kaltoinkohdellut

mulla oli kerran koira.
maailman paras koira.
sen paikkaa mun sydämessä ei kukaan ikinä koskaan voi viedä.

se tuli mulle seittemänkuisena hakattuna laiheliini raasuna.
mulla meni aikaa ja vaivaa oppia sen tavoille. käsittelemään sitä niin että homma toimi, ja molempien elämä oli kivaa.

sitä piti alkuun harjata niin pienellä harjalla ettei se harja kämmenestä näkynyt. epäilin sitä esineillä hakatun, koska ekakertaa kun yritin sen turkkiin normikoiranharjalla kajota, se meni paniikkiin ja pissi alleen. kun löytyi piiloväline ja lempeät kädet, tuli harjaamisesta hellyyttä.

mä myös lenkitin sitä alkuun tosi paljon. ja ihmettelin kun se pissas ja paskans helpotuksesta aina kun päästiin sisään. ei osannut remmissä kävellessä mitään tehdä. päästäpä nyt 7kuinen tuntematon koikkakoipi irti keskellä kaupunkia. mähän päästin. asiat tehtyään se palas heti mun vierelle, eikä siitä poistunut koskaan enää.

se oli tosi uskollinen omilleen, eikä ollut kiinnostunut muista ihmisistä. saatikka lähtenyt liehumaan muiden koirien perään. se oli peloista päästyään aina valmis leikkiin. ja tajusi että ruoka ja lenkki tulee ajallaan. ja ettei vahingoista piestä. ja että kerran kun kouluvihkon söi, niin riitti että sanoin että olen hyvin pettynyt. toiste se ei mun asioita tuhonnut.

hellyyttä se otti kun sai. ei koskaan hyppinyt päälle, ei puskenut syliin. tuli, ja painautui viereen, katsoi silmiin. antautui silitettäväksi. kölli kainalossa. se oli maailman uskollisin ja paras epeli. sillä oli ne omat ihmiset joihin se luotti, ja joita rakasti yli kaiken. se otti mitä ansaitsi, ja iloitsi siitä mitä sai osakseen. jokaisena päivänä.

niitä on ihmisissäkin. niitä jotka sattuu vaan kerran elämässä kohdalle. niitä jotka ei välttämättä ole syntynyt kultalusikka takapuolessaan, ja niitä joita on saatettu kaltoin kohdella. mutta ne on niitä jotka arvostaa perusasioita. löytää onnen arjesta ja pienistä jutuista. niitä jotka rakastaa tosissaan, ja jotka uskaltavat sen näyttää. ovat lojaaleja ja uskollisia. niitä jotka jaksavat yrittää vaikka aurinko ei aina paista. jotka tietävät että sadepäivätkin on tarpeellisia ja omalla tavallaan äärimmäisen kauniita...  

kiitos maailma että olen saanut kohdata moisia ihmisiä. kiitos että mut on otettu huostaan.
tää kirjotus on mun avoin rakkaudentunnustus "eräille", yhdelle erityisen erityiselle, jonka paikkaa mun sydämessä ei kukaan voi ikinä viedä. ja niille muutamalle erityiselle, jotka tietää, että mun sydämessä on tilaa. ja oma paikka.

kiitos.
kaunista joulua.
p.s. kaaso (to be) toivottaa kihlaparille rakkautta. onnea onkin jo tarpeeksi, kun olette toisenne löytäneet.edit: eikun toivotan teille ennenkaikkea uskoa. koska sitä rakkauttakin on jo ;)