neuvoja, taas.

jos yllättäen saat pommin päähäsi.
elä, hengitä, usko rakkauteen.

anopin paita

mietiskelevä nainen sai anopiltaan villapaidan. tää on ihana. kuvakulmaa etsiessä paljastui itselle totuus omasta käsivarresta. jösses! 

pakurista pihagrillille

eilinen pakurinihailureissuni kääntyikin ihan muuksi.
ulkona pakuria silitellessäni sain viestin, jossa mua kehoitettiin tulemaan pihamme grillikatokselle.

naapurinemännät oli laittaneet lapsensa nukkumaan, ja lähteneet juttelemaan naistenjuttuja grillille. cool.
siinä illan pimetessä tuli nautittua pari lasia punkkua hyvässä seurassa. puhuttiin lapsista, puolisoista, perheistä. elämästä. * piti viipyä puolisen tuntia. olinkin kaksi. sitten tuli mieleeni että saattaa muru huolestua minne pakurihullu on kadonnut. oli hipsittävä kotiin.

äkänen muru tuhisi lämpimänä sängyssä, siihen oli hyvä kietoutua miettimään maailmaa, toisen kainaloon. se oli liian unessa työntääkseen mua poiskaan.

* naapurintäti oli innostunut mun fb-pakuristatuksista. kertoi löytäneensä niitä runsaasti. ensiviikolla lähdemme talttoinemme ja kirveinemme niitä löytämään. luvassa pian siis todellisia pakuripostauksia, luulen!

p.s. kitkerän ämmän laittama sima on yllättäen hiton kitkerää. ihan giniltä maistuu. kelpaa mulle. muut sitä tuskin huolii. nyt tää kitkerä emäntä menee leipomaan pestokeksejä. parempaa onnea niiden kanssa toivon.

p.s.2. ja ettei paskaa olisi tarpeeksi jo harteilla, veti teinix tänään porot nokkaan, angstit kattoon ja niin edelleen. kotihommia on kuulemma liikaa. (kilin kutut sanon minä.) ja hänestä tuntuu että hän tekee kaiken väärin. (sekin voi olla ihan pätevä tulkinta jos toimii päivittäin vastoin vanhempien ohjeita.) huh huijaa sanon minä. tunnin keskustelut takana.

vappufiilistä? anyone?

nokka pystyssä

mä oon muuten tän wanna be eko -elämäntapani kanssa alkanu kulkee nokka pystyssä.

työkaverit nimittäin kertoi mulle pakurikäävän hyödyistä, ja nyt oon mieluusti lenkittäny koiria vähän ekstraa, katse koivujen rungoilla, selkeesti vähän yläviistoon. (parhaat kuulemma kasvaa 1,5m korkeudessa tai sitä ylempänä.) meillä on täällä hoodeilla aika hyvää luonnontilaan jätettyä metsää, ja ihmettelen jossei mustaa kultaa ala pian jo löytymään toden teolla.

se pakaran näköinen mustettuma koivun kyljessä tässä lähellä on joko pahka, tai hyvässä lykyssä aika arvokas klimppi pakuria. (hinnat pyörii netissä 200-500e/kilo.) harmikseni emäntä ei ole lähtenyt sitä mulle irrottamaan että arvotus ratkeis. ja itse en kuulemma saa mennä työkaluineni tonne hyörimään, olen vaaraks itselleni ja ympäristölleni. njaa. mikään ei mua estä käydä ihailemassa ja näpläämässä sitä ehkä-pakuria päivittäin. ja mähän käyn.

samoin kun mun nokka pystyssä wanna be eko - metsälenkeillä.
toivottakaa mulle pakurionnea!

no ei täällä aina niin harmonista ja ruusunpunaista ole.
enkä mä aina jaksa.
kuten nyt. kuten nyt.

rakkauteni repimät pelihousut on ehkä palaamassa kasaan, mutta mä olen ollut viikon kun kissa pistoksissa. vaikea olla paikallaan. en saa syötyä, en saa nukuttua. taas menen siihen paskalankaan, missä toisen paha olo on mun korjattavissa. enkä löydä syytä, en avainta, en punasta lankaa.

töissä meistä on ollut 2/4. sen lisäksi että teen kahden hommat, ressaan miten lasioven takana sujuu. miten voin auttaa sielä, mitä tehdä, ja kun apua ei kysytä/se ei tarjottuna ns. kelpaa, on kuula kivasti sekaisin. töissä on kivintä mun luonnolle just silloin, kun on paljon hommia. mä saan siellä voimaa niistä ihmisistä. siitä että saan auttaa. siitä että teen ehkä jonkun päivästä merkityksellisen ja pystyn antamaan onnistumisen kokemuksia. (parasta tällä viikolla oli yks vanhempi rouvashenkilö joka viimeviikolla toivoi että tapan hänet  (tai autan ikkunan ääreen että voi hypätä, karjui miksi kidutus on sallittua, mutta kuolemaan auttaminen ei ole, hän kysyi jos voin kaulan katkaista jos haluan auttaa, käski mun painua helvettiin ja antaa olla.) tällä viikolla hymyili mulle kauniisti, lähti yhteistyöhön, kiitteli, teki parhaansa. ja mä nielin itkua. ääni värisi kun kerroin miten sen hyvä vointi mua ilahduttaa. vedet silmissä me hymyiltiin toisillemme.)

se että olen heilunut hullun lailla. hoitanut illat lapsia. valvonut öisin ja jättänyt syömättä, alkaa vaatimaan veronsa. yllättääkö ketään?

saakeli ostetaan ressailematon hälläväliä mielenlaatu. hinnalla millä hyvänsä.

että ei täällä aina ruusuilla tanssita. ei.

kiitos kuitenkin maailman rakkaalle hengelliselle äidille, joka mun riepusta sielua hoitamaan oli jättänyt piipahtaessaan pullon punkkua, ja tummaa suklaata. jotkut ne vaan osaa käsitellä (vieraitakin) naisia. nyt poksuu korkki.
ja kiitos L-kummille joka hankki mein himpuloille vappupallot. ei tartte mamman lähteä niitä lähiöstä metskaamaan. ja yllätyksen aiheuttamaa riemua ei voi kyllä sanoin kuvata edes.
ja äMMälle jolta sain kortin tänään. siis kortin. siis oikeen kortin. siinä oli runo. ilahduin valtavasti.

ota veitsi pois

kato meet soffalle makaamaan mahalles. huomaat jo mennessä että asento on sairaan huono. veitsi selässä salpaa hengen. yrität kääntyä kivun sallimissa rajoissa.
kipu yltyy.
koita vaihtaa asentoa.
hengitys salpautuu.
koita vaihtaa asentoa.
kipu. kipu. kipu. 
koita vaihtaa asentoa!!!

yhtäkkiä:
*POKS* 

mitä hittoa. joku otti veitsen pois selästä.
pystyn hengittämään ja kipu on enää noin kolmasosa siitä mitä se oli sohvalle yrittäessä.

hyvä terapeutti.
loistava kerrassaan.
taputtaa itseä päälaelle.

ai että. niitataan toipuminen nyt sillä lääkecoctaililla kuitenkin. ja kärsitään karmivat unet.
(tämmöi "normaali pieni" lihaskipu on valtavan ihana tunne...)

neljää eri maitoa, luotolla kiitos. ja muita juttuja.

hiivatti.
menin kauppaan, ja huomasin että lompakossa oli ainoastaan luottokortti. nauratti vähän maksaa neljä eri maitoa luotolla. mä en yleensä luottokorttia käytä kun lasten menoihin (vaatteet), mutta nyt tuli sitten maidot kustannettua ihan luotolla. tuli sit luomumaitoo, rasvatontamaitoo, soijamaitoo ja kauramaitoo velaksi.
me tehtiin sit maitomakutestejä lasten kanssa. soijamaito voitti.
huomenna kokeilen sitä aamukahviini. kauramaidolla aamukahvi on aika kuraa.
halusin vaan ekologisemman vaihtoehdon perusmaidon tilalle.

on tääki ollu päivä. aamupalaks naukin heti buranaa ja sirdaludia. sit olen koiruuksien ja lasten kanssa kävellä himmaillut että selkä vetreytyis. ei tää nyt oikeen hyvältä tunnu lääkkeiden vaikutuksen liennyttyä, mutta ehkä mä jo huomenna duunissa pärjäilen. tää istuminen vaan on arsesta. tuntuu ihan että joku polttava veitsi olis tossa kylkiluiden välissä. ei auta kun ottaa iltapalaksi taas pieni lääkecoctail.

ne lääkkeet antaa kyllä kummia unia. yleensä vaan nään asioita omasta elämästä. nyt mulla on vaeltaneet libyalaiset itkevät lesket porsaita kottikärryissä hiekkadyynien yli, ja naapuriasuntoon, jonka ovessa luki postiluukussa nimen paikalla "eutanasia" tuotiin mun setä kuolemaan. toivoisin että lääkkeet vois lopettaa, ja pääsis omien unikuvien pariin.

mein farssimaiseen tänhetkiseen arkeen lisätään vielä koiraa vaivannut ripulipäivä, ja rutun ehkä alkava laryngiitti, ni hyvää tekee. voiko juhlaisampaa arkea enää olla? ai ni sitten poikakin muuten oksenti pääsiäislounaalla pöydälle, mutta huusin niin tosi kovaa "että tää ei ole oksennustautia! tää ei ole oksennustautia!" että kaikki uskoi. kelleen se ei ainakaan vielä ole tarttunut. vielä. (vielä!)

lämmin ajatus lähtee ihanalle anopille, joka halusi pariks viikoks yhden koirulin hoteisiinsa. meillä on nyt hiljasta. voidaan kivi-sakset-paperi-leikillä arpoa kuka kahta rauhallista koiraa lenkittää. nilkkavammanen vai selkävammanen. ei o meinaan just paha rasti se nyt. et ei haittaa vaikka nakki lankeais itelle.

päivän plussat:
- poikanen oppi "tekeen" palikkalaatikkoa! kerralla. kun naapurissa kokeili! hienoa!
- ruttu on kuunnellut mamin kanssa suomiräppiä. onneks se osaa sanat väärin, lauloi illalla "pidä huolta että saat aamuisin hudaa*" (kun se kysy mikä on huda, ja kerroin, se ihmetteli miten joku voi sellasta haluta. kerroin myös että ukkini sillä aina lapsia pelotteli. kysyi tiukka ilme naamalla "haluutkos hudaa". voi ukki! asiasta seinään, musta on kuitenkin huippua että poikanen on saanut ukilta yhden nimen. hiis. ukkia vähän ikävä.)


* oikeasti biisissä lauletaan "munaa". *tot.reps.*

sosiaalisesta vanhemmuudesta

huomasin hesarin nettisivuilta aamulla artikkelin jossa kerrottiin että siittiöiden luovuttajat ovat vähentyneet. ennen lakia luovuttajia on ollut noin 200 vuodessa, viimevuonna siemeniään luovutti 110 miestä.

artikkelin perässä oli hyvä kommentti siitä, kuinka varmaan luovutetun veren saajan pitäis myös saada tietää luovuttajan henkilöllisyys, koska tällä verisiteellä nää kaks tuntematonta olis niinkun sukua.

mä olen itse miettinyt munasolun luovutusta, mutta vielä en suhtaudu asiaan (niinkun pitäisi) pelkkänä solun tai materian luovutuksena. mä vielä miettisin missä mun solujen aikaansaannokset elelee ja millasia niistä on tullut. se on väärä lähtökohta. musta oikee lähtökohta on nimenomaan sama kun verenluovutuksessa. halu auttaa muita. luovuttamalla soluja. soluja, jotka on vaan soluja. mulle. luovuttaessa, ja siitä iäisyyteen.

musta vähän tässä uudessa laissa tökkii myös se, että sosiaalista vanhemmuutta ikään kuin väheksytään. että lapselle merkkaa se kenestä ne solut on lähtösin. sillä kasvattamisella tietyn perheen jäseneksi ei sit ole niin väliä niinkö? että jos saat lahjasoluilla lapsen, niin on merkityksellistä mistä ne on tullut? ei sun tekemällä raskausajan kantotyöllä? ei sillä sosiaalisella vanhemmuudella? sitä miten ne lapset kasvattaa? ja perheesensä sitouttaa? eli adoptiovanhemmatkaan ei niinkun ole lapsen vanhempia jos karrikoidaan asiaa? ja kaverin lapsen isä (ja merkityksellinen tulevaisuuden kannalta) on se isä joka sen on hylännyt, ei se joka sen on adoptoinut ja kasvattanut?

kyllä mä ehkä tavallaan puolustan tietty myös lapsen oikeutta saada tietää biolginen perimänsä. mutta onko sillä oikeesti merkitystä? onko? oikeesti? luulen että sekin riippuu vanhempien asenteesta. siitä miten ne lapsensa kasvattaa.

tän uuden lain tarkotus oli kai ajatella lapsen parasta. sitä ettei lapset joutuis eriarvoseen asemaan. no joutuhan ne. ainaki mun lapset. nehän on ihan väliinputoajia. eikä niille edes laillisia sisaruksia suoda. kaksi kansanedustajaa jotka mulle on vastannut, on olleet sitä mieltä että lakia ei ehkä ihan mietitty loppuun asti. ai ihan tosi?

tuska ja ahdistus

niin, siitä viikonlopusta.
anoppilassa on kiva käydä. siellä saa mahan täyteen hyvää ruokaa liikauttamatta evääkään. mä niin söin itseni turvoksiin. ja anoppi on kertakaikkisen kiva ihminen. maalaisen lunki ja puhelias, tarvittaessa napakka ja suorasanainen. sen seurassa on kiva olla.

maalla oli myös täysi kesä. hilluttiin ulkona paitahihasillaan. poika näki ison i-ha-haan. ja traktoreita. (vaikkei ihan maaseudulla oltu ensinkään.)

päästiin murun kanssa kaksin saunaan, ja pieneksi parisuhdevinkiksi teille muille. pese rakkaasi selkä! se vaan on niin pieni ele, mutta oh! niin taivaallista.

ruttu pääsi murun siskolle yökylään ja siitä sirkukseen. sillä oli totaalisen mukavaa.

mutta tuo poika.
voi tuo poika.

sillä on nyt meneillään sellainen tuska ja ahdistus - kausi että oksat pois. jäppinen sitten päätti huutaa koko viikonlopun. kylhä mie sitä jaksan kuunnella, ja ergossa kantaa ees taas, mutta pojan ohella murua kävi sääliksi. se oli oikeen odottanut että äitinsä noi mukelot näkee, eikä olla pitkään aikaan käyty mummolassa. ja sitten poika on kiukkunen kun ampiainen ja huutaa ihan.koko.ajan. kivat sulle mummi, tässä me tullaan sua ilolla tapaamaan vähästä aikaa.

mä luulen että pojalla on eroahdistuksen uusi aalto meneillään. ja sitten vielä vieraaseen ympärisöön roilitaan.

muutenkaan nyt ei kelpaa kun mamma, mamma ja mamma. muiden on turha yrittääkään. ymmärrän että se tuntuu murusta pahalta, kun se tuota poikaa täällä päivisin hoitaa ja hyvin hoitaakin. mä luulen että ahdistukseen vaikuttaa se, että muru on ollut paljon töissä, kun mä olen vaihteeksi ollut kotona. ja harvoin ollaan koolla kaikki. se nyt vaan paniikissa tarrautuu johonkin. eli muhun.

molempia tosiaan käy sääliksi. ei auta poikaa kun sylitellä ja sylitellä. ja lohdutella ja lohdutella. kivaahan se on itseasiassa, läheisyys, meinaan. muruun auttaa vaan nyt psyykkaus, "tää kuule on nyt joku vaihe, sä oot sille ihan yhtä tärkeä kyllä". ja kyllä se siitä. toivottavasti pian. toivon.

mä tässä sitten mammavammasena yritän poikaa kantaa ja halia niin kauan että tulee kiintiö täyteen, ja annan murun hoitaa oman osuutensa kanssa. en tiedä miten itse suhtautuisin jos poika ei antais mun yhtään lohduttaa, enkä oikeen sylittäjäksi kelpais. se olis kova koulu mun sydämelle se.


sääliks ihan kävi tänään pikkumiestä kun se reippaana L-tädin kanssa läksi pihalle, ja kun huomasi ettei mamma ole messissä, niin juoksi koko aika rapun ovelle itkut silmässä. kotiin piti päästä.

voi pieni äkänen paarma. takiainen. kiukkusöpöliini. sääliö.

nyt mä vaan...

meillä oli kiva viikonloppu anoppilassa. (tai kiva ja kiva, poika huusi kaksi päivää.) palaan tähän myöhemmin.
nyt mä vaan kiroilen.

mä olen ollut lapsellisen tyytyväinen mun kroppaan. se on vaan niin hyvä ja hieno.

nyt vaan tuntuu ettei vanhuus tule yksin.

ensin oli se saamarin polvi. sitten hemmetin vatsakipu.

ja nyt!
eilen tuntui selässä, tai oikeemmin kyljessä häijyltä. hoidin päivätoimet kuitenkin ihan normisti, koska ajattelin että liike auttaa. ja auttohan se. yöksi otin vielä yhden relaxantin että vaivasta päästäis.

no saat! vit! perk!
aamulla kun ensimmäistä kertaa nostin poikaa, salpasi kipu hengen, ja poika putosi takaisin lähtösijoilleen. nyt ei henki kulje, eikä kädet liiku. helvetin hienoa. mitenhän mä tän päivän hoidan? kaksi lasta hoidettavana, joista toinen pyrkii syliin koko ajan. (en todella kykene yhtään sitä nostamaan.) ja kaksi koiraa ulkoilutettavana (muru on töissä). saatikka että ruokaa pitäis noille saada jostakin. hengittäminenkin olis tietty kivaa, mutta kivulta en nyt oikeen siihenkään pysty.

melkein paskinta on se, että tiedän tasan missä lihaksessa siellä vika on, mutta en tiedä mitä sille voi tehdä.

onneksi on L. ootan sen soittoa. jos se tulis pelastaa mut tästä murheen alhosta. paska kroppa. nyt jo ongelmat riittäis. oi..kees.ti.

onnea pskan keskellä on:
a) ihana ystävä joka tulee leikittämään ja nostelemaan himpuloita, ja säälittelemään vamma-mammaa. ja seuraamaan ettei lääkkeet sivuvaikutuksena kajauta vamma-mammalta tajua kankaalle.
b) nelivuotias, joka auttaa vamma-mammalle sukat ja housut jalkaan. 
huoh. 
c) se lääkekaappi jossa on pillerit akuttiin hätään.

jatkan aiheesta

kävin aamun aluksi puolitien blogissa, ja sit mua alko taas sapettamaan vanhemmuuteen liittyvät asiat. tai oikeemmin se että uusavuttomuus oikeesti on leviimässä vanhemmuuteen.  aaargh. musta vanhemmuuden pitäis olla aika luonnollinen asia ihmisenkin kaltaiselle eläimelle. 

kommentoin vissiin taas vähän asian vierestä, mutta pakko oli lainata omaa kommenttia, ja jatkaa vähän aiheesta ja lihotella itse kommenttia: 

"en mä muuten kommentoi kun tuota lopussa olevaa listaa. musta se vaan osottaa ahdistuksen sijaan kuinka tumpeloita ja hukassa aikuiset on vanhemmuutensa kanssa. aina pitää kysyä ja ahdistua. mitäs jos vaan tekis niinkun itsestä hyvälle tuntuu? kun se on vähän niin että jos olis enemmän kommunikaatiossa oman lapsen, perheen ja elämäntilanteen kanssa, tarttis vähemmän ahdistua. kun tietäis luonnostaan että “tää sopii meille” ja “näin on meille hyvä”.

oli kyse sitten nukkumisasioista, imettämisestä, tarhaanviennistä, sapuskasta tai harrastuksista. 

mä en juurikaan kuuntele mitään suosituksia. meni teiniäitinä maku siihen että neuvolassa tiedettiin kaikki aina paremmin, ja aina oli sanottavaa. esmes siitä että “lapsi on liian pieni” – koska vajaa 160cm kokosen äidin lapsi ei mennytkään ihan käyrillä. turhaan syyllistyin. ja mua pidempi on esikoisesta on kuitenkin tullut. ruttunaaman kohdalla näpsähtää tietokoneelta neuvolatädin silmiin huomiokentässä: "lapsi on pienikokoinen, äidille siitä ei saa valittaa." koska odotusaikana terkkasijainen korvensi mua epäilemällä anorektikoksi, narkkariksi ja että röökaan, raskaudenaikaisen painonlaskun takia, ja vedin sitten totaalikoivarit omalle terkalle. mulle ei tästä asiasta ikinä enää ryttyillä saatikka syyllistetä. pieni, pullava ruttunaama kasvaa just niinkun kasvaa. neuvolantäti yritti aloittaa viimevuonna myös ton pullasorsan painosta, mutta heti suoraan sanoin ettei kannata mulle ees yrittää. että kolmivuotiaana saa olla pullaposki, ja vaikka aina, se ei kuulu kelleen. mä tiedän mitä täällä syödään, ja koska ruokavaliossa ei ole korjaamisen varaa, lapsi on mitä on. piste.

meillä luetaan satuja koska lapset tykkää. ei syödä lisäaineita eikä valmisruokia koska mä en tykkää. lapset urheilee koska ne tykkää. me lenkkeillään ja ulkoillaan koska ne tykkää. ne menee ajoissa nukkumaan koska niitä väsyttää, ja koska hyvä uni on musta korvaamatonta. ne on menneet hoitoon/tarhaan kahden vuoden kieppeillä, koska olen ensin halunnut olla kotona, sitten on elämäntilanne sanellut töihinlähdön. pojalla on vielä unitutti, koska se on mun silmissä nukkuessaan vauva. vaipoista luopuu kun luopuu. esikoisella on yks koti, ja isällään vierailee niinkun on sovittu. me ollaan siirtymässä kauramaitoon koska se on ekologisempaa, ja syödään vähän yli suositusten d-vitamiinia, koska uskon sen olevan terveellistä. lapset katsoo telkkaria, mutta mun valitsemia/hyväksymiä ohjelmia. esikoinenkin (15v.). esikoinen(kaan) ei juo limua, se on täysin turhaa kamaa. meillä syödään aika vähän hedelmiä, koska mä en niistä pidä, sen sijaan vihanneksia menee enempi. ja toisaalta uskon siihen faktaan että mein suvut on asuneet täällä jo aika pitkään, ja elimistö on osin tottunut siihen että kotimaan kamasta saadaan tarvittavat elimistön rakennusaineet. (puuttumatta nyt siihen faktaan ollenkaan mitä ihmiset kuvitteleekaan saavansa einesruokavaliostaan...) meillä on aika helkkarin vähän leluja, ihan kulutushysterian minimoimikseksi ja luonnon säästämiseksi, ja siksi että lasten mielikuvitus kehittyy enempi palikoista rakentamalla kun nappia painamalla, mä uskon. 


tää lista olis niin loputon, mutta ketä kiinnostaa? jokaisella on kuitenkin mahdollisuus tehdä omat päätöksensä enempiä kyselemättä ja syyllistymättä.

mä sanon höpsis sille että kaikelle pitää saada vahvistus jostain ulkopuolelta. näin on meille hyvä. joillain vaan vissiin on oikeesti tarve vahvistukseen, tukeen ja apuun ulkopuolelta. ja se on musta aika sääli. ja kun vielä jos kattelee esim. vauva-lehden nettikeskustelua, missä äidit lyö toisiaan surutta kun vierasta sikaa. (ehkä just että pääsee pätemään kun ei muualta arvostusta saa…) se on hyvä foorumi kysyä josko kannattais lopettaa imettäminen? vai laittaisko lapsen perhepäivähoitoon vai tarhaan? apua! 

ja loppukaneetti eksäni sanoin: "hyvähän sun on taas sanoa kun sä itse olet niin vitun täydellinen ihminen!" 

- no niinpä.  ja sen lisäksi mulla on vielä ihan helkkarin hyvä itsetunto. 

näin se lähti

"ihan kauhee" sanoo mami. "ihana" sanoo mamma.

viimenen kuva pörrötukasta.

...että näin...

"ihan kauhee" sanoo mami taas.

"tää." sanoo poika.

pörrötukka alkaa oleen muisto pöydällä.

"tää."

iso poika!

 

 

 

tarttisin jonkun...

tarttisin jonkun jolle puhua.
jutella.
lätistä niitä näitä.

haluaisin kertoa miltä tuntuu kun aikoo mennä naimisiin. miten hienoa on pienen lapsen pienet kätöset, miten on hienoa kun kotona on oivaltava nelivuotias. miten raskasta joskus on kun "täydelliselle" teinille ei meinaa puhe mennä perille.

miltä tuntuu töissä.
miten hermostuttaa joskus byrokratia kiemurat. kuinka haluis enemmän auttaa ja vaikuttaa, ja kääntää typerien terveydenhuollon päätösten suuntaa viisaammiksi.

miten tuntuu että elämä on tässä ja nyt.
kysyä miten ja mistä uskaltais haaveilla. mitä tulevaisuudelta odottaa.

kertoa kuinka tuo ihminen jonka olen elämääni saanut, on vaan niin kertakaikkisen hieno ja ainutlaatuinen.

miten mä olen itseeni älytyytyväinen, mutta joskus niin pieni ja epävarma. että saatan joskus olla mustasukkainen, epävarma itsestäni ja pelokas. sitten taas yhtäkkiä vahva ja rohkea.

kertoa etten halua että isäni kuolee. ja haluan että äitini paranee pian.
kuinka tärkeitä mun sukulaiset on mulle.

kuinka tuntuu ettei rahalla tee mitään. paitsi osta ruokaa. ja kuinka rakkaus ja perhe on tärkeintä maailmassa.

tarvitsisin nyt sentimentaalista asennetta. pullon tai kaksi viiniä. ja aikaa. ja sen hyvän ystävän jonka kanssa jakaa nämä.

mielettömän hienoa oli se, kun pyysin muutamaa lähiörouvaa tänne lauantai-iltana viimeviikolla. juteltiin lapsista, naapureista, vanhemmista, puolisoista, syövästä.

semmosta tarttisin lisää. just nyt. tilkan viiniä, aikaa, ystävän.

hoh hoijaa

viikko sitten sunnuntaina murun nilkka sanoi poks.
kävin töissä hakemassa sille kepit ja delegoimassa työhommat muille. sitten läksin lääkärille murun kanssa kertomaan miten tulisi toimia. ja viihdyttämään leijonapoikaa siksiaikaa että mamin nilkasta saatiin röntgenit.

sittenpä oli aikamoinen husellusviikko mahakipuineen, koiralenkkeineen ja lapsenhoitoineen. ylimääräsine töineen sun muineen.

päälle kiva tynkäviikonloppu, ja hieman aikaa kaksin. paino sanalla hieman.

sunnuntaina lasten kotiuduttua leijona yrjösi olan takaa. ja uusi arki alkoi sillä, että muru laattaili ja koomaili. töissä jo varottelin että voi olla että tulee taas maanantaipoissaolo, mutta muru sinnitteli leijonan kanssa kotona kaksin. rutun sängyssä yrjöillen, ja poikulille pinnikseen leluja ojennellen.

hoh hoijaa. on tää arki kanssa yks saamari. mietin vaan oliko mun vatsan kipristely sittenkin joku vatsapöpö, vai onko tän hetkinen heikko happi alkavaa yrjötautia, vai vaan väsymystä.

voi tauti. ei voi muuta sanoa.
perusarki maistuis vaihteeks kivalta. pliis. antakaa sitä.

mitä äiti edellä, sitä poika perässä...

potilas.

mama korjasi jalan.

myöhemmin samaa yritti poika, 1v. 

ihana! tarkkaan se kattoo mitä täällä puuhataan. yritys tassunparannukseen oli hyvä, jossei tassu tuosta parane, niin sydäntä ainakin lämmittää.

erimieltä

murun kanssa ollaan suht yksimielisiä kaikesta. pari asiaa on nyt keskustelun alla. tietty mä olen oikeessa, mutta kuinka saan murun ymmärtämään sen? *wirn*

poika:
hyppii sohvilla, kiipeää tuoleille, uuniin, tunkeutuu kuivuriin.
minä: en kiinnitä huomiota. en kieltele. jos putoaa, niin oppiipa jotakin. kuivurissa ei ole musta vaarallista istuskella alkuunkaan, siis kun se ei ole päällä. uunikin tuntuu kuumana ärsyttävältä käteen, ei järjellä varustettu mukula sitä kuumana ronklaa. kiellän pysäyttämällä, sanomalla että riittää, ja äärimmäisenä keinona laitan sen pinnikseen toviksi rauhoittumaan.
muru: kieltää, varottelee, pelkää että poika satuttaa, ärsyyntyy.(mä pelkään että EI!:ltä menee teho kun sitä sadasti päivässä hokee.)

ruttu:
käy päiväkodissa 3pvää/vko.
minä: haluan ottaa sen kesäkuun alussa pois koko kesäksi. koska heinäkuun joutuisi varahoitoon, ja elokuussa uuteen päiväkotiin. se oikeasti sekoaa varahoidosta, luulen. (ainakin viimekesänä, itkeskeli jäädessä ja oli muutenkin vaikeeta.) olen kaupannut ruttua jo kivoille aikuisille lomailemaan heinäkuussa, ettei tartte kotona hömöttää.
muru: ajattelee että rutun olis syytä reipastua, ja se on jo neljä. epäilee että viimekesän katastrofi ei varmaan toistu. luulee että ruttu tarvitsee ikäistensä seuraa myös kesällä, ja nauttii kun saa touhuta tuttujen lasten kanssa, vaikka aikuiset hoidossa olis vieraita.

näistä keskustellaan.
r oli postannut facebookiin artikkelin jossa tiedettiin että perheissä joissa isä osallistuu lastenhoitoon, on enemmän riitoja. olikse niin?

me ei näistä riidellä kylläkään, mutta keskustellaan aika usein.
tottakai mä olen omasta mielestä oikeessa, mutta mitä sanoo muut?

äitiä vähän väsyttää

oho.
maha sanoi eilen poks. mielettömät vatsakrampit, vaikka näpistin ja join piimälitran töissä, tuli oksennus kun pääsin kotiin. ja itku.

mietinkin yks aamu että kohta mua alkaa varmaan väsyttämään, mutta maha ehti ensin.

muru teloi nilkkansa sunnuntaina treeneissä. sen jälkeen olen ollut koiranulkoilutusvastuussa. lastenvienti ja -hakuvastuussa (johon olen apua saanut kun olen pyytänyt, kiitos!). kauppavastuussa. (haluutteko arvata kuinka paljon tässä talossa litkitään esim. maitoa?) lisätään kiiresoppaan vielä vähän työstressiä, kun KAIKKI muut on olleet sairaana, niin että yksin teet neljän tai vähintään kolmen työt, niin vot! tosiaan huomasin että kohta varmaan väsyn, mutta sit alkoi krampit.

yksillä itkulla, kahdella litralla piimää ja litralla gefilus-mehua mä olen taas tolpillani.

suojeluhullu oli aamulla aika tiukkana kun vedin työkampetta niskaan. töihin ei kuulemma ollut asiaa, mut meninhän mä. siellä on ihmisiä jotka pitää hoitaa, kipristi vatsaa tai ei. eikä se kipu nyt niin pahaa ollut.
työt tuli tehtyä. nyt olen leponi ansainnut.

iloa aiheuttaa se että sain imustella koirankarvat matoilta uudella imurilla, ja se että työviikko on finaalissa, eikä vähiten se että kieppaan itseni murun kainaloon, ja parantelen kipeää mahaani uudella aino-jäätelöllä.

toiset kasvaa, minä en

eilennä olin esikoisen kanssa sen ekassa kripa-tapaamisessa.
siis mitä! vasthan mä itse olin kripalla.

eilisen haasteena oli erottua niistä teineistä, joita oli kirkko ja seurakuntatila pullollaan. ja näyttää aikuiselta ja äidiltä. huonosti meni, ainakin siinä mielessä, että teinieistä suht jokainen oli mua pidempiä. nuorisopappikin mua ihan ilosena moikkas. onneksi ei sentään kysynyt mille leirille olen tulossa.

mieleeni tulvi hauskoja muistoja omalta kripalta, ja sen jälkeiseltä kesältä.
kuinka pappi* nukkui mun sängyn alla, kun äiti kurkkasi mun huoneeseen.
kuinka mein pappi huiskas suitsukeastialla kirkkovierailulla yhden älyarvokkaan ristin rikki pitkin lattioita, ja kuinka teinilauma siitä villiintymään.
ja kuinka serkku katsoi yksiönsä ikkunasta seurakuntasalin pihalle, missä hieman pussikaljailtiin, ja meno oli kuulema sen näköistä, että piti yks nuori neiti käydä kantamassa niskasta yksiön sohvalle.

oi niitä aikoja!

samalla tajuan kuinka iso esikoiseni on jo. mähän olin kripa-aikaan ihan aikuinen. hirvittävää!

yritin myös huvikseni pongailla esikoiselle jotaki hyvää kripaheilaa, mutta mun ehdotukset sai esikon vaan punastelemaan. yksi viisaan oloinen vanhurskas nuorimies oli kuulemma täysin pois laskuista, yks pieni söpöliini taas liian lapsellinen, yks pikkuveljensä kanssa leikkinyt suht ok ei niin ok. huomasin sen katseen eksyvän yhteen leuhkaan semiespanjalaiseen punkkariin (omg!) yhteen korvakorulliseen lipevään nuoreenmieheen ja muuhun maman mielestä nounou materiaaliin. höööh!

mitähän siitäki leiristä tulee? askeleesta itsenäistymisen polulla. kymmenestä päivästä muiden teiniksien seurassa? ilman mamaa.

huoh ja voih. niin ne kasvaa, minä en.

pallottelua

viskasin siemenpallon murulle. kerrankin olin valmis tekemään niinkun joku muu haluaa. vietin unettomia öitä, ja kramppasin hartiat täyteen tilttiin.
pallo tuli puolivolleynä takaisin.
plomp.

maanantaina kerroin klinikalle että meidän simpat saa postimerkin pakettiin, ja nimilappuun mun nimen. lojukoon turvassa tanskanmaalla odottamassa muita aikoja.

oltiin jo hyväksytty että ne lähtee roskapyttyyn, ja sen asian kanssa piti oppia elämään. sitten tuli tämä puhelu.
oli se sitten p.lipponen & sosiaali- ja terveysministeriö, suvun mafiamaine, ihanaisen biologin hyvä veto, tai muu onnenkantamoinen, ei väliä.
tää meni niinkuin piti. oikeus on tapahtunut.

hurraa! skoolattiin omppusidulla ja itkut vedin. aina kannattaa valittaa ja reklamoida, ja ennenkaikkea puolustaa omaa perhettä ja omia oikeuksia.

nyt kohti uusia seikkailuja pystypäin!
mää ja ne simpat.

matkasänky ja muna

eilen naamakirjassa huutelin matkasängyn perään. tänään serkkuni toi toivomani härpäkkeen. vaihdossa annan muutaman hieronnan. hurraa vaihdannaistalous, tästä tykkään!

tänään tykkäsin myös tästä: hesari ja muna!
aamun rauhaisat lukuhetket takasi yläkerrasta lainaamani kaksivuotias, joka kotonaan mellastaa mennentullen, mutta meillä täällä on kun herran enkeli ja rauhoittaa mein omatkin mukulat leikkimään kivasti.