persoonat perheessä.

olin saanut muutaman mailin mun tän blogin sähköpostilaatikkoon. kiitos niistä! edellispäivänä vasta kurkkasin sinne, ja vastasinkin maileihinne.

(tässä niitä henkilökohtaisuuksia joita "vaadimme lisää"-kyselyssä vaadittiin. vassokuu!)

haluan vaan sanoa ei tätä mun elämää yleensä kannata kadehtia millään muotoa. on totta että olen saanut rakennettua itselleni sopivan, kivan pienen elämän tähän, mutta siihen on jokaisella mahdollisuus. ja ei tässä mun elämässä varmaan muut viihtyisi. äärettömän kiitollinen ja iloinen olen just siitä, että mä viihdyn tässä. just tällätavalla

kerron joskus myöhemmin vaikeuksista joita tälläsen uusperheen muodostaminen voi tuoda tullessaan. vaikka täältä varmaan on saanut kuvan, että enimmäkseen on ihanaa (ja toki onkin.) ei totuus nyt aivan pelkästään sitä ole, kun viisi ihmistä tungetaan uuteen pakettiin nimeltä perhe. ja kun osalla on vähän liikaa ehkä temperamenttiä, osalla tapana vetäytyä sivuun kun vaikeuksia ilmaantuu, ja aikuisilla erilaiset tavat ratkoa ongelmia, on aika hyvä soppa täällä kiehumassa. toisinaan.

mein tirriäisethän on vailla sisaruuskateutta, ne syö ja nukkuu hyvin, mutta ei se tarkoita ettei niiden kanssa hirttäis joskus käpy kiinni. samoin esikoinen, joka on rauhallinen ja mukautuva ihminen, saa mut toisinaan epätoivon valtaan uskomattomalla huolimattomuudellaan. se on päälle niin kiva ja "kiltti" mutta ketkuileekin seläntakana (ainakin musta tuntuu siltä.) puhumattakaan tosta mun passiivis-aggressiivisesta puolisostani.* joka yleensä hermostuessaan laittaa kommunikaatiokanavat kiinni. ei sillä että olisin itse täydellinen, mutta en pysty aina ymmärtämään. **

muru ja esikoinen on perusluonteiltaan samanlaisia, mutta niillä hirttää keskenään huolettomuus-pedanttius-akselilla. tirrit on taas samaa slaavilaista luonteenlaatua mun kanssa, riemuitsee ja riehuu kovaan ääneen, rakastaa vailla rajoja, vetää koko elämän läpi tunteet pinnassa, itkee turhasta, loukkaantuu pienestä jne... siinä missä muru hermostuu mekastamisesta, se kysyi multa olenko ees huomannut alkaneeni huutaa. että kun meiltä kolmelta pienimmältä unohtuu se karjunta samointein kun rakkaus puskee sekunnissa raivon läpi, niin sillä se ei toimi niin. (aijaaha.)

mulla on periaatteena että rakkaus riittää. vaikkei se aina niin kuulemma ole. mun mielestä kenenkään ei tarvitse elää elämää missä ei itse viihdy.  usein erehdyn luulemaan murun hiljaisuutta pakenemisen valmisteluksi. joskus paha tuuli on kuulemma vaan pahaa tuulta. (aijaaha.) saatan hössöttää ja huolehtia muista niin, että oma itse unohtuu. (aijaaha.) 

onneksi on oppimista tämä koko elämä. ja persoonatkin joustaa, muuttuu ja mukautuu tarpeen vaatiessa. tai ainakin suurimmat rosot hioutuu elämän kolhuissa. ei tämä toki mikään mahdoton yhtälö ole, enemmänkin mielettömän hyvä kombo, silloin kun jokainen käyttää erityispiirteitään yhteisen hyvän eteen. 
   

* joka muuten paiskoi kamoja ja raivosi menkkakipuja pari päivää sitten. mä olin siitä tosi onnellinen, kun se osaa ilmaista negatiivisia tunteitakin nykyään, eikä kerää niitä sisäänsä. se oppii näköjään, vaikka yleismaallisesti ei kai ole ihan suotavaa riehua menemään, mutta mulle se on ah niin luonnollista... *wirn.
** mä olen kuulemma kaikessa naisellisessa ajattelussani helvetin rasittava. ja siitä että yhdessä hetkessä huudan saatanaa, ja toisessa oon ihan tyyni ja kaikki on ok. ja siinä että nään vaikeudet vaan elämänä (ja varsin erilaisena kuin muru), enkä ota vakavasti toisen sanomisia ennenkun helvetti on irti.