liian lyhyt napanuora.
yritän nukuttaa vauvaa tuuletusparvekkeella. vaikka sillä on siellä itkuhälyytin, taitaa napanuora olla liian lyhyt vielä. mä ravaan tuon tuostakin katsomassa miksei kajarista kuulu huutoa. varmaan siksi että lapsi nukkuu siellä. mutta voihan olla että siellä tapahtuu vaikka mitä siellä partsilla. voi myös olla että hälyytin ei toimi. voi olla että laps on paleltunu tai että ne on varastettu molemmat. lukitulta parvekkeelta. tai voi olla että äiti on vähän hysteerinen... kaipa se tästä.
oon nähnyt myös häijyjä unia. niissä lapsille sattuu jotakin, tai mua petetään, kaikki heilahtaa taas pois paikaltaan. mä herään hikisenä keskellä yötä tunteeseen että mun pallea räjähtää. adrenaliinit syöksyy ympäri kehoa ja saa sen vapisemaan älyttömästi. oksettaa. menee tovi että tajuan missä olen, ja pitkään että vartalo rauhottuu ja saan unta.
missähän vaiheessa ymmärrän että tää kaikki onni on mun omaa?
luonnekysymys.
mä oon niin rajalla ton uhmaikäsen kanssa. se on jotakin sanoinkuvaamattoman ihmeellistä, enkä tollaseen ole työurallanikaan törmännyt. tai voi tunne johtua myös siitä että lapsi on mun oma, ja suhtaudun siihen ilman ammatillisuutta, ja tiedän että sekä geenit että sosiaalinen ympäristö sillä on mun tuottamaa. uhmis huutaa, ulvoo, kirkuu, rähjää. se uhkaa ja uhoaa. paiskoo ovia ja tavaroita. mä vihaan äänen korottamista. mutta olen jopa nyrkkiä pöytään pomauttanut, kun paukapää ei muuten tokene. mun mutsilla on ollut kasvatusmetodina huutaminen ja mä vihaan sitä yli melkein kaiken, enkä itse aio alentua sille tasolle. tuolle hirmulle vaan pitää toisinaan sanoa hieman kovempaan ääneen. toisaalta eroa on toki siinä huudatko aina, vai korotatko ääntä jossei sua kuunnella. (synninpäästö itselle ehkä?)
esikon kanssa ollaan aikanaan sovittu että sanon kaksi kertaa, ja jos ei sitä kuunnella, saatan hermostua. olen sille korottanut ääntä kolme kertaa, ikinä. ruttunaamalle taas... jo tässä vaiheessa muutaman kerran enemmän. mä en halua olla kiristäjä ja uhkaaja, enkä kaikenkieltäjä, enkä huutaja. enkä halua että kaikki palaute kolmivuotiaalle on negatiivista. mutta lähellä niitä pohjamutia nyt kynnetään. rajoja kokeillaan ja yritetään venyttää joka asiasta. ja lapsi itse on negatiivisuuden perikuva. melkein kaikessa. mikään ei kelpaa. ei kodin säännöt, ei ruoka-ajat, ei lähdöt, ei odottaminen, ei rajoittaminen, ei nukkumaan meno, ei leikin lopetus, ei aloitus, ei, ei, ei. mitään pyydettyä se ei pysty tekemään. kaikkea kiellettyä pystyy. hieman turhauttavaa mamman näkökulmasta ehkä? mun murkkuikänen on sopuisa ja kiva, haluaa turvalliset rajat. leikki-ikänen taas yrittää vetää kaikki perustuksia myöten muruiksi. aika ironistakin... koska toi uhma loppuu? sitä on ollut kohta 2 vuotta tuolla rutulla...
ainoa positiivinen asia ruttunaaman elämässä tuntuu nyt olevan vauva. vauvan vuoksi ruttunaama tekee mitä tahansa. rakkaus veikkaa kohtaan on rajatonta, ja äärimmäisen hellää ja oikeamielistä.
keikutaan tässä nyt sitten. muiden pienten lasten äidit toivoo joka ilta että lapsi nukkuis yön hyvin. mä toivon puolestani että tuo uhma hellittäis. toisaalta, pitäis jo vissiin luopua toivosta. se ei kai olekaan ikäkysymys, vaan luonnekysymys...
edit.
samaa aihetta pohditaan äitiyspakkauksessa. http://aitiyspakkaus.wordpress.com/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti