poikani, joka on nyt siis avannut sanaisen, tosin hiukan epäselvähkön sanaisen arkkunsa, niin sillä yllättäen onkin paljon asiaa. (mitehä näitä himopuhujia onkaan tähän taloon siunaantunut?) toisinaan se pitää luentoa siitä kun posti ei ole yöllä tullut, tullut ei posti yöllä, ei posti tullut yöllä, yöllä ei tullut postia. toisinaan se karjuu pöydän alla mun maja, maja mun, tää mun maja, maja, älä tuu, maja! se on siirtynyt yksistä sanoista kokonaisiin lauseisiin. (toistolauseisiin.) ihan melkein yhdessä yössä.
(sen ääntäminen on aikas hupaisaa, tulee mieleen että se puhuu suomea tanskalaisittain, ihankun sillä olis peruna suussa.)
ensimmäistä kertaa sanasesta arkusta pompsahti sana "mami". aiemmin se on ollut bamin suussa "ma", nyt siis komeasti tulee "ma-me!"
musta valtavan hienoa että meillä on tämmönen perhe. että lapsilla on mun lisäksi täällä tuo mami.
musta on äärettömän kaunista ja liikuttavaa katsoa toisten rakkauksia. kuinka ne hiissailee keskenään.
töissä ne ihmettelee kuinka kukaan jaksaa/haluaa ottaa toisen lapset huollettavakseen. emmä yhtään epäile ettei murulla olis toisinaan rankkaa. olishan se varmaan kivaa ollu jos olis ehtiny sillai tutustumaan rauhassa ja höntsätä muutama vuosi ilman lapsia. mutta näillä mennään. tyytyväisenä. ja pointti onkin siinä, että alusta sovittiin että nämä on meidän lapset. ei mun. että vaikka ero tulisi, ei näillä lapsilla tule olemaan muita vanhempia.
vaikka muru ei ole vielä saanut adoptoitua himpuloita, ei se tekninen seikka vaikuta juuri mihinkään. ei olla lähdetty sijaishuoltohässäköihinkään nyt. homma pelittää arjessa hyvin. päiväkodissa, neuvolassa ja mein omalla "tapaturmalääkäriasemalla" muru on huoltaja siinä missä minäkin, eikä kukaan ole sitä kyseenalaistanut. (paisti silloin varahoidossa, jolloin murulta kysyttiin paperit ruttua hakiessa, josta annoin välittömästi palautteen kyllä. asia oli meinaan papereihin kirjattu, ja jos lapsikin sanoo että tää on mun äiti, niin papereiden kysyminen on musta aivan turhaa pompottelua.) ainoa tilanne missä ongelmia voi tulla, on huoltotestamentista huolimatta, on se että mä kuolen. mun vanhemmat jos riitauttaa mun testamentin, mitä en kyllä usko niiden missään tapauksessa tekevän. mutta ei voi ikinä tietää. mutta ei mun suunnitelmissa ole kuolla. ennen häitä varsinkaan. muahan ei vanhanapiikana kuopata.
vastuuta on kiva jakaa toisen ihmisen kanssa. parasta se on silloin kun mulla irrationaalipelot menee överiksi. toinen rauhoittaa mua. arkea jaksaisin yksinkin, luulen. (koska mähän aina pärjään ja pystyn.) mutta muru on nyt hakemalla ja viemällä mukuloita päiväkotiin ja pois, kantanut isoa osaa arjen onnistumisesta viimeaikoina. se on mulle isoa ja merkityksellistä, ja mun huononomatunnonääni asiasta on jo aikaa sitten vaiennut. yöhukitkin on siirtyneet murun kontolle. (poika meinaan vaikenee kerralla kun muru sinne menee, kun mulle vedetään sitten tunninkin konsertto.) mä olen yöitkuihin oppinut jo vaan sulkee korvani ja kääntämään kyljeä.
mun duunien takia luulen että tän vuoden neuvolakäynnitkin menee murun hommiksi. se musta tuntuu vielä sen verran vieraalta, että mietin pyytäväni puolipäivävirkavapaata että päästään sinne kaikki. emmätiedä miksi, mutta musta vaan tuntuu siltä että haluan siellä olla.
p.s. irrationaalipeloista puheen ollen, näin yöllä unta että muru kuoli leikkaukseen, ja yritin seurustella erinäisten rumien naisten kanssa. ja yhden miehenkin. mutta mikään ei tuntunut miltään. onneksi murua ei ilmeisesti nukuteta leikkausta varten. ja kaikki menee hyvin. eksnii?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti