aika kireähkö tunnelma on ollut kotona.
muru lähtee poikulin kanssa lataamaan akkuja maalle.
mua pelottaa. kaikki.
mun on todella vaikea elää näiden pelkojen kanssa.
mä olen äärettömän ahdistunut. en saa henkeä. en saa syötyä. en saa nukuttua. kävelen ympyrää. paino putoaa. kädet tärisee.
en ole pelännyt antaa itseäni toisen käsiin, vaikka aiemmista vastoinkäymisistä viisastuneena olis pitänyt muistaa että toiselle antautuminen voi johtaa omaan tuhoon.
luulin että olin näistä paskoista (omista pelon tunteista) päässyt jo eroon. ja nyt ne paskat on taas housuissa.
jos tuo päättää lähteä täältä kokonaan, musta ei ole mitään jäljellä.
pärjään yksin. tiedän sen. mutta en missään tapauksessa halua elää ilman tuota ihmistä. en. missään. tapauksessa.
hengitä. koita elää. usko rakkauteen.
Voi ei. Voi. Ei. Jaksamista. Tiedän tunteen nuiden pelkojen kanssa elämisestä. Vaikeeta. Ja mä olen tullut huomaamaan, että ne on osa mua, aina, ja heti jos kuvittelen että nyt ne on selätetty ja poissa, ne iskee takavasemmalta takas. Parempaan lopputulokseen pääsee kun ne hyväksyy osaksi elämää, sitten ne jotenkin laimenee ja oppii henkäisemään syvään ja antaa niiden vaan olla, sitten ne yhtäkkiä ei enää pyörikään päässä koko ajan.
VastaaPoistaEi se muru mihkään läksi. Vetää henkeä maalla ja sitten kaik on taas hyvin. Eiks ni. Tsemppiä!