voih.
ekaa kertaa on tässä äitiysuran aikana mieleen myydä noi lapset ukko mustalaiselle, tai karata itse jonnekin hermoparantolaan. anoppilasta kotiuduttua on kaks päivää mennyt noilla hirviöillä huutaessa, uhmatessa ja tapellessa. nyt alan ymmärtää mistä ne ihmiset puhuu, kun marisevat että pienten lasten kanssa on niin rankkaa.
tässä kahden päivän aikana kaikki hereilläoloaika on mennyt lapsia ojentaessa, toisten kimpusta erotellessa, töllöilyn kieltämisessä, huutoa kuunnellessa, tavaroita pelastellessa. ei tämmöstä settiä ole oikeasti ikinä tässä talossa ollutkaan.
leijonamiestä vaivaa mun mielestä hampaat, murun mielestä alkava uhma. ehkä molemmat. se ulisee, parkuu, valittaa, puree ja muutenkin töllöilee minkä kerkeää. ei kuuntele ohjeita, eikä kieltoja.
ruttunaaman osalta pitis olla kai tyytyväinen että tyttö tuntuu ajattelevan omilla aivoillaan. se vaan on aikuisille jotka sitä tässä elämässä yrittää ohjata, hiton rasittavaa. mutku, mutku, mutku se sanoo. ohjeet ei mene jakeluun asti, ja neiti kirkkain silmin ymmärtää mitä sanotaan, mutta ei tee mitään sinne päinkään. neuvolantäti meinaan sanoi nelivuotis-tarkastuksessa, että nelivuotias on jo rauhallinen ja seesteinen pieni ihminen. no ei ainakaan täällä. todellakaan. joko sillä edelleen on uhma päällä, tai sitten se on vaan tommoi syntymärähjä.
(ennen mua aina sapetti julkisilla paikoilla kiljuvat ja huonosti käyttäytyvät ipanat. nykyään jos karjuja on lähemmäkään nelivuotias niin huokaan helpotuksesta ja lähetän lämpimiä ajatuksia vanhemmille. karjuva nelivuotias antaa mulle toivoa siitä että tuon neidin käytös on ihan ikätasoista.)
tytölle olen yrittänyt selittää selvin sanoin sopimamme asiat. ja kyselemällä vielä varmistelen josko on ymmärtänyt. kyllä on, muka. mutku. ja selitän ja selitän ja ymmärretty on. muka. mutku... aaargh!
poikaan on tehonnut nyt alkuillasta panadol ja kiinnipito, pieni tasainen hetki meneillään niiden jälkeen. leikkii tyttöjen kanssa rauhoissa. edes hetken. huoh.
- ostetaan pinna. pidempi.
Tota se on meilläkin. Vakavuusasteen voi huomata siitä, että olen ottanut sanan uhma sanavarastooni :D
VastaaPoistaEn voi ainakaan vielä raportoida, että olisi helpottamaan päin, vaikka tää on ollut tätä ainakin kevättalvesta, siis tätä ihan älyttömintä reuhaamista, mutkuttamista ja venkomista ja vankomista jne. Ja siis meillä kyllä todella huudetaan ja kovaa julkisilla paikoilla, kumpikaan ei edes osaa itkeä hiljaa nyyhkyttäen vaan se on aina selkä kaarella edelleen. Ja nää on siis ne mun arat, rauhalliset tytöt, kuten kaikki aina sanoi...
voihan basaali, reetta! mä nii toivoin että toi olis ikäkohtaista, mut niin oon vissiin toivonut ennenkin ;)
VastaaPoistameillä semmonen ei-niin-ikätasonen kaikesta parkuminen on jääny rutulta kun se alotti 5-päiväset päiväkotiviikot (epäiltiin että se vauvailee pikkuveljen peesissä täällä), mutta nyt sit on se jatkuva uhmaaminen, itseajattelu ja mutkutus. mutta jos se esim kompastuu, nii ei kyllä tosiaan mitään tihrusta, vaan kirkuu ihan temperamenttinsä mukaan.
poika ei taas juurikaan klopmsuja itke, raivoa ja turhautumista vaan.
tiiäksä, nää ei mellasta juuri missään muualla kun kotona. ruttunaamakin on hiljanen ja jopa syrjäänvetäytyvä päiväkodissa, ja sit ne on ihan ihmeissään kun kerron sen kotitouhuista, tyyliin "siis kenestä sä puhut? ei moista ikinä...." huoh.
mua vaan itseä turhauttaa se, että etten itse oikein löydä hyvää lähestymistapaa. oon puhunut rutulle ku ruuneperi, mut ei auta. poika ei nyt tunnu kuuntelevan puhetta, eikä uskovan kieltoja.
eilen alotin sit kiinnipidot, ja vaadin murua tekemään samoin kun tilanne vaatii. saa nähdä. eilinen oli ainakin tosi eheyttävä kokemus. jospa se tästä...
Meil on ihan sama meininki.. tosin mun lapset on nyt 3 v. ja 5 v. mutta ihan mahdottomia ne on mulle.. isänsä, mummunsa tai kenen tahansa muun kanssa ovat kun enkeleitä.. mut mikään mitä mä sanon ei mee perille, ei meinaa pinna kestää.. ja valitettavasti ei aina kestäkään vaan on pakko juosta pakoon ja antaa tilanteen rauhouttuu tai itseni rauhouttuu että saan taas koottua itseni selvittämään tilannetta..
VastaaPoistaMeillä lapset kyl muuttu paljon kun mä menin töihih.. 5,5 v. kotiäiti vuoden jälkeen oon nyt 1 kk ollu töissä.. lapset on ihan hulluja illat.. ja mun vapaat.. ikäväänsähän ne mulle osin kiukuaa..
Jotenkin musta tuntuu että nää ongelmat ei lopu ennen kun lapset muuttaa omilleen.. josko ne sit jo uskois muakin..
Jees, juu.... meillä kans 4 vuotias, joka on aivan mahdoton rissaaja joka ikisestä asiasta. Varsinkin tää kesä pahentanut asiaa. Dani 4v: Mää haluuun, mikset sää haluu tehä (sitä ja tätä ja tota ja tuota), mää haluun x 100000, mää en haluuu, en haluu... ;)
VastaaPoistaJa hän on sitä sorttia joka ei katso tapahtuuko suuttumukset kotona vai ulkona!