maanikko

kävin siellä neuvolapsykalla.
eipä mitään uutta tietoa tullut.

mä olen kevyesti maaninen, mun tunteet on tosi fyysisiä, ja mun on vaikea ottaa vastaan huolenpitoa.  = kolme oikein.

nyt kun mulla on tasapainonen ja turvallinen parisuhde, niin mun on vaikea ottaa sitä avutonta roolia. että antais toisen huoltaa ja kantaa vastuuta. psykan mielestä mä olen parikymmenta vuotta huolehtinut jostakusta, ja sattumalta eksynyt vielä sellaselle alalle jossa mä olen vastuussa muista ja niiden hyvinvoinnista. ei yllättänyt psykaa ollenkaan, mutta itse en ollut tajunnut yhteyttä tässä ollenkaan. olenhan toki muutamille ystävilleni sanonut että itsekin tunnen itseni arvokkaaksi kun voin auttaa muita, mutta siihen on näköjään patologisia syitä ihan. ja tykkäänhän mun työstä tosi kovin.

monella a-sarjan lapsella tulee tässä aikuistumisen kohdalla semmonen tarve eheytyä ja vetää rajoja. joillain ei psyyke meinaa kestää hyviä asioita. (seurauksena masennus, paniikkioireet. (ja mun maniat.)) se varotteli mua siitä että näitä stessaus-syömättömyys-kausia saattaa tulla, ja sit on hyvä soittaa sille vaan rohkeesti, niinko matalalla kynnyksellä. mun näyttämö tarttis kuulemma myös järkevän/pärjäävän sekä tunteikkaan näyttelijän lisäksi jonkun rauhoittavan tyypin. muru on hyväksi avuksi, mutta sen rauhottavan elementin pitäis tulla musta itsestäni.

viisaalta kuulostaa, eikö?

ihan konkreettisena neuvona oli että jos vaikka alkaisin käymään hierojalla. ei siis missään urheilusurvonnassa, vaan semmosessa hoitavassa. että antaisin vaan jonkun hoitaa ja helliä mua, unohtaisin perheen ja työn ja muut, ees tunniksi viikossa. järkevää todella, eikö?

myös nyrkkeilytunneille joihin siskon kanssa tuumittiin mennä, olis erittäin hyvä, ajatellen että voisin mennä sinne ilman mitään huonoa omaatuntoa, ja nauttia omasta ajasta. jos sallin puolisolle treenaamisen ja omat menot, niin miksen itselle. jaa-a. ehkäpä mä alan vaan yrittämään.

joo.o.