murulta tuli tänäaamuna viesti että poika jäi päiväkotiin parkumaan.
oli ollut eri täti kun aamuvuorossa yleensä, ja nyt ei mami saanut suukkoa. ainoastaan petetyn pikkumiehen surullisen katseen, kosteat silmät ja surullisen itkun peräänsä.
oli kuulemma ollut itkussa pidättelemistä aikuisellakin kun piti surkumies sinne jättää.
"ei se kauaa huutanu." raportoi ruttunaama.
illalla kundilla oli vauhti päällä ja rajoja haki mokoma useeseen otteeseen. kolmatta kertaa kun sitä piti sylissä kiinni pitää, se alkuun ulisi ihan totuttuun äkäiseen tapaansa.
lohduttelin sitä kertomalla että kaikkionhyvin, merakastetaansua, oovaanpahallapäällä, annakiukuntullaulos. ja kun lohduttelulitania pääs reippaaseenpoikaan ja päiväkotiinleikkimäänarkena ja siihenettäainahaetaankotiin, niin pojalla repes. semmosta surullista ja raastavaa itkua se harvoin päästää tulemaan.
rauhoituttuaan koivareista siinä sylissä se oli loppuillan tasanen ja ilonen pikkumies.
mä en.
sydäntä oikeen raastoi moinen pienen ihmisen suru.
kyllä se tottuu, tiedän.
mutta itkuhan multakin sit myöhemmin tuli. vieläkin kurkkua kuristaa kun ajattelenkaan asiaa.
voih, on tää kasvaminen vaikeeta toisinaan.
molemmille.
kaikille.
Huoh. Mä niin ymmärrän. Meillä tuo on ihan just edessä. :´( Miksei sitä lasta saa sinne tarhaan ilman surua, että vaan veis ja lapsi olisi heti ilonen ja sillä siisti. Toivoisin mä. Raastaa jo valmiiksi.
VastaaPoistameillä on mennyt tosiaan alku enemmän kun hyvin. tottahan mä tiedän että se jotenki purkautuu, mutta kyllä se sydäntä vaan riipii...
VastaaPoistavoimia ja iloa tein tarhanalotukseen kanssa!