ainako sama laulu

tein mielestäni eilen taas laupeuden työn tarjoomalla olkapäätä vanhalle ystävälle.

ensin se viimeviikolla soitti kun sillä on parisuhdeongelmia, ja mä vaan kylmästi käskin pistää akkansa kilometritehtaalle, että pelleilylle pitäis olla joku raja. sitten soitin mein kolmen koplan toiselle siivelle ja kerroin sanomiseni (ja asiaa speksattiin sillä lenkillä minne meinasin delata). tämä parisuhdeongelmainen ei ole vuoteen pitänyt yhteyttä juuri ollenkaan muhun päin, ja yhtäkkiä puhelinlangat alkaa laulaa kun ongelmia ilmenee. yllätys. vannoin etten asiaan enemmän puutu, että kantani tuli täysin selväksi puhelun aikana. minä voin auttaa kantamaan akan kamat porraskäytävään, jos ei ystäväni pysty, mutta siinä se. en jaksa mitään soutamis-huopaamis-terapia-apua käydä antamaan.

ja yllätys kaksi. miten ihmeessä ystäväni päätyi sitten eilen sohvalle kolmeksi tunniksi saamaan keskusteluapua? no jotenkin työkengän kokospeksailusta se lähti, ja siihen loppui että tuossa se istui. mä aina lankeen vetisiin silmiin ja vapisevaan ääneen. aina ja aina ja aina.

tottakai ystävää olen valmis auttamaan ja kuuntelemaan, sehän on selvä. mutta tässä asiassa nyt turhaan tuumitaan. jos akka haluaa mennä, niin akan kamat ulos asunnosta ystävääni hajoittamasta. ja sitten voidaan käydä tuki-ja-turva-vaiheeseen. soitin vielä sille kolmion toiselle siivelle, että soittaa lähtevälle akalle, että mitä se oikein meinaa, ja että tarvittaessa autetaan kantamaan tavarat pihalle. (siis ystävällisessä hengessä toki.) (ihanat lesbopiirit, eikö?)

kysymys itselle: miksi aina sekaannut ja haluat auttaa? usein käy niin että mun puoleen käännytään kun on vaikeeta, ja sitten kadotaan pitkäksi aikaa. (toim.huom. ei koske teitä eräitä siellä, nou huoli!) jos mulla olis jotenkin heikko itsetunto tai olisin noulaifferi (uusi teinisana) olisi asia tosi rasittava ja kurja. nyt niinkun vaan elelen ja hengaan niiden pysyväisten ystävien kanssa ilosena ja tyytyväisenä, ja sitten jos joku kääntyy puoleeni ja tarvitsee apua, niin jeesaan minkä voin. (olishan se toisaalta rasittavaakin ja olis aika kiire ja ahdasta elämässä jos kaikki ihmiset joita olen pyrkinyt auttamaan, yrittäis hengata mun arjessa. jos jotakin positiivista asiasta etsitään... )

mutta miksi aina sama laulu?

muru taas aamulla ripitti mua asiasta. sen mielestä tääkin tilanne on ollut selvä jo vuoden, ja mitä hittoa me nyt otetaan ressiä, että on äärimmäisen noloa pysyä kolossaan noin vuosi, ja sitten soitella kun on vaikeaa. ...mutku, mutku, mutku... se on mun ystävä. ainakin ollut aiemmin. sitku, mutku, niinku, ja joo. alusta. tuen, kannustan ja kuuntelen. pari kuukautta kun tekee hommia, saa varmaan taas noin vuoden "olla rauhassa". eiksnii?

muru miettii kovin miksei mua haittaa että nää avunpyytäjät ei sitten pidä yhteyttä kun asiat on hyvin. emmävaantiä. eikä haittaa, niin ei kiinnosta. mulla on oma elämä. aikuisten oikeesti. ja mä olen ihan tyytyväinen näin. kommenttilootaan esitettyjen ajatusten perusteella mä taidan saada siitä sen auttamisen ilon ja tarpeellisuuden tunteen hetkeksi. se riittää.

tö

"tö" sanoo poika.

"tö" se sanoo ja osoittaa sänkyy halutessaan unille. 
"tö" se sanoo ja menee vessanpöntölle kun on hätä.

maanmainio se oli eilen ja ansaitsi hihkuntaa ja kunnon naurut, sillä:
nähdessään juuri heränneen murun se:
huusi "tö" ja osoitti murua.
sitten se kääntyi, huusi "tö" ja osoitti tietokonetta, ja esitti pienet tanssimuuvit.

selkeästi sanoi; tahtoo mamin syliin ja musiikkia masiinaan.

nää tuli!

työkenkäslaagi saatu päätökseen. pienen aamunettisurffauksen päätteeksi sain kengät tilattua.

nää tuli!
kuva: scandinavianoutdoorstore.

a) ihan mun näköset!
b) mätsää työrönttösiin.
c) me happy! :D

leipää ja lahjoja

lifesaver mun syömisten kannalta on ollut tämä saaristolaisleipä . verrattoman maukasta valion voimakkaiden juustojen ja suolakurkkujen* kanssa.
ensimmäinen asia mitä tekee aamulla mieli, ja illalla viimetteeks. eikä ole semmosta pakkosyömisen makua. jee!

toiseks parasta joulussa oli kohtuullinen lahjojen määrä. poika sai kaksi lelua. ruttu myös kaksi. lisäksi saivat villasukkia ja pipoja**, ja ruttu kirjoja, palapelin ja fikkarin. täydellistä!

omista lahjoista rakkaimmat ja kivimmät tuli tietysti murun antamista paketeista, mutta aika hyvin veti tänä vuonna myös mutsi ja faija. satiinilakanat (ou jee!) ja kassillinen "myllyn paras" - luomutuotteita tuli ainoostaan meille mukaan. mä olen tosi tyytyväinen. esikon kanssa panostettiin ekologiaan myös pakkausjätteen osalta, ja kietastiin mein annettavat sanomalehtipaperiin. ja hyvin kelpas vastaanottajille. 

ja sadatta kertaa, jos yhden pallon ottaisin?

parhaan kaverin viekussa lastenohjelmia. hiis!

maman pieni räkänokka. teki jouluhampaan. jolla haukkasi mandariinia kuorineen! tässä kuvasarjassa oli siis myös loistavia otoksia missä mä kiljun ja nauran ja yritän kaivella kuoria pojan suusta...

* mun jouluajan ravintoon on lapsuudesta asti kuuluneet just etupäässä juusto ja suolakurkut :)

**itsetehtyjä! rakkaudellinen kiitos kummilaan!

hetki joulua

istun sohvalla.
väsynyt lämmin pieni poika painuu vasten.
räsy kädessään.
nuuskin hentosta tukkaa.
hieron lämpimiä pikkujalkoja.
niitä jotka mahtuvat kämmeneni sisään.

on rauhallista.
kello tikittää.

nupnup.
tutti nupsuu suussa.


tämä tuntuu joululta.
tämän haluan muistaa.

joulumuistio

nauti ulkoilmasta.

herkuttele.

hulluttele vähän.

nauti läheisistä. 

heleppoa!
ihanaa joulunaikaa sinne ruudun toiselle puolelle!

joku raja

eilen mä flippasin totaalisesti.

tultiin puistosta lasten kanssa. vedin niitä pulkassa. mein pihalle, tohon talo eteen kaahas taksi reipasta ylinopeutta ja oli ajaa mein päälle. rivakalla käsiliikkeellä pysäytin taksin mein eteen ja kuskihan pomppasi ulos ovesta. käytiin seuraavan sisältöinen sanavaihto:
- vittuun siitä eestä!!!
- minne mä väistän? täs on nää penkat..
- vittuun tieltä nyt!!! siihen sivuun vaan!
- emmä mahu tästä minneen.
- mee nyt saatana edestä!

huomauttaisin erittäin kovaan ääneen että, tuohon talon eteen on lanattu himpan päälle auton levynen väylä, vieressä metriset penkat. mulla kaksi pientä muksua pulkassa. pihalla 10km/h rajoitus. mulla olis ollut semmonen metri matkaa rappukäytävän edustaan turvaan, sivuun, väistämään.

lopputulemana kuski hyppää autoonsa, ja kiihdyttää mein ohi. renkaat 10cm päästä pulkasta hivotellen.

saamari että huusin.

heivasin muksut himaan perkelettä huutaen ja itkua vääntäen. (ruttu mun perässä kompaten "mäkin ammun sen, mäkin ammun sen...")

säntäsin ulos vannoen kostoa, emäntä vanavedessä. suharilla oli onneksi sen verran pelisilmää, että kierti toista kautta pois piha-alueelta.

mä en ymmärrä että ei ollut aikaa hiljentää vauhtia hetkeksi että päästään sivuun, mutta oli aikaa pysäyttää auto, nousta ulos, huutaa, kirota ja käyttäytyä epäasiallisesti. ja vaarantaa törkeesti mun lasten turvallisuus. yks jalanheilautus tai kieppi pulkassa, ni olis tullut aikamoista tohjoa.

en nähnyt taksin numeroa enkä rekkaria koska ne oli niin lumisia. illalla isäni kanssa jutellessa se neuvoi mua soittamaan mafian sijasta taksikeskukseen, että auton ja kuljettajan voikin sieltä selvittää. ja minähän selvitin. soitin ja tein valituksen taksitarkastajalle.

ensin tarkastaja oli ihan tyyliin "mitäs tytöllä on asiaa?", mutta sekin hiljeni mun raivon edessä, ja tuntui ottaneen asian vakavasti. täysin epäasiallista käytöstä palvelualan ammatinharjoittajalta. liikenneturvallisuuden vaarantamista, täyttä välinpitämättömyyttä toisten terveydestä ja hengestä.

saatana. mun lasten turvallisuutta ei autonrenkailla uhata ilman seuraamuksia. on se saamari niin. siinä kulkee mun raja.

joulu tulee, minä analysoin vähän lisää

kiitos ihanista kommenteista. vastaan niihin kyllä, ajatuksen kanssa, kun olis semmonen tovi! nyt pikkujäbä nukkuu, ja ruttu katsoo lastenohjelmia, ja mun pitä-isi jatkaa siivoomista, mutta ennen sitä muutama sana-sananen.

sain heti aamusta siivoushepulit.
sohva sai valkosen päällisen joulun kunniaksi. ja kaivelin esiin punaisen rakkausyrttipeiton ja punaisen perulaisen pöytäliinan, ne tuokoon joulun sohvaan. matot pitäs taas käyttää pihalla, tasot siivota, imuroida, pölyt pyyhkiä. pöytä kääntää, ynnämuuta ynnämuuta. ja nyt just ei moinen tohottaminen haittaa, olen toiminnan ihminen.

laitoin juuri äsken myös vuokra-asuntohakemuksen menemään. meillä on  semmonen uusi kevyt idea siirtyä naapuriyhtiön vuokrakämppään (neliöön) kunnes esikko muuttaa pois, ja sitten palata tähän kolmioon takaisin. jos siis vuokrayhtiölle sopii että siksiaikaa vuokraan tän asunnon jollei muulle. jos ei sovi, tässä ahtaillaan ja se on ihan fine.

eilen kävin kauneushoitolassa, ja esikon kanssa subilla. ja illalla söin tekemääni kaalilaatikkoa. kyllä se syöminenkin tästä, luulen. muru vannotti mut lupaamaan lääkärireissun, jossei ruoka ala kulkea ja paino nousta. asiaan palataan joulun jälkeen. annetaan syömis- ja toipumisrauha nyt mun keholle.

musta oli sulosta kun rutun "hengellinen äiti" sanoi lähtevänsä tulemaan tänne, heti, kesken työvuoronsa kaukaata kaukaata, kun sanoin viikonloppuna että tekis mieli lakata olemasta. tarkoitin siis hetkeksi. sillälailla että vetäis jonkun pussin päähänsä. olis vaan. kukaan ei tarttis ja vois vaivata mua, ei tarttis syödä, eikä käydä edes kusella. ei vaivautua hengittämään ees. olis vaan rauhoissa, pimeessä, hiljaa, ilman ajatuksia. se ajatteli että oon ihan fataalisti lopussa ja ranteet auki-fiiliksillä. ihana nainen, ja heti tulossa pelastamaan! (*rakkaus*) ja ei, semmoset pahat mulla ei ole käynyt edes mielessä. en ole sitä tyyppiä. ehkä vaan kävin siellä totaaliväsyn partaalla, ja satuin sanomaan sen ääneen. tuon "säkki päähän"-epidsodin kyllä suoritan kun ystäväni L ottaa lapset joku viikonloppu. makaan vaan. sen lupaan. laitan luurin kiinni. musat täysille enkä mieti mitään. se on hyvä suunnitelma.

kysyin myös serkuntyttöä meille esikon kanssa lapsenvahtihommiin. voitais murun kanssa käydä kaksin syömässä pitkästä aikaa. ja isi on lupautunut tulemaan meille viikonlopuksi että päästään tekemään, noh sitä mitä lesbot nyt keskenään tekekään (tää oli musta äärimmäisen hyvä kommentti siltä! :D ) vaikka hotelliin viikonlopuksi.

onhan näitä. ihania.

ja olen murullein sanonut että en uskalla antaa sille vastuuta kaikesta, koska se vois siinä mielessä olla kohtalokasta, että mulle sit iskee se "pussi päähän"-efekti, ja saatan muutaman viikonkin vaan olla, tekemättä mitään. mietinkin tässä että olisko se vaarallista ees? tuskinpa. nyt mulla ensimmäistä kertaa on ihmissuhde jossa en koe olevani täydessä vetovastuussa (missä tuntuu että olen joltain osin jo lapsuudesta asti ollut), perhenäitiroolissa, vaan nimenomaan tasaveroisena kumppanina. jospa jokupäivä mä vaan osaisin. heittäytyä potslojoon ja antaa mennä ja olla? ehkäpä? ainakin voisin yrittää.

muistan kun raskausaikana oli helpompi heittäytyä tulevan lapsen vuoksi  "vaan" olemaan, ja mä ykskin iltapäivä  makasin sohvalla, ruoka valmistui keittiössä itsekseen, pyykit peseytyi ja niitä ulos ripustettiin. koirat lenkitettiin. jalkoja hierottiin. tekijän osalta hyvillä mielin ja ilolla. eikä se tuntunut vaaralliselta silloin. ehkä mä olen sen arvoinen myös ilman mitään raskaussyytä....

ja kyllä muru on mulle jotakin aivan erityistä. todella. viimeviikon rätinät oli kuoppa tiessä, joka syntyi väärinkäsityksestä ja suht ilman syytä. ja veti mut kaiken stressin päälle liian katatoniseen tilaan. hyöty rätinästä oli se että opin pyytämään apua ja tukea. muistin taas että itseä pitää vähän vaalia. se antoi myös muistutuksen siitä ettei kaikki ole itsestäänselvää. rakkaus on itsessään puhdasta, kaunista ja hyvää, mutta kommunikointi on tosi tärkeää. ja toimi muistutuksen siitä etten hallitse kaikkea, ja mun kaikkivoipaisuus voidaan nähdä myös luottamuksen puutteena. mitä en missään tapauksessa ole tarkoittanut.

umpimielisyys eikä ehdottomuus kuulu mielestäni edelleenkään konfliktien ratkaisumalleiksi. suhdetta ei tarvitse puhua pilalle, mutta joistain asioista pitää vaan osata avata suunsa. vaikka olisi kuinka väsynyt.

ja opin myös sen, että ne peikot on tosiaan mun päässä. umpimielisyys ja suuttumus ei aina kerro siitä että toinen vihaa ja aikoo pakkaa tavaransa ja poistua ovesta haistatellen. se että toisen tekemiset suututtaa, tai ymmärretään väärin, ei ole rakkauden loppumisen merkki, vaan merkki siitä, että toisella on tunteita ja mielipiteitä, ja on keskustelun paikka.

kappas.
no, täällä iloisten ja räkäisten lasten, lempeän ja lemmekään murun ja lumesta seonneiden koirien kanssa leijailaan kohti joulua. aattona käydään mun mutsilla ja faijalla. ekaa kertaa (ja toiv ei vikaa) mun sieltä lapsuudenkodista muuttamisen jälkeen, eli noin viiteentoista vuoteen... saapi nähhä kuin menee.

p.s. tietääkö joku mistä saisin keuhkot? haluisin keitellä karvanaamoille jouluyllärin...

oh 2

huhuu. eilisen kivun ja koomailun jälkeen täällä taas ollaan. suht normitilassa.
join noin litran piimää, ja litran gefilus-mehua (kohta olen itse varmaan yks kävelevä gefilus, he he.) ja nappasin kaksi siskon tanskasta tuomaa ipreniä. ja kas. kuume laski, eikä aamullakaan ole kummempia oloja.

voimakas stressinlaukeemisreaktio, nyt luulen. jos se iskee takaisin vielä, niin on kai uskottava että todella joku pöpö on mut saavuttanut, mikä on todella harvinaista. mutta siihen saakka harjoitan täällä ihan normitoimintaa.

olen varannut ajan naamavärkin työkuntoon päivittämiseen. tolpillani ja tolkuissani haluaisin olla tuonne puolillepäivin. en vielä tiedä vienkö poikulin mutsille siksiaikaa, vai painostanko esikon sitä hoitamaan. ruttunaaman yritän tunkea naapurin mukaan puistoon. 

murulla pamahti töissä yöllä aika pahat ihottumat, ja alkoi huulet turvota. jos se tuolla sängyssä alkaa pyörimään niin laitan lapset jokatapauksessa naapuriin ja kiikutan rouvan päivystykseen. jossain kulkee tuonkin vaivan raja.

perselandiasta paluu oli eilen niin nopea ja yllättävä että olen vieläkin ihmeissäni. tuntuu kummalta ettei omaa ihmistään tunne paremmin. yöllä tuli viestiä että tiedänhän se ikinä lakkaa rakastamasta, ja että olen sen koko elämä. ää-ä, en olis asiasta niin varma aina. teki mieleni vähän kertoa miten rakasta elämäänsä tulis kohdella, mutta valitsin opetusviestinnän sijaan tunnelinjan. emmä olis mitenkään viikkoa jaksanut moista perseilyä, jos en olis tiennyt että meillä on oikeesti käsissä jotakin isompaa. ja todella luotin että tilanne laukeaa, vaikka oma jaksaminen oli tosi kortilla.

mä sit muuten soitin neuvolaan ja varasin sinne psykalle ajan. etupäässä siksi että saisin jotakin työkaluja kohdatakseni irrationaalipelkojani, sitä että pelkään lasten menettämistä, ja nyt kun olen onnellisimmillani, pelkään että joku tai jokin vie multa kaiken mitä olen saanut rakennettua, että joku juju tässä on oltava. (hahaha, ei tää ollukaan sulle! perhe, rakkaus, onni, sinä säälittävä paska!), taltuttaisin ne peikot mun päästä, enkä stressais turhaan,  sekä sitä että vedän itseni piippuun suorittamalla ja huolehtimalla, ja ajattelemalla että kaikki paska maailmassa on mun syytä, ja on mun velvollisuus pelastaa kaikki ihmiset, sekä luonto myös. 

eron ja keskenmenon jälkeen kun kävin siellä, oli se keskustelu erittäin voimaannuttavaa ja puhdistavaa. psyka piti mua erittäin pärjäävänä ja viisaana naisena, tosin ylitunnollisena suorittajana ja helposti syyllistyvänä. se kehoitti mua pyytämään mun perheelta konkreettista apua, ja oli järkyttynyt kun kerroin etten sellasta vaan voi saada. ja etten oikein "raaski" vaivata mun ystäviä. koska en tunne että mulla on jaksamisongelmaa muun kun oman pääni kanssa.  koska tunnen pärjääväni itsekin. ei mulla ole rasittunut eikä epätoivoinen olo. tykkään tästä perhehommasta niin sikana, että ne asiat mitkä joillekin saattaa olla velvollisuuksia, on mulle onnea ja iloa.

mun kotona ei kukaan ryyppää, riehu eikä lyö. ei huuda eikä riitele. kenenkään ei tarvitse odottaa kauhuissaan että edes joku vanhempi tulisi kotiin, ettei pimeä pelottaisi. ei tarvitse etsiä vanhempia ravintoloista saadakseen itselle ja siskoille ruokaa. ei tarvitse kuunnella humalaisten lässytyksiä, eikä hoitaa ja paapoa niitä aikuisia. ei tarvitse polttaa itseään reisistä rakkuloille kuumalla puurolla, kun vaan yrittää tehdä sisaruksilleen iltapalaa. kaapissa on ruokaa. vaatteet on ehjät, ja niin epänolot kun mun maulla vaan voi olla. tää on hyvää ja kivaa elämää tää mun.

ja joo. opettelen relaamaan. ja olen nyt pyytänyt apua ja työkaluja. ja jopa soittanut ystävälle ja pyytänyt auttamaan ja kuuntelemaan kun ei oma pää meinaa ressiä kestää.

haluan kiittää niitä jotka on mua peikkojen keskellä tsempanneet. en ole yksin. arvostan mielettömästi saamaani tukea. ja ainahan mä pärjään! ja jaksan. mutta joskus on ihan tervettä pysähtyä kuuntelemaan itseä, ja lepäämäänkin, ja ottaa vapaata kotoa ja vaikka apua vastaan, ihan vaikka siksi kun niin voi tehdä!

*musmus*

oh

miten mä tän nyt kertoisin?

kotona kaikki ok, yhtäkkiä sain makkarista tekstarin, että tuu äkkiä! ja vaikka oli aamulla polttanut proput muruun niin että ostarillakin kuultiin, säntäsin äkkiä katsomaan mikä siellä oli hätänä.

rakkaus ja ikävä vaan. onneksi menin. on nää naiset kanssa. tai nainen.

no jännitys tais hiukan mun kropasta laueta. kun muru läksi töihin, oksennin, hoidin lapset sänkyyn. sitten vielä lähdin kävelemään ystäväni kanssa,* juttelemaan yhden toisen parisuhdeongelmista (terapeutti mikä terapeutti), kunnes...

...mä kesken lenkin ilmoitin että nyt lähtee taju tai henki, etten pysty liikkumaan ja jokapaikkaan sattuu. siinä sit muutaman minuutin keräilin luitani metsässä vauhdikkaan lenkin päälle, ja törmäilin läpi kaupan hakemassa gefilusta mun stressivatsalle, sitkuttelin vielä koirat lenkille. ihana ystävä nukautti rutun, että saan nyt jatkaa tajuttomuustilaani sohvalla.

mä olen kipeä! mulla on kuumetta! selkä tulessa, jalkoihin sattuu, silmät kipeet, naamaan sattuu, vatsaa särkee, ruoka ei maistu, niskaa särkee. puu-uuuh. mä olen niin huono tässä. viimeeks oon ollu kipeä kun odotin poikaa, oli se noro, ja sitä ennen kun olin raskaana hetken, olisko ollu  07, olin kuumeessa. sitä edellistä en edes muista! kakstoistavuotiaana oli yks kova kuume. ehkä.

nyt tais jännitys räpsähtää off-tilaan oikeen rajusti, ja tässä sitten vapistaan, kipuillaan ja ollaan säälittäviä.


(tai olisinko taas raskaana? plääh. tuskinpa. pitäis vissiin olla jotaki siementä siinä mukana. pöh. missähän se ministeriön vastaus viipyy btw?)





*huom mulla on se esikko täällä kotona, ihan vaan siltä varalta sanon että ei tarvi huolehtia siitä mitä tää eukko jättää lapset keskenään kotiin nukkumaan lenkin ajaksi. ei jätä!

oikeampaan suuntaan

en tiedä muusta, mutta mä olen kääntymässä, ja eilen käännyinkin oikeaan suuntaan. 

nyt mä vaan keskityn siihen että koitan rauhoittua. ne peikot on siellä omassa päässä, ja kun huomaan ajattelevani typeriä (olen tyhmä, en osaa, mut jätetään, tää perhe hajoaa) huudan lapsellisesti itselleni mielessäni "peikko,peikko" ja niin hölmöltä kun se kuulostaakin, tuntuu tehoavan. mä hankaloitan eniten omaa elämääni stressaamalla. sitä miksi ne peikot edelleen on siellä, ajattelen ja työstän myöhemmin.

nyt keskityn oleellisen. olemaan lapsille läsnä ja tekemään joulua. kyllä se muu hoituu perässä, jos tässä suhteessa joku ydin on alkujaankaan ollut.

en voi vaikuttaa murun allergoihin enkä uniin. omaan käytökseeni ja tekemisiini voin, mutta en siihen miten toinen ne ottaa. voin selittää ja kertoa, opetella toimimaan toisin, jos toinen on vastaanottavainen. jos ei ole, niin en pysty.

se kääntyminen oikeampaan suuntaan oli se kun isäni soitti. puhelun venyessä, ja sen viidettä kertaa kysyessä onko kaikki ok, aloin pillittämään. kerroin vaan että oon vetänyt itseni piippuun, ja sen huolestunut ääni, ja paljon lupaavat käytännön apuideat sai mut uskomaan hyviin asioihin. vaikka se ei lupauksiaan pystyisi pitämään kuningas a:n takia, riittää että se välittää. ja koittaa auttaa. se ehdottomasti kielti minua menemästä niille siivoamaan. enkä jouluruokiakaan saa hössöttää. hän suunnittelee sapuskat, ja käy kaupassa. leipookin jos tarvis.

"älä stressaa hei."
"siitä ei tule kuin itselle huono olo."
"lepää nyt."
"tuut meille, tai sitten tuun sinne kattomaan lapsia että pääsette murun kanssa jonnekin. pariksi tunniksi tai pariksi päiväksi. kunhan meette. ja teette.... ööö, mitä tommoset ihmiset (lesbotko? ;) ) yleensä tekeekään."

kiitos näistä sanoista. ja välittämisestä. en halunnut huolestuttaa, mutta sä kaivelit. ja kyllä, olen menossa siivoomaan sinne. kotona on jo kaikki (turha) tehty.  vessan kaapit ja keittiön kaappien alta pesty. joulua laitettu. pölyjä pyyhitty*. tarttee höseltämistä ettei se "peikko,peikko" tule päähän. samalla vois käydä laittaan kestovärit ripsiin niiden naapurissa, että kehtaa töihinsä mennä. (sekin vielä! jaigs!)


* naurattaa tässä vähän se että muru on järkännyt ja  pessyt jääkaapin, ja mä vessan kaapistot, sinnehän mahdolliset jouluvieraat ensin sukeltaakin. ei järjen häivää! hiiohei!

lohtua

itseni tsemppaamiseksi kuuntelen tätä:

"Long Day"

It's sitting by the overcoat,
The second shelf, the note she wrote
That I can't bring myself to throw away
And also
Reach she said for no one else but you,
Cuz you won't turn away
When someone else is gone

I'm sorry 'bout the attitude
I need to give when I'm with you
But no one else would take this shit from me
And I'm so
Terrified of no one else but me
I'm here all the time
I won't go away
It's me, yeah I can't get myself to go away
It's me, and I can't get myself to go away
Oh God I shouldn't feel this way

[chorus]

Reach down your hand in your pocket
Pull out some hope for me
It's been a long day, always ain't that right
And no Lord your hand won't stop it
Just keep you trembling
It's been a long day, always ain't that right

Well I'm surprised that you'd believe
In any thing that comes from me
I didn't hear from you or from someone else
And you're so
Set in life man, a pisser they're waiting
Too damn bad you get so far so fast
So what, so long

[chorus]

It's me, yeah and I can't get myself to go away
It's me, yeah and I can't get myself to go away
Oh God I shouldn't feel this way

neljänejlä

kaikesta viikonlopun tuetusta syömisestä huolimatta se paino vaan laskee. hittojako sitten tässä. ymmärrän äärimmäisen hoikkaa ystävääni joka valittaa siitä että kylkiluut näyttää isommilta kun tissit. jaan fiiliksen tänään. paskat.

tuntuu kummalta ettei se saamarin ruoka uppoa. ja sit jos uppoaa, niin kulkee raketin lailla elimistössä eikä mikään tartu minnen.

no. muru tuli kotiin, ja avasi sanaisen arkkunsa. se on vihanen mulle etupäässä. olen liian hysterinen lasteni perään, ja lapset mun. se ei näe mun puolta siinä että olen yrittänyt suojella sitä väsymykseltä hoitamalla lapsia "yli" vaikka se ei ole sitä pyytänyt. ja olen tottunut hoitamaan lapseni ihan itse, suht niin kauan kun niitä on mulla ollut. ja sitä ennen olen huolehtinut sisarusteni perustarpeista silloin kun vanhemmistani ei ole siihen ollut.

ymmärrän että olen sitä loukannut, mutta se ei ole mun tarkoitus ikinä ollut. mulla on opeteltavaa. kyllä. ja niinkun eilen kirjoitin, pitää vähän löysää jotakin hihnaa. sitä tässä käyn harjoittelemaan.

ja niinkun arvelin, peikot on vaan mun päässä. rakkaudesta tai rakkaudettomuudesta kysymys ei tässä kaiken väsymyksen ja muhun pimahtamisen takana ei ole. vaikka tuollainen muurin rakentaminen vetää mut sinne katatoniaan, panikkiin ja pakokauhuun. ja musta on kohtuutonta etten saa tilaa selittää ettei se näin mennyt. toisella on jo pellit kiinni ja pelit seis. hän on päätöksensä tehnyt, eikä sen takaa liiku. toivon että aika auttaa.

loppukaneettina haluan sanoa että todella rakastan tuota naista. ja arvostan sitä mitä se tän perheen eteen tekee. hoitaa, huolehtii ja vaivautuu. sydämellä.

p.s. hänen sitoumuksestaan kertoo mielestäni selkeästi myös se, että se haluaa jäädä pojan kanssa nyt kotiin. ja aloittaa koulun elokuussa. olen siitä äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen.

suurimmat peikot

kiitos kannustavista kommenteista. todella arvostan niitä. kiitos. kiitos.

mä luulen että suurimmat peikot on mun omassa päässä. ja niitä vastaan yksin taisteleminen on tosi raskasta. mä varmaan turhaan pelkään perheeni tuhoutumista. ja niinkun teksteistä on välittynyt, tämä perhe on mulle kaikki kaikessa.

mä ruoskin (turhaan kuulemma) myös itseäni murun väsymyksestä ja urtikariasta. syytän itseäni siitä etten ole saanut pidettyä sitä onnellisena ja hyväunisena. ja siitä ettei mein parisuhde ja ja kaikki hyvä ja kiva ole pitänyt vaivoja poissa. (turhaan) pidän koko ongelmaa omana syynäni, ja etsin epätoivoisena ratkaisua ongelman poistoon. vedän itseni piippuun hösläämällä ja huolehtimalla.

mua erityisesti loukkaa sen vetäytyminen, ja se myös tukee oletusta mun päässä että sen terveys- ja nukkumisongelmat johtuu jostain mitä mä teen, tai en tee.

ja on se sanonut mulle että olen hassu, ja ajatuksissani ei ole päätä eikä häntää, mutta minkäs itselleni voin. melkein kympin tyttö pyrkii täydellisyyteen, ja olettaa että rakkaus pitää ansaita tekemällä jonkinsortin urotekoja, uhrautumalla ja jaksamalla aina vaan.että rakastamisessani on joku vika, kun en saa yhtiä helvetin allergoita katoamaan, vaikka kuinka rakastaisin, antaisin tilaa, ottaisin liki, veisin koiria, hoitaisin lapsia, vaihtaisin lakanoita, imuroisin, tekisin ruokaa, maksaisin laskuja...

olen nyt hoitanut lapsiani niin "yli" että muru kokee sen omistushaluna. se ei ole totta. olen pyrkinyt ainoastaan suojelemaan sitä asioilta miltä ei tarvitsisi. olen ottanut stressiä asioista joista ei pitäisi. ladannut pääni henkisellä paineella.

kun olen lapsia noin 14 vuotta yksinäni hoitanut, on vastuun jakaminen vaikeaa. mutta olen sitäkin oppimassa. muistelen poikulin vauva-aikoja kun itkevää vauvaa lohdutellen kieltäydyin rutun nukutusavusta, koska halusin tehdä sen itse. myös ruoat teen poikuli sylissä istuen, ruttu puntissa roikkuen. imuroin lasten kanssa. ja usein käyn kaupassakin. että toinen saa vapaillaan "olla rauhassa ja levätä" vaikkei se sitä ole edes pyytäny.

olen huono "vaivaamaan" murua koska tuntuu että se tekee täällä muutenkin niin paljon perheen eteen. saatikka että pyytäisin jotakuta muuta lapsia hoitamaan että saadaan olla kaksin, tai mennä edes leffaan. miksi vaivata muita, kun pystyy ja jaksaa itsekin?

tähän patologiaan mun pitäis varmaan pureutua ennenkuin ongelmat kasaantuu pahemmin. ja uskoa siihen että kaikki kurja maailmassa ei olekaan ehkä erityisesti just mun "syytä".

selkeästi en voi saada syöpää pois mun ystävästä tai äidistä vaikka rukoilisin joka ilta. enkä väsymystä murusta vaikka saisin lapset pidettyä öisin hiljaa ja marhailematta täällä. urtikariakaan ei häivy vaikka ottaisin enemmän vastuuta mistä, tai vaikka imuroisin koko ajan ja stressaisin kaupassa  päivittäin. ja tuputtaisin apua mitä multa ei ole pyydetty.

jospa antaisin itselleni vähän armoa. lakkaisin piiskaamasta ja vaatimasta. pelkäämästä, antamasta peikoille valtaa päässä. olettamasta että olen kaikesta vastuussa. ja että kaikki on viimekädessä mun kädessä. alan taipua siihen ajatukseen ettei tää maailma olekaan mun hallittavissa. (paska ajatus silti, vaikka suht tervettä olis se myöntää.)

ajatustasolla fiksua, eikö?
mutta miten siihen päästään ihan konkreettisesti?

edit: piti vielä lisätä että mun minäittepärjäämispatologiasta kertoo aika hyvin episodi alkuraskaudesta. sairastin noron. itkin, kuumeilin ja oksensin vessan lattialla kolme päivää. hoidin lapset niin hyvin kun taisin. ja itkin ja kärsin, pelkäsin keskenmenoa ja odotin aikaa parempaa. episodi noron jälkeen mun ystävät oli aivan raivona. miksen soittanut ja pyytänyt apua? kauppa-apua? lastenhoitoapua? henkistä tukea? ööö. olisko niinki voinu tehdä? ...ei tullu mieleen. (muru asui silloin omassa asunnossaan, ja ei, vähän huono olo, sanoin, en tarvii apua, sanoin. koska sillä oli työkierto kesken.)


ja p.s. ei, en ole nytkään kertonut murulle että taidan voida huonosti. sen pitää nyt levätä, ja mun on turha täällä skitsoilla. hienoa mama. oikeen kannattaa vissiin taas nostaa itselle hattua. eikö? opinkohan mä koskaan mitään uutta?

note to self

(valivalia. älä lue jos ei marttyyritarinat kiinnosta.)
note to self: älä tee tätä toiste!

soitin mutsille joulun vietosta.
ja sitten siinä puhelun aikana sain mieleeni kertoa sille kuinka mä olen nyt tosi väsynyt ja ruokakaan ei maistu. ja huoli lyö mulla ihan yli. ja oon nyt tosi hajalla.

- jaaha. oliks sulla muuta asiaa?
- ö, ei.
- jaa. no soitellaan, moido.

okei. ei sit muuta. anteeks että vaivasin. miks ihmeessä oot vaivautunut mut edes synnyttämään.


myöhemmin tajusin tuon puhelun aikana luvanneeni mennä tekemään niille joulusiivouksen ensiviikolla. ai saatana! mikä hitto mua riivaa?!?!

luistoa ja muuta

emmaljungat surffaa lumisella polulla.
miten helvetissä ne renkaat ajautuu penkkaan jatkuvasti.
juuttuu.
omat jalat sutii ja liukuu.
ruttu meinaa kaatua koiranpaskaan.
sitä naurattaa hervottomasti.
mua ei.

justiinsa kun luulen että olen ihan finaalissa, soittaa yksi, sitten toinen. yksi tulee kylään. lainaan naapurin poikaa. saan palkaksi illallisen. neljä lihapullaa, kaksi porkkanaa ja yksi peruna. hyvä saldo.

saan viestin kuinka itsekäs ja paska olen. kuinka nöyryyttävää on hakea pestyt kaapit porraskäytävästä. ne jotka vaivalla tyhjensin, punttasin sohvan yli selkäni uhraten ja rappukäytävään siististi asettelin. joiden päälle jätin naapureille pahoittelut tien tukkimisesta.

vaivannäöstä paskaa kiitokseksi. niinkun aina.
mutta arvatkaa. nyt mua naurattaa.
minä paska. paskempi. paskin.

ethän sä sulje lasta ulos mun elämästä? öö-ö. en. sä olet sen itse tehnyt. kaksi vuotta on ollut aikaa pitää yhteyttä ja näyttää että välittää. nyt riittää mun osalta, en pistä tikkua ristiin, enkä ota shittiä niskaan. enkä reagoi marttyrismiin. no response. delete.



poika nuohoaa jatkuvasti sylissä, halii, pusii, on riippuvainen, kovin liki.
kuuntelee maminsa soittolistaa, hymyilee, katsoo mua ihmeissään.
- tiedän, sanon sille. - mullakin on ikävä.

hissin katolla

mä näen unia joissa oon hissin katolla. se menee ylös, ylös, ylös. vanha hissi. se ristikko-ovinen. mä katon niitä vaijereita ja pyöriviä väkipyöriä. pidän kiinni molemmista himpuloista ettei ne putoa, ja pelkään että litistytään kuoliaiksi katon ja hissin väliin. hissi hiljentää vauhtia. säpsähdän hereille ennenkuin se pysähtyy.

haukon henkeä hetken.
vaivun uneen uudelleen.

unessa kiipeilen oudoilla tikkailla. astinlautoja puuttuu. tikkaat on liian jyrkät, lautoja irtoilee. mulla on lapsi kiinni molemmissä käsissä. yritän pysyä tasapainossa, pitää lapsista kovaa kiinni, olla lipsumatta, heilahtamatta, putoamatta. alhalla on syvä vesi. lapset ei osaa uida.

säpsähdän hereille.
tyttö valittaa unissaan. käyn lohduttamassa, silittämässä. annan havahtuneelle pojalle tutin.

haukon hetken henkeä.
"kaikkihyvin, kaikkihyvin, kaikkihyvin" sanon itselleni.

vaivun uneen uudelleen.

taivas... miten pääsen sinne?

insinööri kävi linkittämässä mulle syöpää sairastavan puolisonsa blogin. se on tossa mun näytön sivussa mun muiden suoskareiden ohessa. (en viitsi ilman lupaa sitä linkittää, kun en blogilistalta sitä itse löytänyt, sorry.)

tänään kun mulla oli päiväuniaikaan lukurauha ja blogikierros menossa, luin sen blogin alusta loppuun yhdellä istumalla.
vapisutti, oksetti ja itketti. menin ulos tekemään tuhmia töitä (siis tupakille, hyi!) ja pidättämään itkua.

sisään tultuani jehovan todistajat tiputtivat flaijerin mun postiluukusta. sen kannessa lukee: taivas... miten sinne pääsee? aika sattuma.

jumala rakastaa minua, taivaaseen on vain yksi tie, ota hänet vastaan ja niin edelleen.

kuule jumala, mulla olis taas yksi kysymys.
se on: miksi?
miksi mun ystävä joutuu kärsimään kipuja, ja luopumaan tästä elämästä? miksi mun ystävä joutuu luopumaan puolisostaan? miksi pikkunen poika jää ilman äitiä? miksi mun pitää luopua mun ystävästä? miksi yksille laitetaan niin paljon kipua, epävarmuutta, pelkoa ja tuskaa? miksi mun ystävä joutuu kysymään miksi? mitä on kuoleminen? mitä jos itse tietäisit että siinä se tulee. seuraava juna johon on noustava. heippasitkaikille ja kivaaoli. niinkö?

tulkaahan jehot ovelle niin tarjoan kahvit ja saatte vastata jumalanne puolesta näihin.

mä olen oikeesti iltasin lähetellyt lämpimiä ajatuksia taivaisiin. kiitoksia mun rakkaista, ja suojelupyyntöjä mun murulle. mitä mä mun ystävälle toivoisin? pyytäisin? ihmettä? pehmeää loppumatkaa? (hei rakas ystävä, sun juna tulee, oota, voinksmä auttaa näiden laukkujen kanssa...) sitä että me muut kestetään ja jaksetaan? 

mä niin uskon ihmeparantumisiin, uskomattomiin sattumiin, siihen että diagnoosit menee harhaan ja tilanne onkin hyvä. homeopaatteihin, healingiin, akupunktioon, osteopatiaan, kuusenkerkkämehuun. mä tiedän että mun ystävä on yks miljoonasta ja yhtäkkiä syöpä on poissa. eikö niin? vai pitääkö jo lakata uskomasta ja toivomasta?
en halua.
en suostu.
mitä jos en ala tätäkään? en suostu.
pitäkää tunkkinne ja syöpänne ja muu saatananne.
haistakaatten paska.


mitä jos maailmassa on asia jota en saa käännettyä toiseen suuntaan vaikka yrittäisin mitä?
mitä jos jotain pitää vaan kestää vaikka ei halua?

emmä tätä tilannut. haloo! ehtii vielä kääntää venettä! muuttaa suuntaa. ottaa lääkkeitä ja parantua! ohoi, seis! annetaan tuon junan mennä. keritään me seuraavallakin. mennään mielummin sillä josta ei vielä tiedä koska se tulee. jooko?

silja ja luuviulu

täytyy vaan kiitellä silja linea!
meillä oli upea reissu. leikkihuone oli mahtava. samoin ystävällinen joulupukki, ja hieno ohjelma. "tää on hurjaa" hihkui ruttunaama useaan otteeseen.
palvelu oli erinomaista. kaikki ihmiset oli superystävällisiä ja huomaavaisia.

käytiin aamiaisella ja illallisella buffetissa ja kaikki sai vatsansa täyteen. lapset sai jopa erityiskiitosta hyvästä käytöksestä ruokapöydässä henkilökunnan taholta (!!!), ja siitä kiitoksena värityskirjan ja kynät. *

lapsille oli maailman upeinta myös lasiseinäset hissit, ja hytin ikkunalauta, jossa pystyi leikkimään ja näki alas promenadille. sepä oli jännittävää. ja niiden naamat loisti niin aurinkoisina, että pelkästään siitä sain itselleni superhyvän mielen.


itkua meinasin vääntää lähtöselvityksessä kun jouduin sanomaan ettei muru tulekaan mukaan. ja laivalla mua pidettiin jonkin sortin sankarina, kun ilosena siellä noita himpuloita yksinään paimensin. mua vähän jopa ärsytti se, että pidetään ihan uskomattomana saavutuksena että hermojaan menettämättä omia lapsiaan kaitsee. yksin. sitä tultiin jopa kysymään ihan erikseen, että miten pärjää ja jaksaa. pyh.
ruoka valmiina pöydässä, ajoissa nukkumaan. me kolme pientä mahduttiin jopa suihkuunkin kerralla ihan hyvin. se siitä sankarin leimasta.

neuvolantädin mielestä olen riutunut. ja pitäis saada lomaa. lomaa mistä? omasta elämästä?

pyh myös sille.

mä voin ja jaksan hyvin. ruoka ei nyt vaan maistu, kun olen rakkaimmastani niin huolissani. ja kyllä oma peilikuva hytin suuresta peilistä kirkkaassa valossa oli säälittävää nähtävää. ei paino ole huolestuttavan alhaalla, mutta neljäviis tälläisellä luustolla näyttää luut ja suonet muun muassa lantion aluella aika rumasti.

ja joojoojoo.

kunhan muru vaan palaa väsymyksen perselandiasta, uskon että tilanne korjaantuu. nyt huoli syö naista, ei voi minkään. jaksuja ja rakkautta riittää - niillä mennään.



p.s.
muru pääsi kouluun.
muru pääsi kouluun.
muru pääsi kouluun.
muru pääsi kouluun.
olen niin iloinen asiasta että itku tuli. jee. olen siitä niin ylpeä! mun rakas!



* eivät ilmeisesti kuulleet kun sihisin ruttunaamalle ("muumirasia") joka kerta kun sillä meinas karata lapasesta :D

matkalla

ruttunaaman kokoisia lumienkeleitä portaiden edessä.
poika painaa neuvolassa yhdeksän kiloa.
mamma liian vähän.
tyttö on kuulemma älykäs.

käsilaukussa nokkamuki ja räsy.  passi ja hammasharja.
rattaiden korissa vaihtovaatteita.
kohta me ollaan matkalla.