sinulle on postia

itellalla on jokun sortin pikku tonttunen joka lahjoo meitä aika ajoin.
ensin saatiin tarjous kuvapostimerkeistä, ja joulukortit lähtikin sitten pappakoiran kuvilla varustettuina matkaan.
sitten tuli nää:

kusti polki, ja posti kulki nämä niille joiden osoitteet muistin suht extempore. muut joutuvat odottamaan sitten vaikka joulua. noi postimerkit oli valtavan ihanat, ja just iskevät tämmösen lapsiperheen lähettämiin kortteihin. (inhoan kaikkia leimejä kukkamerkkejä, maisemamerkkejä sun muita klassikkoaiheita.)
ja nuo merkithän ovat se kynnyskysymys. aina unohtuu ostaa merkit, sitten valmiit kortit ja kirjeet lojuvat lähettämättöminä viikkoja pöydillä.
joten kiitos itella tästä. joitakin läheisiäkin ehkä lämmitti. muille muisk muisk ja enskertaan!

piiras uunissa

ystävä aikojen takaa tulee vierailulle.
marja-aroniapiirakkakin on tuloillaan. pitäkää peukkuja että siitä tulis syötävää. muuten joutuu tarjoomaan kahvia ja lämmintä kättä.
kanttarellipiiras jäi haaveeksi kun natiaiset söi sienet pelkiltään.

p.s. musta oli ylettömän hassua kun yks viikonloppu meillä oli pullapäivä, ja reteenä naamakirjassa ilmotin että nyt on pullat uunissa. noin kymmenennen onnittelun kohdalla jouduin viheltää pelin poikki. siis kun pullat on uunissa, nii se tarkottaa vaan sitä että pullat on uunissa.

lähiömutsin läksärit

lähiömutsiystävät oli järkänneet pienimuotoiset illanistujaiset. jotka yllättäen venyivät aamun puolelle. ihan unohdettiin mein muutosta puhua. kun puhuttiin kaikesta muusta.
huoh. ihanat ihmiset.
kiitos.

eväät oli ihanan riisutut turhista krumeluureista. viini oli halpaa, hyvää ja luomua.
parasta oli seura.

elämää taloon

meillä kun on aina näin hiljasta, niin tänään pamahtaa.

kohta tulee anoppi, tuo murun vuffet, itsensä ja oman koiransa. sitten päälle lisätään vielä murun pelikavereita puolisenkymmentä ja isältään kotiutuva esikko, niin jo tulee taloon eloa.

emäntä leipoo pullaa. sit mä pääsen keittiöön pyöräyttämään pestorullat ja sienipiirakan.
nam!
innostuttiin myös aamulla hiukka siivoilemaan. ripustelin verhoja ikkunoihin, ja yllättäen tämä lähiöläävä alkaa näyttää jo kodilta.

parisuhteita

eilen, pestyäni kylppärin, koirat, viisikoneellista pyykkiä sekä itseni, ja lähetettyäni lapset kummilaan, läksin entisaikojen opiskelukavereiden kanssa illalliselle*.

mä näen näitä ystäviä liian harvoin! ne on ihmisiä joiden kanssa juttu todella luistaa. me ollaan solmittu semmoset sidokset kymmen vuotta takaperin, että kerta vuoteen illalliselta ei meinaa päästä pois, koska juttua riittää ylenkaiken. jokaisen tapaamisen kohokohta on jatkokertomus toisen kaverin lievästi erikoisesta on-off-poikaystävästä. moista riemastuttavan-kauhistuttavaa tarinaa ei ihan jokapäiväisessä elämässä uskois todeksi alkuunkaan. hatunnosto ystävälle joka moisessa "kauniitjarohkeat"-tyyppisessä sopassa kykenee iloisena elelemään. jos suoraan sanotaan, mies vaikuttais olevan entinen homo, nykyinen narsisti, ja sitten se on vielä keksinyt haluavansa perheen, vaikka parisuhde on nyt parivuoden kohdalla mallia etä, ja alussa. kussakin jatkiksen osassa me muut vuoroin kiljutaan naurusta ja huokaillaan epätoivosta. emmätajua. kiinnostavaa kerrassaan.  

puhuttiin töistä, lääkkeiden väärinkäytöstä, moraalista ja oikeudesta, puolisoista ja lapsista.

ne kaks ystävää on aivan onnessaan mun puolesta koska olen onnistunut haaviin ton murun onkimaan. niin olen mäkin (melkein) jokaisena päivänä. vaikka nyt taas relationshittiä tuntuu olevan ilmassa. ainakin lievissä määrin. jatkuvaa äkinää en usko että kukaan jaksaa. oli selitys kuin hyvä tahansa. en mä ainakaan, vaikka mulla onkin nykyään tää aikuisen mieli, keski-ikäisen hermot (ja mummon asenne).

*illalliselle josta solidaarisuussyistä emäntääni kohtaan ehdin jo kertaalleen kieltäytyä, mutta koska se nosti kytkintä, niin läksinkin illastamaan ilomielin.

juhlapäivä

jee! meillä oli tänään juhlapäivä.
hienosti alkoi kerrassaan heti aamusta. muru ei "nähnyt", siis kyennyt havaitsemaan mun askartelemia ja paketoimia muistamisia pöydällä, (uskomatonta eikö totta?!) ja itkin koko matkan töihin.
pidin työajanlyhennykset, juoksin koirat ulos iltapäivällä, ja lähdettiin alkuillasta kaupungille ihan aikuisten kesken kaksistaan.

nii.

eiköhän tuttavapariskunta alkanut sitten synnyttämään. liian aikaisin, liialla dramatiikalla. helvetti. sitten istuttiin mykkänä ravintolassa vedet silmissä herkkusapuskat edessä. uutisia odotellaan edelleen.

voi elämän käsi. ikimuistoinen päivä tämä.
lämpimät ajatukset lentää ystävien luo.
rakkautta sinne uuden pienen elämän äärelle!

yks posi

yks positiivinen asia on se, että päätin itse tsurffailla sen verta netissä, että huomasin että yks kyseinen firma vuokraa toisen kyseisen firman kämppiä, joten ehkä täti-hoonosoomi on vaan kiireinen tai muuten sählä, tai lukihäiriöinen. eli asuntofirma ainakin on luotettavaa laatua.

ei tullu niiden paperit vielä, niin en osaa sanoa josko niillä joku töyssy on, mihin mein muutto kosahtaa. maanantaita odotellessa...


ja jos hakemalla haetaan, niin hienoa on myös se, että kundi on suht kuiva mies. veskiin menee itse kun sinne on asiaa. 


ja joo. muru on huippukokki, edelleen. jättikasa perjantai-pizzaa navassa ja lähiömutsi ehkä taas jaksaa vähän eteenpäin tässä myrskyn silmässä.


ja joo nii seki vielä, me lähdetään huomenna muksujen kanssa junareissulle. kummipoikani syntskäreille. edellisestä kerrasta on ihan luvattoman pitkä aika. ilolla odotan huomista kyllä jo. 

upeeta! ja haikeeta.

tänään oli huippupäivä! ja oh, niin haikea kanssa.

ensin oltiin rakkaan L:n ja M:n kanssa ulkoilemassa merenrannassa, katseltiin kun veneet nostettiin, juostiin keppien kanssa metsässä ja M ja ruttu seikkaili vesiputouksen alla. sää helli, seura oli huippua. lapset onnesta soikeina. ja mamma kanssa.

sitten me piipahdettiin kotona vaan syömässä ja lenkittämässä karvanaamat, ja suunnattiin puistosynttäreille.
viimeisille synttäreille siellä.

mein valtaama, kaikille niin rakas leikkipuisto jyrätään huomenna.
me riivittiin tänään kutsuilla talo tyhjäksi, kannettiin rakkaat leikkivälineet ja astiat konttiin odottamaan aikoja parempia. temuttiin puiston pihalla ja metsässä tuntitolkulla. syötiin pizzaa ja keksejä.
...nyt vähän kurkkua kuristaa ja silmänurkka pyrkii kostumaan.

se koko juttu on aika farssi. TJEU huominen hesari, jos et muuten usko.
(rutun bongaajille ekstrapropsit.)
yksi aikakausi päättyi.

ei tartte soittaa

ei sillä että laskisin, mutta kun olen joutunut hoitamaan niin monia juttuja puhelimella, ja käyttövarannot on just nyt rajalliset, en ole juurikaan ystävilleni raatsinut soitella liipalaapaa.
ja sanoinhan etten näitä laske, mutta ei nekään mulle. tai jos rehellisiä ollaan, niin oon mä ehkä yrittänyt.

kahta lukuunottamatta ei kukaan ole mun numeroon viimeaikoina soitellut.
vaikka mun laskujen mukaan mulla on himppu vajaa kymmenen sellasta puhelinystävää, joiden kanssa ollaan vaihdeltu kuulumisia tämän tästä. aiemmin.

no kato. nyt ei tartte soittaa.
ko en vastaa.

ko yleinen apu-, kuuntelu- ja lainaustoimisto just sulki luukut. ja tunki päänsä omaan persläpeensä.

joskus tulee vaan hetkiä kun ystäviks riittää se oma perhe. ja ne kaks.

tarttisin jonkun...

tarttisin jonkun jolle puhua.
jutella.
lätistä niitä näitä.

haluaisin kertoa miltä tuntuu kun aikoo mennä naimisiin. miten hienoa on pienen lapsen pienet kätöset, miten on hienoa kun kotona on oivaltava nelivuotias. miten raskasta joskus on kun "täydelliselle" teinille ei meinaa puhe mennä perille.

miltä tuntuu töissä.
miten hermostuttaa joskus byrokratia kiemurat. kuinka haluis enemmän auttaa ja vaikuttaa, ja kääntää typerien terveydenhuollon päätösten suuntaa viisaammiksi.

miten tuntuu että elämä on tässä ja nyt.
kysyä miten ja mistä uskaltais haaveilla. mitä tulevaisuudelta odottaa.

kertoa kuinka tuo ihminen jonka olen elämääni saanut, on vaan niin kertakaikkisen hieno ja ainutlaatuinen.

miten mä olen itseeni älytyytyväinen, mutta joskus niin pieni ja epävarma. että saatan joskus olla mustasukkainen, epävarma itsestäni ja pelokas. sitten taas yhtäkkiä vahva ja rohkea.

kertoa etten halua että isäni kuolee. ja haluan että äitini paranee pian.
kuinka tärkeitä mun sukulaiset on mulle.

kuinka tuntuu ettei rahalla tee mitään. paitsi osta ruokaa. ja kuinka rakkaus ja perhe on tärkeintä maailmassa.

tarvitsisin nyt sentimentaalista asennetta. pullon tai kaksi viiniä. ja aikaa. ja sen hyvän ystävän jonka kanssa jakaa nämä.

mielettömän hienoa oli se, kun pyysin muutamaa lähiörouvaa tänne lauantai-iltana viimeviikolla. juteltiin lapsista, naapureista, vanhemmista, puolisoista, syövästä.

semmosta tarttisin lisää. just nyt. tilkan viiniä, aikaa, ystävän.

ja sit mun sietokynnys oli about tässä

pettuvirkele.
nyt se ruttunaama pukkaa uutta kuumetta. ja mä olen niin lähellä menettää hermoni.

töissä, sen lisäks että työt on joskus aika kuluttavia jo itsessään, olen joutunut keskelle viiskymppisten akkojen valta- ja reviiritaistelua. oltiin tänään palaveeraamassa pomon kanssa. ensin yritin kohteliaasti kieltäytyä koko hommasta, koska asia ei varsinaisesti mulle kuulu, mutta se ei sopinut. sitten päätin vastoin tapojani olla koko palaverin naamari napissa. ja melkein onnistuin. lopuksi lyhyesti sanoin mikä tökkii, ja neuvoin työpariani (mitä kohteliaimmin) hankkimaan itsetuntopillereitä. sitten poistuin ihmisten etuun vedoten. lopputulemana oli se, että lepakkoapurini ei suostunut puhumaan mulle, ja sanoinkin sille ettei muhun kannata moista yrittää, elänhän naisen kanssa, ja tiedän miten ne toimii. tiesittehän että paras lääke suuttumiseen on vastasuuttuminen? koska se ei heti alkanut puhua mulle, käskin sen haistaa paskan, ja jo tunti moisesta se tuli ihan normaalisti puhumaan mulle. (naiset! naiset!) *

ja sitten tulen vähän ressaantuneena himaan, ja ruttunaama makaa naama valkosena sohvalla, ja kuume kipuaa taas kohti neljääkyppiä.

pettuvirkele. mulle alkaa riittää. päivystykseen alan tehdä lähtöä.

p.s. luojalle kiitos ihanasta ystävästä, joka tulee valvomaan leijonapoikaa siksiaikaa. mielellään. *rakkautta tähän*



* emmä toki mikään maailman vittumaisin akka ole, ja olen apuriani oppinut sen verran tuntemaan, että tiedän mitä sille voi sanoa ja mitä ei. ja haistapaska vaan nyt sopi tähän väliin.

akkainjuttuja

ai että mua rupes korpeemaan tänään duunissa kun tehtiin visiitti pienellä porukalla naapurilaitokseen.

mun uskollinen lepakkoapuri juoksi ulos mun perään, koska mun puhelin oli jäänyt toimiston pöydälle.

hitto ne muut alotti heti sen häivyttyä tosi vihjailevat puheet. että onpa vanha lepakko hyvällä tuulella ja tietävät mistä johtuu ja kyllpä se mua paapoo niin edespäin. mä en jaksa mitään tollasta sonnanpuhumista, ja tollasta keski-ikästen tylsistyneiden naisihmisten sopan hämmentämistä.

mä sanoin niille suoraan että kai se on mulle kiva, ja siitä on kiva tehdä töitä mun kanssa koska olen sille ystävällinen. toisin kun "eräät". ja jos eivät ole huomannut niin se on tosi ahkera ja tunnollinen työntekijä, ja joo, on sillä huonoja juttuja, niinkun kaikilla muillakin niillä. ettei viittis nyt alkaa jauhaa mitään sontaa.

tajuan kyllä että tästä ne puheet taas leviää. mistähän meinaa johtuu että se pikkulepakko puolustaa sitä vanhaa lepakkoa. jaa-a. siinähän sitten jauhavat. mun ei toiv tarvitse enää osallistua, kun olen sanani saanut nyt sanottua. puhukoon seläntakana mitä haluavat. EVVK. ämmät.

rakkautta on... (ja ei ole)

...ajaa pitkän takaa kylään. vaan ollakseen muutaman tunnin. hiis! <3
ja rakkautta on tuoda kylpyvaahdon lisäksi tuliaisiksi tämä:

karibialaista rommia! tän osaa vaan ihmiset jotka mut todella tuntee.
(tein heti purkillisen rommirusinoita tulemaan. (namnamnam))
rakkautta on myös ajatella murun koulunalkua, ahdistua nettikoneen ohjelmistovajauksesta, ja tilata sille (mulle) sille (mulle) sille upouusi tietokone kouluhommia varten! hupsis.
rakkautta on myös hiissailla villapeiton alla murun, viinilasillisen ja suklaapalan kanssa, silitellen ja suukotellen.

rakkautta ei ole murista ja äksyillä päällepäätteksi sitten siellä peiton alla. mikähän piru muhun meni. (ehkä tarvitsin vaan huomiota.) hmh. aamulla on vissiin anteeksipyynnön paikka. pöllö minä.

ainako sama laulu

tein mielestäni eilen taas laupeuden työn tarjoomalla olkapäätä vanhalle ystävälle.

ensin se viimeviikolla soitti kun sillä on parisuhdeongelmia, ja mä vaan kylmästi käskin pistää akkansa kilometritehtaalle, että pelleilylle pitäis olla joku raja. sitten soitin mein kolmen koplan toiselle siivelle ja kerroin sanomiseni (ja asiaa speksattiin sillä lenkillä minne meinasin delata). tämä parisuhdeongelmainen ei ole vuoteen pitänyt yhteyttä juuri ollenkaan muhun päin, ja yhtäkkiä puhelinlangat alkaa laulaa kun ongelmia ilmenee. yllätys. vannoin etten asiaan enemmän puutu, että kantani tuli täysin selväksi puhelun aikana. minä voin auttaa kantamaan akan kamat porraskäytävään, jos ei ystäväni pysty, mutta siinä se. en jaksa mitään soutamis-huopaamis-terapia-apua käydä antamaan.

ja yllätys kaksi. miten ihmeessä ystäväni päätyi sitten eilen sohvalle kolmeksi tunniksi saamaan keskusteluapua? no jotenkin työkengän kokospeksailusta se lähti, ja siihen loppui että tuossa se istui. mä aina lankeen vetisiin silmiin ja vapisevaan ääneen. aina ja aina ja aina.

tottakai ystävää olen valmis auttamaan ja kuuntelemaan, sehän on selvä. mutta tässä asiassa nyt turhaan tuumitaan. jos akka haluaa mennä, niin akan kamat ulos asunnosta ystävääni hajoittamasta. ja sitten voidaan käydä tuki-ja-turva-vaiheeseen. soitin vielä sille kolmion toiselle siivelle, että soittaa lähtevälle akalle, että mitä se oikein meinaa, ja että tarvittaessa autetaan kantamaan tavarat pihalle. (siis ystävällisessä hengessä toki.) (ihanat lesbopiirit, eikö?)

kysymys itselle: miksi aina sekaannut ja haluat auttaa? usein käy niin että mun puoleen käännytään kun on vaikeeta, ja sitten kadotaan pitkäksi aikaa. (toim.huom. ei koske teitä eräitä siellä, nou huoli!) jos mulla olis jotenkin heikko itsetunto tai olisin noulaifferi (uusi teinisana) olisi asia tosi rasittava ja kurja. nyt niinkun vaan elelen ja hengaan niiden pysyväisten ystävien kanssa ilosena ja tyytyväisenä, ja sitten jos joku kääntyy puoleeni ja tarvitsee apua, niin jeesaan minkä voin. (olishan se toisaalta rasittavaakin ja olis aika kiire ja ahdasta elämässä jos kaikki ihmiset joita olen pyrkinyt auttamaan, yrittäis hengata mun arjessa. jos jotakin positiivista asiasta etsitään... )

mutta miksi aina sama laulu?

muru taas aamulla ripitti mua asiasta. sen mielestä tääkin tilanne on ollut selvä jo vuoden, ja mitä hittoa me nyt otetaan ressiä, että on äärimmäisen noloa pysyä kolossaan noin vuosi, ja sitten soitella kun on vaikeaa. ...mutku, mutku, mutku... se on mun ystävä. ainakin ollut aiemmin. sitku, mutku, niinku, ja joo. alusta. tuen, kannustan ja kuuntelen. pari kuukautta kun tekee hommia, saa varmaan taas noin vuoden "olla rauhassa". eiksnii?

muru miettii kovin miksei mua haittaa että nää avunpyytäjät ei sitten pidä yhteyttä kun asiat on hyvin. emmävaantiä. eikä haittaa, niin ei kiinnosta. mulla on oma elämä. aikuisten oikeesti. ja mä olen ihan tyytyväinen näin. kommenttilootaan esitettyjen ajatusten perusteella mä taidan saada siitä sen auttamisen ilon ja tarpeellisuuden tunteen hetkeksi. se riittää.