firma futaa ja muita juttuja

näinä lama-aikoina mein firma futaa vissiin ihan hyvin. mua pläjäytettiin tulospalkalla perjantaina. tosin siitä oli äippälomat tietty miinustettu, mutta muutama höntsä ylimäärärahaa tekee aina kivaa.

tästä kivasta ilahtuneena vein esikon shoppailemaan, se peeveli kun kasvaa silmissä, tai sitten vaatteet kutistuu. joka tapauksessa uudet vaatteet sille ja laatuaika sen kanssa mulle tuli tarpeeseen. ja olipa kiva reissu! muru heitti meidät kulutuskeskukseen, ja jäätiin esikon kanssa kaksin heilumaan mun tulospalkan kanssa sinne. ostettiinpa jokaiselle jotakin, ja käytiin kahvilla kaupan päälle.

äitiysdementiaako syyttäminen kun ostin kaksi takkia? homma meni näin: käytiin murun kanssa urheiluliikkeesä, kun odotettiin että esikko sais luunsa raahattua mummolasta paikalle. ostin takin, jonka muru otti mukaansa kun suunti pikkusten kanssa kotio. noin tunti ja kaksi kauppaa myöhemmin mamma löytää hienon takin, ostaa sen ja on ilonen. kunnes tunti siitä, hän istuu esikon kanssa kahvilassa ja huutaa "jumankekka! mä ostin jo takin!" esikko oli siinä ihan että niinpä ostit. johon ostaja-hän kiljuu lisää: "eiku ostin jo takin. siis aiemmin, siis jo ennenkun tulit, ja mulla on tässä toinen!" voi perhana. en oikeen tiiä onko kahdelle uudelle takille tarvetta. mutta heenoja ne on silti! no kerranpa sitä sattuu moista kullekin. aivojen rappiotila tässä huolettaa eniten. miten hitossa mä unohdin sen ekan takin kokonaan?!

eilen oli muutenkin kiva päivä. tein neljä koiralenkkiä, joista kaksi mytty-tirriäinen kyydissä.

muru teki pizzaa, jota kehuttiin naapurilähiössä saakka. on se aikamoinen emäntä tuo mun oma!

huomasin että ruttunaama näytää ihan ponyolta. tukka vaan on erivärinen.

huomasin myös, että yhtäkkiä mulla on ihan tosi vaikeasti nukutettava poika.

ja huomasin myös, että kun elää suu säkkiä myöten, ei taloutta heti heilauta ees ne kaksi uutta takkia...

eikä edes uusi huivi, eikä uudet housut, eikä uudet saappaat, ei muksujen vaatteet, ei pari lelut, eikä yksi koru! ha haa. tilttasin muutaman höntsän myös amsterdamia varten jemmaan.  way to go mama!

kauneus ja älykkyys, samassa päässä.

...sano yks mun potilas mulle ihan haltioituneena. vähän nolotti. mä olen ihan tavallisen taatelintallaajan näkönen. ja vaan ihan maalaisälykäs.

mutta täytyy vaan sanoa että jos mä en muuta osaa tehdä, niin nättejä lapsia ainakin!

metrossa taas kerran käyty keskustelu:
- hei anteeksi.
- niin? (hymy)
. on vaan pakko sanoa että jumalattoman kaunis tyttö sulla.
- ööh, ai. (nolo hymy) eikö olekin?
- mitä toi täti sano?
- no että sä oot söpö.
- ai jaa. nii, mä oon prlinsessa.
- no todella oot.

vaikka tämä on toistunut jo lukuisia kertoja, ei siihen ikinä totu. mitä hittoa mä voin sanoa. no kiitos. vai että kuule, musta on typerää kategorioida ihmisiä ulkonäön perusteella... vai mitä sanois? yleensä vähän nolona hymyilee vaan ja kiittää. vaikka mitä sitä nyt toista mielipiteestä kiittämään. ja nättihän tuo pallopäinen pikkuriiviö on. nätti ku mikäki. sanottakoon se ihan suoraan. (ja onneks onkin, kun noin vaikealla luonteella tulis muuten varmaan vaikeuksia ;) )

mutta sattumankauppa on kyllä heittänyt muksuille hyvät geenit. niin naamataulujen kun älykkyydenkin osalta. esikko osasi suhteellisuusteorian ja kertolaskut jo ala-asteen alkuluokilla. ruttunaama osasi vuoden ikäsenä noin 52 eläinlajia, ja tietämys se vaan kasvaa ja lisääntyy.  ne on kiinnostunut ihan ihmellisistä asioista huomaamma.

veikkaa vaan käy sääliks. poika on täysin taatelintallaaja-äitinsä näköinen*, ja mozartin kuuntelukin aloitettiin vakavissaan vaan tänään. (vaikka muru kiljas huoneeseen tullessan että "Mikä hitto täällä vinkuu?!") mutta että poikakin vois älyllään joskus loistaa, uhmaan murun hyvän maun rajoja, ja mozart vinkuu lastenhuoneessa ihan samalla tavalla kun tyttöjen vauva-aikana. ihan vaan tasapäistämisen vuoksi. että jepjep.


* tänään lähdin lenkille, ja hattua päähän vetäessä korvan kärjet jäi hatun ulkopuolelle höröttämään. ja vot! ei olis mamaa mytystä erottanut, paitsi koon puolesta. haha.

kyky empatiaan

kyky empatiaan tarkoittaa kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. pidän itseäni suhteellisen empaattisena ihmisenä, mutta huomaan että joissain tilanteissa on parempi etten yritä astua sinne toisen ajatusmaailmaan ollenkaan.

kauppareissulla pari päivää takaperin, kun sain olla siellä yksin, ja omien ajatusten kanssa, karkasi ajatukseni sinne toisen asemaan. ystävän, joka taistelee oikeudesta elämäänsä sinnikästä syöpä-nimistä vastustajaa vastaan. on enemmän kuin kamalaa tässä seistä vieressä ja yrittää auttaa, kun tuntuu ettei ole sanoja, ei ole keinoja. ei ole mitään mitä voin konkreettisesti tehdä. kuunnella ehkä. olla olkapää. antaa sohvannurkka. tehdä ruokaa. mutta miltä mahtaa tuntua pienestä ihmisestä kuulla syövän uusineen? miltä tuntuu ajatus tästä elämästä luopumisesta? perheestä luopumisesta? kaiken jättämisestä? minnelienee joutumisesta?

miten ihmeessä sitä saa jalkansa liikkeelle tuomiota kuulemaan? miten nukuit yöllä? miten sait syötyä ennen lähtöä? kuulitko mitä lääkäri sanoi? tarttuiko joku sana pyörimään päähän? saitko faktoista selkoa? puristiko kauhu sun vatsaas samalla lailla kun mulla kun kuulin tästä? alkoiko sisäinen kamala vapina? oliko sun vaikea hengittää? APUA!

mulla ei ole mitään tajua eikä hajua tästä. en pysty asettumaan toisen asemaan. en halua edes yrittää. ahdistus ja tuska on liian valtaisat. tuossa kauppreissulla jo muutaman minuutin aikana. ehkä olen jopa parempi ystävä jos en edes yritä olla niin empaattinen. sääliminen ei auta ketään, ja jos yritän asettua toisen asemaan, kauhu täyttää kaiken.

kiitos jatkoajasta. kiitos uudesta mahdollisuudesta. kiitos uskosta ja toivosta. ja rakkaudesta.

jollekin oman jalan menetys on elämän suurin katastrofi. mein perheessä ja tässä lähellä se on likellä juhlaa. mahdollisuus. eilen vietettin jalan läksiäisiä. teimme murun kanssa jalanmuotoisen kakun, vaahtokarkkimassakuorrutteella. oli aika autenttinen jalka. ja maistuikin hyvälle. jätin pienelle taistelijalle "hiippakuntamme" siunauksen, pienen ikonin kaapinpäälle kun luikahdimme ulos kemuista. maanantaina soittelen työpaikalleni ja kyselen proteesiasioista. eli autan käytännön asioissa. sen osaan.

whotta night!

siis olen ollut tosi tyytyväinen siihen etten ole väsynyt. huomasin että totuus taitaa olla se etten ole henkisesti väsynyt, fyysinen väsymys onkin sitten eri asia. eilen petti fysiikka siinä, kohtaa kun lattialla istuen painoin pääni sohvalla istuvan murun syliin. noin sekunnissa oli taju kankaalla. siinä istuessa. kesken lauseen.

taju on tarkemmin ajateluna lähtenyt kankaalle helposti muinakin iltoina. vähän silitystä päälaelle, niin uni yllättää sekunnissa. ja mua on saanut herätellä ihan työn kanssa sänkyyn siirtymään.

eilen annettiin pojalle ihmelääkettä nimeltä disflatyl joka syötän jälkeen, ja yöllä se nukkui kuin murmeli mun kainalossa koko yön. ja heräsi hyvällä tuulella. whotta night! aamulla tuntui ihan uudelta ihmiseltä, sekä poika että mama. hurraa masulääke, hurraa hienot yöunet! taitaa poika saada nyt lääkettä muutaman päivän ihan kuurina. pysyy masu kurissa ja hyvän unen lahjoista saa taas nauttia kaksi onnellista ainakin.

kyllä meilläkin

mummini opetti että jos irvistää, ja tuuli kääntyy, naama jää sellaseksi kun irvistäessä.

sillä oli myös jotaki viisauksia liiasta lesomisesta. mitä sitä ylistämään hienouksia, kun sitten tulee paskaa luukusta tukku tolkulla.

näinpä. hienonhienon onnenjakson jälkeen on kotona ollut kaksi hurlumhei-päivää. muru on kipeenä, ja myttynaamalla on mennyt kaksi päivää ja yötä täydessä kaaoksessa. että kerron tässä nyt vaan, että se huutaa, kiljuu, kiemurtaa ja paukkuu kun mikäkin. yöllä muhun iskee epätoivo koska se on ihan hiton iso ankerias mulle pidettäväksi. eikä tod. mahdu enää nukkumaan esmes mun mahalla. oon kannellu sitä pystyssä ja lappeeltaan. hytkytelly ja keinutellu. koittanu nukuttaa mahalleen, mun mahalle, kainaloon, vaunuihin, sänkyyn, turvaistuimeen. ei. ei. ei. rinta ei myöskään käy. saatikka tutti. kädet puutuu, selkä turtuu, mamma väsyy.

enpä ole äitiysurallani tällästä kokenut ennen. ihme kiemuramies. enkä edes ymmärrä mistä moinen tälläkertaa johtuu vaikka aika csi normioloissa olenkin. joko se on homejuusto (en enää edes koita syödä.) tai rasvaton maito. tai tiheenimun aiheuttama maitoryysis joka kerää ilmaa mahaan. tai sitten jotakin mitä ei pysty selittämään.

joo,joo - se on vaan kaks päivää ja yötä. ja nyt kun mari-mari-marisin niin ehkä tällä ohi taas... paitsi jos tuuli kääntyy just ja asiat jää tälle tolalle ;)

p.s. vauvan tuoksu ja pehmonen tukka on tehty sen takia, että kun se on ensin rääkyny aivan sutena, ja sun hermo sanoo "piuu" ja itku puristaa kurkkua ja epätoivo riipii sielua, niin painat sit vaan nenäs siihen tukkaan, ja kaikki onkin hyvin.

en voi liikkua.

en voi mennä makkariin. muru siellä nukkuu vauva kainalossa. vauvan käsi on murun rinnalla ja nenä kainalokuopassa. liian kaunista katsottavaa.

en voi mennä lastenhuoneeseen. ruttunaama leikkii silvanialaisilla. se pienine kätösineen askartelee niille vaatteita päälle ja pois. nyt kai jo asettelee niitä nukkumaan. totinen pikkukätinen ihana ärräpää.

en voi mennä keittiöön. esikko tekee kotihommia.

mun koti, mun ihanuudet!

mä hömötän tässä sohvalla. teekuppi kädessä, omatekonen oliivileipä toisessa. ja olen onnellinen.

olen rakastunut

tohon mytty-poikaseen! aina kun katon sitä, meinaa sydän räjähtää onnesta ja muista positiivisista suurista tunteista. viimepäivät oon murulle hokenut että tajuukse että tuo poika oli mun mahassa! mun mahassa. ja siitä tulee ihan ihminen. uusi, omansa.

se on niin vekkuli äijä. sillä on kaunis pää, jota se kannattelee tosi tomerasti. sen ruskea tukka on alkanut kasvaa. pienet pyörteet takaraivolla työntää untuvaiset haivenet pystyyn päälaelle, ja veikeet pyörteet otsatukassa antaa pojalle aika omaleimasen ilmeen. kevyt fiftari-look.

silmät on syvän siniset, edelleen, mutta jos niitä katsoo vähän sivusta, on niissä semmonen mudanvärinen pohja. toinen silmä on toista suurempi ja pyöreämpi, aivan kuten rutulla.ripset on silmien ulkoreunoilla pidemmät kuin sisäreunoilla, ja pojan ilme on hiukan kissamainen. ne ripset on huomiotaherättävän pitkät ja kaarevat. kulmakarvatkin on kaarevat, tummat ja hirmukauniit.

suu on pieni suppu, jota reunustaa pienet kuopat suupielissä. hymykuopat näkyy kun vekkuli hymyilee.

myttynen on alkanut hekottelemaan ääneen. höpötykset joissa on leikkiä ja liikettä on cool ja aiheuttaa hihkua ja naurua. samoin vauva"tanssi", joka pällistä nimestään huolimatta on kova hitti.

suuttuessaan poikanen muistuttaa kovasti räjähdysherkkäää siskoaan, ja jos tissin sijasta tarjotaan vaipanvaihtoa, pojan eläimellinen karjunta tärisyttää koko taloa. ruokavajeesta johtuvaa angstia lukuunottamatta poikanen on kuitenkin aika rento. viihtyy itsekseen milloin mihin se satutaan laskemaan. jos se kaipaa syliin, se märisee pienen kissan lailla ja näyttää "naamaa". ja ilahtuu koko kuuden kilon voimalla kun sen poimii takaisin syliin.

myttynen seuraa tarkasti katsella tapahtumia kotona, ja tavoittelee leluja käsin kun makaa leikkimatolla. tänään se myös löysi kätensä katseella (suulla se onkin jo löytänyt ajat sitten.). se näytti hauskalta toljottaessaan epäuskosena käsiään silmät himppasen kierossa.

nukkumaan me on vekkuli tajuttu laittaa hereisessä tilassa, josta se itse hiipuu untenmaille. luetaan tarkkaan pienet viestit (silmien ja korvien harominen), kiedotaan pötky kapaloon, tutti suuhun ja petiin unta odottamaan. sinne se nukahtaa. jos myttynen önisee, silitellään vähän otsaa, ja vot! uni tulee heti.

illalla mytty laitetaan omaan sänkyyn, josta se siirtyy mun viereen ekalle syötölle ja nukkuu aamuun asti siinä. tämä jättää meille vanhemmille illalla aikaa ja tilaa halitella, musitella ja käydä kahdelleen nukkumaan. mutta saan myös mun poikasen mun iholle nukkumaan loppuyöksi. jos myttysellä on mahavaivaa, me siirrytään yöllä sohvalle, ettei murun uni häiriinny.

pojalla alkaa olla aavistus päivärytmistä. katsellaan kuinka kauan sitä kestää.

kaikenkaikkiaan, rakkauspakkaus on ihan megasöpöli. olemukseltaan ja luonteeltaan. iso, kiltti poikanen, jossa on aavistus tulta ja tappuraa. ei häivääkään tyttöjen kimakoista itkuista tai vaativuudesta. tai ehkä se on vaan mä joka osaan aavistuksen enemmän tästä äitiyshommasta. lukea viestejä, olla stressaamatta ja olla ottamasta itseeni jos vauva itkee.

sydän on täynnä rakkautta. äimistelen omaa jaksamistani, palautumistani, ja onnea tuosta uudesta ihmisestä. alkaa tuntua että todella olen sen saanut osaksi elämääni. eikä enää tarvitse kieltäytyä kivoista asioista peläten että mun nautinto tai ilot aiheuttaa vauvan katoamisen mun elämästä. osaan jo parvekkeellakin sitä nukuttaa, ja uskon sen sieltä löytyvän unien jälkeen. raivoisana nälästä, mutta löytyypä kuitenkin ;)

rakkauteni nukkuu.

lomalaiset

ollaan kaikki lomalla. tytöt on hiihtolomalla, murulla on viikkovapaa.
- ollaan tehty "ei mitään". mietin siivoamista, muru sanoi ettei tarvitse.
- ollaan nukuttu päikkäreitä. kuka missäkin. sylikkäin, päällekkäin, vierekkäin. sisko veikan viekussa. veikka mamman viekussa. muru mun alla. muru sohvalla. vauva partsilla.
- katsottu leffoja. grand torino esikon kanssa. (tykkäsin!) ponyo rantakalliolla ruttunaaman kanssa. (tykkäsin!)
- tein elefantin. (varpuselta mytylle ostetun pariksi rutulle oman.)
- lenkitetty koiria.
- yritetty parantaa sairaita. murunkin flunssa näyttäis helpottavan. mä en ole vielä sairastunut. otin illalla tömpsyn konjakkia. siinä salaisuus, luulen.
- suudeltu niin että riisit paloivat pohjaan.
- riehuttu taloyhtiön saunassa.
- tanssitettu vauvaa*

pitis vissiin ryhdistäytyä ja päästää 3-vuotias ulos lumihommiin täältä talosta tänään.

suunnitelmissa olis myös yks sukulaisviereilu. kakun leivontaa. jalan läksiäiset. ja rutun eka leffakäynti. esikon kanssa ostosreissu.

* vuorovaikutus"tanssia", tästä lisää myöhemmin.

kukat kuihtuu

kukat kuihtuu aikanaan, rakkaus ei milloinkaan. ( I hope!)

p.s. ei niitä "vielä huonompia uutisia" tänään.

giljotiini vedetty kurkun kohdalta ylös,

Suuri Taistelu, osa 2. alkaa.

mä pyysin Jumalalta anteeksi paskaks haukkumista,

ja toivon että se olis mein puolella nyt.

tuomiopäivä

mulla soi se saamarin renkutus päässä:
"tuomiopäivä, tuomiopäivä, on keinosen nimipäivä!"
toivottavasti tää menee juhlan ja helpotuksen puolelle.
...viestiä odotellessa tyhjentelin murun keuhkoja limasta ja koetan siivota... ehkä ajelen ompelukoneella.

kyntää syvissä vesissä

me oltiin saimaan kanavalla veneilemässä muutama kesä takaperin sellasella kohtuupienellä purkilla. mein ohi seilas semmoi rahtialus, joka ui niin syvällä (ylilastissa), että se "vesiraja" oli jossai vedenpinnan alapuolella ja reilusti.

kun mä kattelin sitä laivaa siinä ohilipumassa, kyllä hiukan hirvitti.

samat on tunnelmat tänään. seison taas siinä pienen purkin kannella. katson ohilipuvaa laivaa joka kyntää syvällä.
- voiko se törmätä muhun? miten mun purkki kestää?
- uppoaako se toinen laiva ennen seuraavaa satamaa? vai pääseekö se turvallisesti rantaan? saadaanko siitä purettua se ylimääränen lasti pois? onko se ehtinyt ottaa pohjakosketusta?
- jos se uppoaa, osaanko toimia? heittää pelastusrenkaan? hypätä perässä syvään veteen? vetääkö iso laiva imussaan mut mukaan pinnan alle?

ainakin tuolloin muutama kesä takaperin se ohilipunut laiva pysyi pinnalla. reelingit vettä hipoen. luulen niin käyvän nytkin. uskon, toivon, jopa rukoilen. mä seuraan siinä peesissä, sydän hiukka syrjällään, ja teen pienen veneen kannella seisten sen mitä pystyn. jos mun apua tarvitaan.

huomenna on taas yks etappi. mä olen jo valmiiksi merisairas. oksettaa.

kuules taivaan isä

"kuules taivaan isä, ketään ei saa lyödä!" puhuu ruttunaama ulos ikkunasta. niin, taivaan isä, mä olen samaa mieltä.

tapahtukoon sinun tahtosi, niin maan päällä, kuin taivaissa.
kaikkea mä en vaan jaksa nyt hyväksyä.

itse tein

koska mulla ei ole nyt just paljoa sanottavaa, jatkuu tää kuvalinja vielä.

tää on niin mahtava!

itse päällystin vanhan äitiyspakkausmakuupussin marimekon "kumahdus" - kankaalla.

sopii mein vaunuihin kun nakki silmään, ja on muutenkin erittäin hieno.

(varsinkin mun käsityöksi.)

horatio was here

kaksi vuorokautta valvonut aivojumi-mykkä-urpo säälitti ja kututti mua tänään.

onneksi sen sulkeuduttua makkariin homehtumaan, näkyy täällä muualla kotona jälkiä siitä...

hiishiis.

- pojalle rakkaudella askarreltu katselukaveri

- mun ystävänpäiväkukat

i love horatio.

i hate paskat työvuorot.

ostin vintiltä

piipahdin lasten vintillä (huopalahdentie 7, helsinki).

sieltä nämä aarteet:

- tissiläpykät, maitovaipat...

mitkä nää on viralliselta nimeltään? 4e/pari

- ruokalappu pikkuveijarille 16,90

- kaivattu keppihevonen 49,90

olisin saanut helposti ostosteltua enemmänkin, mutta koetin sääliä ohkasta lompuukia.

unipussi, kortteja, neuvolakorttikuoret ja takki jäi ainakin toistaiseksi hyllyyn odottelemaan.

ainiijoo

ainii. myttypoikasella on rs-virus. henki köhisee ja pihisee, ja se itkee ihan jonkun toisen lapsen äänellä. säälittävä pikku räkämies jaksaa kuitenkin hymyillä ja olla söötti.

eilen kävittiin arvauskeskuksen kautta lastenklinikalla. oli pitkä reissu, täys työpäivä tehtiin. (arvauskeskus 2h + klinikka 5h) lopputulemana tieto että poika hapettuu hyvin, ja hätää ei ole, oli kyllä reissun väärti.

muuten. päivystävän ak-lääkärin kanssa meillä ei kemiat oikein kohdanneet, ja seuraavan sairastumisen kohdalla käännyn taas rakkaan yksityisen lääkäriasemani puoleen. siellä on kokeneet lääkärit, jotka ei terveysportista "googleta" mikä lasta saattais vaivata, eikä äyski lapsen äidille epävarmuuttaan. ihme että jaksoin pitää kuononi kiinni ja näytellä tolloa. enskerralla en jaksa.

ymmärrän että jostakin on alotettava, mutta lääkärin propseja ei nosta se, että lapsen ainoan asiantuntijan, äidin, havaintoja ja huomioita pidetään toisarvoisina ja aliarvioidaan. kokeneelle ja ammattiaan arvostavalle lääkärille vanhemmat ei ole arvovaltaa uhkaava tekijä, vaan tärkeä tiedonlähde - ettäs tiedätte.

päivän saldo

se oli tänään ihan tavallinen aamu. (oman elämän rajapinnalla tapahtuu silti.)
- yksi puhelu.
- 3 poltettua tupakkaa.
- vapina, ahdistus, oksennus.
- sata vittu,saatana,perkelettä.

piti nyt tämäkin päivä nähdä. miten jonkun asian voikin sulkea pois mielestään, ja miten se on koko ajan onkin siinä? miten maailma on samalla lailla, mutta kaikki eri lailla? elämä on epäreilu. jumala on paska. tekee samaan aikaan mieli paeta, loitota ja painua liki. huutaa.kirota.olla onnellinen. surullinen. toiveikas. toivoisin että osaan kuunnella, ja kuulla. auttaa. löytää sanottavaa. tarttua. huolehtia. pelastaa kaikki.

hyi vittu. vittu. vittu. vittu. (muru sanoi ettei tähän voi sanoa "hyi vittu", mutta sanoin jo. ja sanon taas. ja taas ja taas.) hyi vittu. ällöttävä paska reaalitodellisuus. painukaa helvettiin. mua suu-uu-uu-tuttaa.

afrodite

esikko lähti hirmukauniina koulunsa karnevaaleihin. se on muutaman päivän pähkäillyt miksi pukeutua, ja ehdotin että lakanasta tehtäs tooga (onhan se sen asun nimi?) ja se vois olla joku antiikin aikanen nainen. sidottiin yhdestä mein viherkasvista sille vielä seppele päähän, ja afrodite oli täydellinen.

eilen se ilosena tossa pukunsa sivusaumaa ommellessa kertoi että kaks luokkakaveria oli aikoneet pukeutua huoriksi.

"kröhöm."
oli opekin sanonut. mitänhän tyttöjen äidit sanoi?

oi KELA!

naispareille syntyy isättömiä lapsia noin kaksisataa vuodessa, olen jostain näin lukenut. ilosta vähemmistöä kun edustetaan, jouduin kelassa turvautumaan palveluhenkilön apuun, koska lippulappusten täyttäminen oli taas mahdoton yhtälö. (vinkiksi sinne kelaan, voisiko paprereihin laittaa sellaisenkin ruksin minkä vieressä lukisi muu tilanne ja pari tyhjää viivaa selitystä varten?

tälläkertaa olin hakemassa elatusmaksua.
asiahan kulkee niin, että elatusmaksu on siirretty sossusta kelan maksettavaksi vissiin viimevuonna. ruttunaaman "elarit" hain sossussa samalla kun käytiin isyydentunnustuksessa. sossuntäti täytti paperit, ja mä vetäsin vaan nimen alle. koska lapsella ei ole biologista isää, maksetaan sille eltusmaksua, vaikka äitejä olis kaksi. koska lain mukaan siittäjä on velvollinen siittämänsä lapsen eloa tukemaan. vänkää, eikö?

no kelan elaripaperissahan ei ole vaihtoehtoa "isää ei ole" eikä toivomaani "muu tilanne" raksi-ruutuun-laatikkoa ja koska jälkitarkastustodistus oli myös palautettava, menin kelaan käymään ihan henk.koht.  kelan toimistoja nyt kun on lakkautettu, niin vaikutukset kyllä tuntuu. oli oikeen ilonen kun olin paikalla 3min ennen toimiston aukeamista, mutta enemmänkin epätoivoinen kun näin sen köörin joka tokakerroksessa oven takana jonotti. onneksi kela on satsannut myös pika-apuun, joka mun kohdalla sitten jumittikin pahemman kerran. pika-apuneiti oli oikeen ystävällinen ja kiva, ja arpoi mun kanssa elarilappuun oikean ruudun. ja kävi takahuoneessa tarkistamassa vielä asian.

sitten jumitti. kysyin neidiltä menetänkö nyt yksinhuoltajatuet, kun muru on muuttanut mun luo. aiemmin olen saanut ne pitää, koska kela on laskenut naisilla vaan rekisteröidyn suhteen parisuhteeksi. vänkää tämäkin, eikö? nyt yhdessä ohjeessa huomasin sanat parisuhteen kaltainen suhde tai parisuhteen omainen tilanne tai muuta hassua. kysyin pika-apuneidiltä josko mein suhde nyt on kuvatun kaltainen, vai mikä se kelan kanta nyt mahtaa olla. pika-apu juoksi jo toista kertaa takahuoneeseen selvittelemään asiaa. ja kyllä, vaan rekisteröidyt suhteet lasketaan.
ja tämä vaikka muru hakisi lasten huoltajuutta. (pika-apu tarkisti takahuoneesta)

sanoin että minulla on vielä yksi kysymys, mutta sen esitettyäni tulimme pika-apuneidin kanssa siihen tulokseen, että varaan audienssin kelasta tunniksi, tai esitän kysymyksen s.postilla, että muutkin saavat sinä aamuna neidin palveluksia.

kaikenkaikkiaan, neiti oli kiva, tunsin että mua kuunnellaan, ja palvelu oli äärettömän ystävällistä ja asiallista. kiitos siitä!

mutta se vaikea kysymys:
jos mä menen töihin.
muru ei voi jäädä vanhempainvapaalle, koska suhdetta ei ole rekisteröity ennen vauvan syntymää.
kotihoidon tukea on mahdollista saada, jos kikkailaan vauvahoidon kanssa niin ettei hoitopaikkaa tarvitse muualta hankkia. kiinnostais vaan tietää mihin tukeen muru on oikeutettu, jos se jäis hoitamaan lasta kotiin. jos kelan mukaan meillä ei ole parisuhdetta, onko mun mahdollista palkata muru yksityiseksi hoitajaksi, koska silloin tukea saa enemmän kuin kotihoidon tuki olisi... ja jos ei, niin millä perusteella ei? 

pitis vissiin jokupäivä sukeltaa itse pykäläviidakkoon taas. mutta kun ei hotsita.

rakastan

- öitä jolloin nuhanenä poikanen valvottaa. kun käydään höyryhengittelemässä ja ihmetellään pimeessä suihkun rapinaa. ja kun saan painaa nenäni sen pehmeeseen niskaan ja hengitellä sitä hetkeä. me kahden.
- aamuja kun ruttunaama hinaa ittensä kylkeen mun imettäessä veikkaa. se silittää veikkaa ja mua. halii. kertoo että rakastaa.
- iltoja kun muru on kotona. kuinka se verkkarit jalassa laittelee perheelle ruokaa. tai ottaa mut syliin sohvalle, silitellään suukotellaan. talo on hiljaa, siinä mein maailmassa ei ole muita.

rakastan myös koirani surumielisiä silmiä, ja pörrökarvasia kinttuja. puhtaita lakanoita. harsovaippoja. vihreetä teetä ja näkkäriä. lumisadetta ikkunan takana. esikoisen höpötyksiä. rakkausyrtti-peittoa. yöllisiä tekstiviestejä.
ra-kas-tan.

naiset suutelee! hyi!

pitää vielä tulla tänne vähän nauramaan kun naiset oli suudelleet telkassa, niin siitä tuli häsmäkkä. tsiigaa itte:  http://www.youtube.com/watch?v=GbChSVq4W0A

tuo on ainoa pätkä minkä aiheesta löysin. kesy juttu. ei varmaan kuulunut tuohon paikkaan muuna kun julkisuustemppuna, mutta voi sitä moralistien määrää jotka pitkin kaikkia medioita asiasta toitottaa. katotaan kuka tätä joutuu anteeks julkisesti taas pyytelemään. kun naiset suuteli. ennen iltayhdeksää. telkkarissa. 

telkassa kaikenlainen kieroilu, vehtaaminen, murhaaminen ja muu oikeesti vinttapää-toiminta on ok *. lesboilu taas ei. 

kyllä mä oonki sitten syntinen nainen aika monen ihmisen silmissä. ajatelkaa että mun lapset näkee naisten pussailua JOKA PÄIVÄ. siinä kun useet joutuu nyt kotonaan korvat punasena selittämään lapsilleen että "voi naisetkin pussailla", niin mä joudun selittämään että se on ihan normaalia että mies ja nainenkin voi pussata.

mun kolmevuotias muuten tulee usein sanoon meille että: "hei, pussatkaa vähän, se on musta kivaa kun se tarkottaa rakkautta." sairaan epänormaalia vissiin... eikö olekin?

* ja ihmiset antaa lastensa katsella sellaisia itsekseen. ja toisaalta en ymmärrä miks pikkulapset olis ees tota gaalaa katelleet? eikö niillä ole muuta tekemistä kotona? koululaisiltahan tulee suusta jo keyesti "vitunhomo" ja muut latteudet. kaipa ne tietää mitä sekin tarkottaa kun semmosia huutelevat, että luulis ettei yks tyttöjen pusu siinä ei paljoa hetkauta.

naisten eläkeikä

sattui silmääni jossain lehdessä mielipidekirjoitus jossa ehdotettiin miesten eläkeiän laskua ja naisten nostoa. sillä perusteella että miesten eliniänennuste on naisia lyhyempi, ja miehet tekevät raskaampaa työtä.
what?
arvanettekin että tämän mielipiteen oli esittänyt mies.
voi jösses - tässä kohtaa feministi mussa huutaa hoosiannaa.
eiköhän sitä pitäisi funtsata ammatin ja sen raskauden mukaan. ei sukupuolen. sen allekirjoitan että siirto kevyempiin hommiin iän ja vaivojen lisääntyessä, olis paikallaan, kuten kirjoittajakin ehdotti.

uskon miehiä olevan johtoasemassa ja toimistohommissakin kuitenkin aika määrän.

toistaseksi mun ammatti on fyysisesti rasittavaa, joudun tekemään sitä koko kropalla, ja vastikään kirjottamassani virkasopparissa sitä teen siihen vuoteen asti kun täytän 68. huomion arvonen seikka on myös se, että sopimuksessa luvataan että saan työnantajan kanssa sopimalla jatkaa myös sen jälkeen. (???)

olen saamari varmaan näky jo kuuskasina kun nostelen ikäistäni porukkaa ylös pedeistä ja avustan liikkeelle, kun tuen nuorempieni ja itseä huomattavasti suurempien kävelyä ja/taikka kiipeän tuolloin karvaa vaille seiskakymppisenä jonkun sänkyyn vinttaamaan sen itsenipainoista jalkaa.

nostakaa mun eläkeikää siittä vielä sovinistit, koska elän pidempään, mä saan tein mukaan tehdä sit jotakin eläkkeeni eteen ja kunnolla, vai? ai saamari. hyvä idea.
anna mun kaikki kestää!

ystävänpäivänä

- heräsin jälkiä kaulassani. vahinko, mutta noloa. taidan kulkea viikon poolopaidassa. vai mitä aiheesta sanois vaikka 13 vuotiaalle esikolle? "tekevälle sattuu, ja aikuistekin tekee..." vai?
- aamulla ruokapöydällä oli kimppu valkoisia tulppaaneja, ja kortti joka sanoi mulle kaiken mahdollisen. yhdellä lauseella.
- kävin ruttunaaman kanssa pulkkamäessä. meillä oli tositositosi kivaa.
- lenkkeilin koirani kanssa, ja olen vahvasti sitä mieltä että komean ja kelpo otuksen olen siitä saanut kasvatettua.
- muru teki makkarakeiton ja minä laskiaispullat.
- mutakakkukahvivieraat peruivat tulonsa, koska perheen pienimmällä on ripuli. hyväksyttävä selitys.
- sain tukkaani muutaman raidan, kampaamokäyntiä odotellessa. (herra mytty maitonaama tankkaa niin usein että kampaaja saa vielä muutaman tovin odottaa...)
- järkytin murua luettelemalla leffoja joita en ole nähnyt. (meinaan kaikki isot hitit! :D )

keskitie

marssitin esikoisen tänään vaa'alle. se on nyt ollut päälle kuukauden taas mamman sapuskoilla ja karkinsaantia on rajoitettu. neljä kiloa isän luona ansaituista joulumässingeistä on menetetty. (yhteensä siellä oli tullut kuukaudessa 8kg...)

on aika taiteilua miettiä mitä voi teinille puhua painosta ja ruoasta, ettei syökse sitä jonnekin huonon itsetunnon syövereihin. se kun on perso sapuskalle ja herkuille, ja saa mm. isovanhemmiltaan rahaa mun selän takana, ja vaikka on sovittu että hankinnoista puhutaan mun kanssa, taitaa tyttö käydä karkkipuodeissa salaa. usein.

mä terveysfasistina ja lapsen äitinä puolustan oikeuttani huomauttaa asioista ja velvollisuudesta opettaa lapselle mitä ja miten kannattaa syödä. maailmassa on vaikka mitä ihania ruokia tarjolla, mutta itse olen sitä mieltä että yhden jos toisenkin pitäisi miettiä mitä suuhunsa laittaa. jos neiti haluaa sitten aikuisena elää karkilla, sipseillä ja jäätelöllä, niin saahan se sitäkin kokeilla. sitten. nyt sen terveys ja hyvinvointi on mun vastuulla, ja asioista pitää pystyä puhumaan niiden oikeilla nimillä.

taidetaan olla vaihteeksi oikealla linjalla. löytyis nyt pysyvästi se kultainen keskitie ettei tommosta jojoilua tulisi. esikko on onneksi fiksu tyttö, vaikkei se tästä ruoka-aiheesta kauheesti välitä, on se ottanut onkeensa, kuten vaakakin näyttää.

sovittiin ettei tartte ihan karkitta yrittää ollakaan. vaan mietitään miten se karkin- ja muun epäruoan syöminen pysyiskin fiksulla tolalla. mäkin olen yrittänyt tsempata ja olla kiva. linssikeiton, ruisleivän ja terveysmurojen lisäksi olen hellinyt esikoisen makuhermoja välillä vanukkailla ja pannareilla.

ja p.s. esimerkin vuoksi olen katkaissut suklaa-addiktioni onnistuneesti. 

aiheina "liian lyhyt napanuora" ja "luonnekysymys"

liian lyhyt napanuora.
yritän nukuttaa vauvaa tuuletusparvekkeella. vaikka sillä on siellä itkuhälyytin, taitaa napanuora olla liian lyhyt vielä. mä ravaan tuon tuostakin katsomassa miksei kajarista kuulu huutoa. varmaan siksi että lapsi nukkuu siellä. mutta voihan olla että siellä tapahtuu vaikka mitä siellä partsilla. voi myös olla että hälyytin ei toimi. voi olla että laps on paleltunu tai että ne on varastettu molemmat. lukitulta parvekkeelta. tai voi olla että äiti on vähän hysteerinen... kaipa se tästä.

oon nähnyt myös häijyjä unia. niissä lapsille sattuu jotakin, tai mua petetään, kaikki heilahtaa taas pois paikaltaan. mä herään hikisenä keskellä yötä tunteeseen että mun pallea räjähtää. adrenaliinit syöksyy ympäri kehoa ja saa sen vapisemaan älyttömästi. oksettaa. menee tovi että tajuan missä olen, ja pitkään että vartalo rauhottuu ja saan unta.

missähän vaiheessa ymmärrän että tää kaikki onni on mun omaa?

luonnekysymys.
mä oon niin rajalla ton uhmaikäsen kanssa. se on jotakin sanoinkuvaamattoman ihmeellistä, enkä tollaseen ole työurallanikaan törmännyt. tai voi tunne johtua myös siitä että lapsi on mun oma, ja suhtaudun siihen ilman ammatillisuutta, ja tiedän että sekä geenit että sosiaalinen ympäristö sillä on mun tuottamaa. uhmis huutaa, ulvoo, kirkuu, rähjää. se uhkaa ja uhoaa. paiskoo ovia ja tavaroita. mä vihaan äänen korottamista. mutta olen jopa nyrkkiä pöytään pomauttanut, kun paukapää ei muuten tokene. mun mutsilla on ollut kasvatusmetodina huutaminen ja mä vihaan sitä yli melkein kaiken, enkä itse aio alentua sille tasolle. tuolle hirmulle vaan pitää toisinaan sanoa hieman kovempaan ääneen. toisaalta eroa on toki siinä huudatko aina, vai korotatko ääntä jossei sua kuunnella. (synninpäästö itselle ehkä?)

esikon kanssa ollaan aikanaan sovittu että sanon kaksi kertaa, ja jos ei sitä kuunnella, saatan hermostua. olen sille korottanut ääntä kolme kertaa, ikinä. ruttunaamalle taas... jo tässä vaiheessa muutaman kerran enemmän. mä en halua olla kiristäjä ja uhkaaja, enkä kaikenkieltäjä, enkä huutaja. enkä halua että kaikki palaute kolmivuotiaalle on negatiivista. mutta lähellä niitä pohjamutia nyt kynnetään. rajoja kokeillaan ja yritetään venyttää joka asiasta. ja lapsi itse on negatiivisuuden perikuva. melkein kaikessa. mikään ei kelpaa. ei kodin säännöt, ei ruoka-ajat, ei lähdöt, ei odottaminen, ei rajoittaminen, ei nukkumaan meno, ei leikin lopetus, ei aloitus, ei, ei, ei. mitään pyydettyä se ei pysty tekemään. kaikkea kiellettyä pystyy. hieman turhauttavaa mamman näkökulmasta ehkä? mun murkkuikänen on sopuisa ja kiva, haluaa turvalliset rajat. leikki-ikänen taas yrittää vetää kaikki perustuksia myöten muruiksi. aika ironistakin... koska toi uhma loppuu? sitä on ollut kohta 2 vuotta tuolla rutulla...

ainoa positiivinen asia ruttunaaman elämässä tuntuu nyt olevan vauva. vauvan vuoksi ruttunaama tekee mitä tahansa. rakkaus veikkaa kohtaan on rajatonta, ja äärimmäisen hellää ja oikeamielistä.

keikutaan tässä nyt sitten. muiden pienten lasten äidit toivoo joka ilta että lapsi nukkuis yön hyvin. mä toivon puolestani että tuo uhma hellittäis. toisaalta, pitäis jo vissiin luopua toivosta. se ei kai olekaan ikäkysymys, vaan luonnekysymys...

edit.
samaa aihetta pohditaan äitiyspakkauksessa.  http://aitiyspakkaus.wordpress.com/

aikuisten viikonloppu

me oikeen tuuletettiin "lapsivapaata" viikonloppua jota vietettiin pe-su. tosiasiassa lapsia jäi luonnollisesti kotiin yksi. ja koiria sentään kolme. kivasti sujui yhteinen aika, aikamoiseen hulinaan tottuneina välillä istuttiin sohvalla hieman hukassa, kun pohdittiin "että mitä sitten tehtäis?" rauhallista ja erittäin kivaa oli kyllä tuo aika melkein kaksin.

vähän paineita yhteiseen kivaan taisi alkuun olla, kun jo pe iltana meinasi alkaa rätistä tosissaan. muru väitti mun kääntäneen provosoivasti kylkeä nukkumaan mennessä. onneksi mun mäkätystä vakavampaa kalabaliikkia ei saatu tuostakaan aikaan. miksipä riidellä aiheetta. kun harvasta asiastakaan tulee sanomista.

viikonloppuun sisältyi useita koiralenkkejä. mozzarellasalaattia. paahtopaisti. putous. sylittelyä. vaahtokylpy kynttilänvalossa. paluu eedeniin. koiralenkkejä. juttelua. kädestä pitämistä. niskahierontaa. koiralenkkejä. päiväkahvittelua. partsiunia. koiralenkkejä. vitsailua. halailua. suukottelua.

olipa kerrassaan kivaa. mieluusti panostan parisuhteeseen, kun toisellekin se tuntuu olevan prioriteettilistassa ensimmäisenä. tälläinen suhde ja elämä tuntuu hyvltä. ja oikealta mulle.

ruttunaamakin oli tyytyväinen hoidosta tullessaan. oli ollut kivaa, mutta kertoi ilahtuneensa kotiintulosta, koska rakastaa minua niin kovin.

oi elämä. oi rakkaus.

viis tissiä

mun rakas "pikku" poikani on taas kasvanut. hyvin epätyypilliseen tapaan paino vetelee nollakäyrän alla, mutta pituus sitten yli plus kakkosella. (epätyypilliseen siksi että kaikki lähisukulaiset on enemmän mallia pygmi.) neuvolantäti oli tänään painoonkin tyytyväinen, vaikka käyrä on hieman taittunut alaspäin, mutta noilla pituuksilla se on enemmän kuin hyvä. ja kyllä me pojan kanssa aika kovaa duunia noiden mittojen eteen tehdäänkin. 1-2h imetysvälit käy ihan työstä.

poika on vielä sitä laatua että se kyllästyy vaivalloiseen herumiseen ja alkaa teutaroida rinnalla aika nopeesti, ja sitten on vaihdettava puolta, ja uudelleen ja uudelleen. joskus jos poikanen jaksaa kuppaa viis tissiä maitoa putkeen, takaa se hyvät unet, kerran se on nukkunut 3,5h putkeen. yleensä vähemmin.

toi teutaroiminen on neuvolantädin mukaan rintaraivarien esiaste, ja vauva tilaa maitoa ja stimuloi rintaa sitä riipimällä. eipä ole kovin kivan tuntusta musta. vaikka imetystuen sivuilla sanotaan että jos rinta on "tyhjä" sen erittämä maito sitävastoin rasvasempaa, ja että se tyhjä tissi kelpaa kermoineen vauvalle ihan yhtä hyvin. mutta kyllä tuntuu että toi rinnan vaihtaminen on meillä "se" juttu, jos en halua että se alkaa raivoomaan ja vieroksumaan rintaa kokonaan.

alkuun luulin ettei kundilla ole nälkä kun se alkaa niin piehtaroimaan siinä rinnalla, ja lopetin imettämisen siihen, ja sittenhän se raasu kitisi nälkäänsä jopa vartin välein. onneksi älysin ruveta tohon rinnanvaihtoon seuraavaksi. 

noh, neuvolantäti kehoitti antamaan välillä maitoa pullosta että saisin nukkua pidempiä pätkiä öisinkin. että se lepo saattais viedä munkin maidontuottoa parempaan suuntaan. musta se olis tyhmää, koska poika kasvaa enkä koe olevani väsynyt, mutta murusta olis kiva pystyä tarjoomaan ukkelille maitoakin toisinaan. harkintaan jää toi "lisämaitoasia". ihme että se täti sitä edes ehdotti. se painotti kovin että mä olen edelleen "täysimettäjä" vaikka poika sais maitoa pullosta pari kertaa.

joo-o. mutta silti ei ihan vielä. ihme syvässä istuu asenne mussakin tota imetystä kohtaan. että täysimetys, tissistä, only me kelpaa. kaipa se tätikin vaan suosituksineen pojan (ja mun) parasta koettaa ajatella. mutta toistaiseksi, mun tissillä mennään, vaikka tunninvälein ja viistissiä. ai miks? kun tuntuu siltä. musta. ja poika on pirteä ja tyytyväinen sen ajan mitä se on hereillä. samoin kun minä.

helmiä kotoo

loimaannorppa pyyteli kuvia keittiöstä. sen valmistumista odotellessa koetin nyt tätä uutta ohjelmaa, jonka kanssa osaan kuvia tänne laittaa. edustettuna muutama helmi kotoa, jotka tekee tästä just mun oman kodin.

- mun ikonit,

- kivet (huomatkaa murun turkista löytämä sydänkivi)

- italiasta tuodulla paperilla päällystetty wc:n ovi.

- keittiön "pyykkinaru"

- eteisen säilytyskalusteet

kirjeet.

muutaman mutkan kautta muistin äkkiä mun terapiakirjeet mitä olen eroahdistuksessa itselleni kirjoittanut. luin ne läpi, ja se oli aika puhdistavaa. oli kummallista palata niihin hetkiin, ja verrata sitä naista tähän nykyiseen. ja kuinka mä joka kirjeessä hoen hoitavani ensin pakolliset hommat, ja lapset raiteilleen, että sitten romahdan. sitten saan olla heikko, kun vaan ensin jaksan hoitaa nää pakolliset.

ja tein ja laitoin ja hoidin. enkä kokenut mitään voimallista romahdusta missään kohtaa. ihmeellistä. mulle se tekeminen taitaa olla terapiaa. ja sen lisäksi että lasten takia on jaksettava, ne myös ihmeellisesti auttaa jaksamaan. ja se parantava, koossapitävä, rakas arki.

mikään niissä kirjeissä, tai koko erossa ei saa mua nyt katkeraksi. kaveeraamaan en eksäni kanssa ala. musta se olis kornia pelleilyä. ei kukaan sulata ystävältään sellasta paskaa mitä olen kokenut eron aikana ja sen jälkeen. ei kukaan ystäväkään lapa kuraa sun naamaan, ja sit tule hymyilen sanomaan että ollaanhan ystäviä vielä. miksi sitten eksänkään kanssa pitäisi yrittää leikkiä kaveria tai ystävää. en ymmärrä. enkä leiki. enkä enää edes pyllistele siihen suuntaan, enkä yritä saada välejä toimimaan. edes lasten takia. kyllä aikuinen osaa soittaa ja kysyä jos haluaa jotakin. ei kukaan pizzeriastakaan soita että "anteeks, tekiskö mieles pizzaa? voisin vaikka tuua..."

eikä meitä vaan ollu tarkotettu. ei se ollut huono suhde, eikä virhe. mutta ei myöskään tarkoitettu pidemmäksi. hyvä että asiat meni näin. vaikka kirjeiden vapiseva, oksennustaan pidättävä, tärisevä uneton hermoraunio ei sitä vielä nähnytkään silloin.

kysyin murulta luuleeko se että me ollaan pitkään. sanoi luulevansa, ja uskovansa että asia on niin. mä taas haluaisin, mutta usko on heikoilla. ajan kanssa sekin varmaan vahvistuu.

ja jos ei niin ei. mulla on kyllä varasuunnitelma. jos tämä ei toimi, en ees enää ikinä yritä. olen vaan yksin, ja haen joitaki hoitoja baareista. kaippa sieltä joku peräkylänkrouvin pirkko tai pekka peesiin tarttuu, yhdeks illaks. oon jo hylännyt sen fantasian kiltistä uskovaisesta rumasta miehestä jonka kanssa tekisin vielä kymmenen lasta. emmä jaksa. sitä miestä enkä niitä mukuloita.

jos tää ei onnistu, niin mua ei ole tarkotettu mihinkään yhtä iltaa pidempään. mä alan oleen niin vanhakin jo.

pysyis vaan tuo horatio. mulla on niin hyvä olla.

muutama kilo ja muuta

eilinen "mä en näytä miltään"-valitus päättyi katkeriin kyyneliin ja murun syliin. raivostuttaa vaan kun tuntuu niin mitäänsanomattoman näköseltä muutenkin *, saatikka kun ei ole aikaa yhtään itseensä panostaa. otin omaa aikaa ja päädyin nyt tänään sitten sen ajan kanssa suihkuun, jonka jälkeen föönasin tukan ja laitoin ripsiväriä. koska olen menossa tänään lastevaatekutsuille. saa nähdä moniko muu ko. kemuissa on satsannut  ulkonäköönsä samalla intohimolla :) vähän jo ehkä hymyilyttää. eilen todella ei, vaan tuska oli suuri ja ongelma todellinen.

toinen murjotuksen aihe tuli esiin kun hyppäsin ulkonäköhuumassani vaa'alle. se on alkanut juoksemaan taas alaspäin. haluan mä raskauskiloista eroon joo, mutta viimestä viedään jo. ja imettää haluaisin tätä jättiläispoikasta kuitenkin vielä 10kk. saa nähdä mitä käy. ja alko sekin yhtäkkiä tatittaa. painan normaalisti 50kg (+/-1kg). nyt ennen raskautta painoin 52 tosin. muhkeimmillani olen ollut 64kg, synnytyksen jälkeen tasan 60, siitä sitten tiputteli viikossa tuonne 54kg asti, jossa on pysytty tähän asti. kiitos hyvän syömisen. nyt kun lopetin suklaan, on alkanut lähtemään kilo/viikko. eikä sitä gappiä pysty täyttämään ruoan syömisellä. mistäs vauvalle nyt ravintoa sitten? heti kun mussutan suklaata, alkaa vauvan vatsavaivat.... plääh.

mun suhde näihin muutamiin kiloihin on suht ongelmallinen muutenkin. se varsinainen ongelma on just tämä pieni koko. pari kiloa suuntaan tai toiseen näkyy ja tuntuu heti. ja tietäähän se miten naisella se heittelehtii herkästi tuo paino. ja kun marginaalit on pienet, niin pelivaraa ei paljoa ole...
no juu, juu. suuriapa on murheet taas. mutta ihmenarinaolo kyllä. onneksi kohta voi lähtä sinne kutsuille, jospa siellä olis jotaki lihottavaa tarjolla. toisaalta mitä hiton väliä ees jollain kiloilla on. eipä juuri mitään.

* tähän johti murun saapas-vihjailu ennenkaikkea. joskus ymmärrän hyvin mikä on läppää, joskus todella en. eilen en. mä erheessä oon lähteny aikanaan murun kanssa ekoihin kemuihin mun kissasaappaissa, ja se reppana on ehkä retkahtanu muhun luullen että mä olen joku hehkeä pimu. kiva nyt vetää päin pläsiä totuudella. mä olen vaan tällai peikko. vihjas mitä tahansa mistä saappaista tahansa.

p.s. amsterdamiin otan kyllä vaikka sit ne saappaat mukaan.

ripset

kauneinta maailmassa musta tällähetkellä on se, kun poikani makaa mun sylissä selkä mun mahaa vasten, ja näen tästä ylhäältä sen untuvaisen tukan, tummat kulmakarvat ja poskien ylle kaartvat ripset ja pienen nenänpään.
*uuh*