se tunne kun juoksee päin seinää

joo-o. mä siis tosiaan luulin olevani erinomainen kasvattaja silloin kun mulla oli vaan tuo esikko lapsena. ja oikeestaan silloinkin kun ruttu oli pienempi.

nyt kolmannella kierroksella tekis mieli joskus hirttäytyä stringeihinsä tän kasvatustoiminnan kanssa.

tässä on voinut viimeisen vuoden aikana vetää kaikki ihanteensa toilettiin, ja pyyhkiä persauksensa kauniilla kasvatusideaaleillaan. tai edelleenhän mä niissä roikun viimeisillä hermonrippeilläni. sillä. mä haluaisin olla se lehmänhermoinen, empaattinen ja hellä kasvattaja, joka olen pitkälti ennen varmaan ollutkin. eipä ole pipoa lasten kanssa oleminen ja niiden elämänpolkujen vaaliminen juuri kiristänyt.

ton pojan temperamentti vs. mun ihanteet tuntuu kyllä kun olis vetänyt rekalla satasta seinään.

haluaisin olla johdonmukainen ja turvalliset rajat asettava, mutta hellä ja keskusteleva äiti.

tuntuu vaan siltä että olis helvetin paljon helpompi antaa sen sit vaan työntää sormet pistokkeisiin, putoilla pöydiltä ja juosta ruoka suussa pitkin poikin, kun käydä kymmeniä kertoja samoja taisteluita. taisteluita joissa jätkä kirkuu ja heittelehtii. huutaa. ja yrittää samaa kiellettyä asiaa sadatta kertaa uudelleen. ja sit se taas huutaa. ja kirkuu. ja heittelehtii. siinä ei kuule nätti keskustelu auta. mä en vaan pidä äänen korottamisesta. ollenkaan. vaikka anna wahlgren sanookin huutamisesta, että lapselle on sanottava niin kovalla äänellä, että se kuulee. ja ymmärtää. mutta kun mä en halua huutaa. enkä äkistä.

aatella että olen pitänyt aiemmin äkäsiä, ääntä korottavia äitejä jotenkin alakastissa. kun kaikesta selviää puhumalla rauhallisesti. ja ottamalla hellästi lapsen kiinni, ja ohjaamalla muihin puuhiin. että kyllä pinna nyt yhdet lapsen raivot kestää. joopa joo. aika vähän tiesin. tuossa 3 vuotta sitten olin vielä tyhmä ja kokematon kahden lapsen äiti. anteeksi ylenkatseeni. ymmärrän teitä tiukkailmeisiä äiti-ihmisiä paremmin nyt.

toinen asia tuon kaiken uhmaamisen ja riekkumisen päälle on se, että kun tuo lapsi alkaa karjua, niin se ei helvata hevin lopeta. EI. EDES. SYLISSÄ. "normaali lapsi lakkaa huutamasta kun sen ottaa hellästi syliin." opasti mua kaiken tietävä mummu metrossa jo silloin kun kundi oli noin viisikuinen. jumankekka että teki mieli potkasta siltä jo silloin tekarit kurkkuun. KUN EI SE RAUHOTU! ymmärrättekö? täh?! joo-o. ei se vissiin sit ole normaali. ja siitä viis. kyllä mä saatana sitä sylissä pidän. vaikka maailman tappiin. vaikka hermoa kirraa ja itku kuristaa kurkkua. koska se huutaa minkä huutaa. ja lopettaa kun lopettaa. onpahan itsellä ainakin parempi omatunto. parhaani mä tässä teen. se vaan nyt sattuu olemaan sen tapa reagoida elämän pieniin(kin) epämukavuuksiin. enkä siis puhu mistään pienestä itkusta. vaan täydestä katatonisesta huutamisesta ja kirkumisesta.


"sillä vaan on sama luonne kun rutulla." muru sanoo. "sun ja jonkun hullun tanskalaisen geenit nyt ei vaan voi tuottaa mitään normaaleja lapsia." se sanoo. "kato kun teillä on tuo temperamentti."  anteeks nyt vaan! mä olen ollut pentuna ihan "kiltti" ja ruttukin ihan seesteinen. rutun aiempaan sekoiluun on omat "uusperheensynnylliset"-syynsä, ja niiden traumojen väistyttyä se on ollut ihan "normaali" lapsi täällä. tunne-elämältään hieman normaalia rikkaampi ja slaavilaisempi ehkä, mutta "normaalien" kirjoissa kuitenkin. 

toi poika vaan nyt sattuu olemaan oikeen kunnon kilari-ilari. itsepäinen. vilkas. haastava.

ja helvetti että mä sitä rakastan. ei ole siitä kyse.
eikä se saamari nyt aina ihan hullu kakara ole. enimmäkseen vaan.

p.s. eikä nyt tartte alkaa saivarrella sanoista "kiltti lapsi" ja "normaali", ne on vaan käsitteitä tätä purkausta selkiyttämään. kyllä mä ojentamattakin tiedän ettei kukaan lapsi ole "tuhma" tai "kiltti", eikä kukaan meistä ole "normaali" (sehän on kaikkiaan ärsyttävää kategorisointia.). mutta kunhan tein pointtini selväksi. ettäs tiiätte.