täällä on täys sirkus päällä. olen helvetin onnekas paskiainen. tiedän. ja edelleen sitä mieltä että lapsista saa paljon enemmän iloa ja onnea kun joutuu vaivaa maksamaan. hyvä sijoitus, sanoisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti