onks tää rankkaa? ja muuta viisastelua.

multa on pariin otteeseen taas kyselty josko mahtaa olla rankaa pyörittää perhettä ja olla vastussa muiden kun omasta takamuksestaan?
mä en tajua miksi, mutta en osaa suhtautua tähän elämääni niin että tää vois ees olla rankkaa.

oon aina huolehtinut jostakin, eli se ei ole uutta eikä rasittavaa.

se että saan masteroida täällä niinkun haluan, määrätä pelin säännöt ja tehdä asioista itseni näköisiä on musta huippua. edelleenkään en ihan mene siihen lankaan että "nää ei nuku, nää ei syö, nää ei tottele", että lapsissa olis jotakin vikaa. anteeksi vertaus, mutta tää on ihan sama kun koirien kanssa, se vika on siinä päässä joka hihnoja pitelee. vaikeita aikoja toki on, ja voihan maailma kaatua siihen että lähtemiset on vaikeita, tai lapsi herää öisin kiljumaan, tai ettei tissimaito maistu. mutta ei se maailma kaadu, jossei anna kaatua.

mulla vaan alkaa olemaan semmosta perspektiiviä ton esikoisen vuoksi, että nään selkeesti kuinka vaiheet on ohimeneviä. pitää nauttia tästä ajasta, koska yhtäkkiä noi himpulat pakkaa repun ja muuttaa jo omilleen. yks viisikuukautta kun poika huus hyenaan lailla, ja luulin että "tää on aina tällästä" oli yks kärpäsen kakka meressä.

"helvetti miten helpot pennut" sanoi ystäväni kun kerroin että pikkutyypit nukkuu 19-06. ja onhan se upeeta. mutta siihen on tarvittu rutkasti järkeä (murun) ja tunnetta (mun). se että ne osaa suht käyttäytyä ruokapöydässä ja kylässä on ihan vaan siitä syystä että niiltä vaaditaan käytöstapoja. sen lisäksi että täällä on tiukka kuri, täällä myös riehutaan ja rakastetaan aika tavalla. lapsille pitää olla paikka ja aika myös mekkaloida ja huutaa ja hyppiä. muuten rajat ja säännöt voi käydä rasittaviksi.

se ilo mitä noiden himpuloiden tempauksista saa, ylittää vastuun taakan miljoonakertasesti. kun tänään noin neljättäsadattakertaa tänään kylvettelin nuorimmaistani, en voinut olla hymyilemättä kun se hämmenteli lapiolla vettä ämpärissä. se ilo ja riemu veden räiskynnästä tarttui myös märkänaamaiseen mammaan. kuinka upeita voi perusasiat ollakaan kun sillä silmällä maailmaa katsoo.

voisin tietty marista siitä että on rankkaa etten nyt näe lapsia niin paljon, mutta en vaan jaksa vääntämällä vääntää asiaa negatiivisiksi. ne on ilosia ja rakastavia ja hyvällä päällä kun tuun kotiin. murun hoivaa ja rakkautta niitä kohtaan on julmetun kiva seurata vierestä.

mun rutiineihin kuuluu puuronkeitto, iltapesut, hyvänyön halit ja muut siinä missä jollekin dinkulle oma aika, netti, latte ja hesari tai dokaaminen, pokaaminen ja mokaaminen. kuka mistäkin tykkää. mä tykkään rutiineista, pörrösistä päistä, tahmasista naamoista, eläinkirjojen lukemisesta, maailman opettamisesta.

esikon isä tuskailee nuorimmaistensa iltanukutusten kanssa kertoi esikko. lapset valvoo herkästi kymmeneen, ja vanhemmat pipo kireellä niitä vieressä nukuttelee tunnin jos toisenkin. ja riitelee kenen vuoro on sitä ja tätä. esikon isästä on kummaa että meillä vaan lauletaan laulu, luetaan kirja ja jätetään mukulat sänkyyn. joo-o. onhan ne siellä protestoineetkin toisinaan, ja esikon isä moitti linjaani tiukaksi, mutta nuita ei ole ikinä jätetty hysteerisesti kiljumaan petiin. rauhallinen tutinanto ja "nyt on yö", vaikka sen miljoona kertaa yhden illan aikana on ajanut meidät tilanteeseen jossa illalla vanhemmatkin saa iltaisin relata. keskenään tai itsekseen.

ja arkirutiinithan on mulle tosi rakkaita, ehkä eheytän niillä etupäässä itseäni lapsuuden rajattomuuden ja epävarmuuden jälijltä, mutta ei kai sillä väliä mitkä perimmäiset motiivit on, jos elämästään nauttii just näin.

ja voin sanoa sen sata kertaa kysyjille että ei, tämä ei ole rankaa. kyllä, elän elämäni parasta aikaa. just nyt kun osa lapsista on pieniä. mä vaan ihmettelen sitä, että se on ihmisille niin ihmeen aihe.

ja joo. kahden naisen talous on ehkä jees myös lasten kanssa elellessä. en väitä että naiset olis luonnostaan empaattisia ja hoivaviettisiä, mutta tässä taloudessa menee nallekarkit suht tasan. koen luonnollisesti isompaa vastuuta pallopäistä koska mun sisältä ne on tähän maailmaan puserrettu, mutta toisaalta, kun ne on murunkin lapset, niin ne on sen lapset. mun ei tarvitsekaan kaikkea hoitaa ja vastuuta yksin kantaa. se on yks suuri onnellisuuden aihe.

yksi duunikaveri sanoi että vaatii paljon ihmiseltä ottaa toisen lapset omikseen. ja se on niin totta. mutta toisaalta mä itsekin ottaisin murun synnyttämät lapset ilolla vastaan. harmi vaan ettei niitä kuulemma ole tähän taloon tulossa. mutta luulisin että pystyisin kokemaan ne omakseni aivan samoin kun hää kokee nuo mun synnyttämät.

murulla on myös huomionarvoisia pointteja myös siitä, kuinka synnyttäjä saattaa emotionaalisesti sitouttaa lapsia itseensä, ja kuinka kannattaisi joskus kuunnella sitä järjen ääntä joka usein ei-synnyttäneellä on voimakkaampi kuin synnyttäjällä. meinkin soppa saattaisi olla asteen kitkerämpää jos en olisi itse antanut murun joskus järjellä jyrätä omia tuntemuksiani. siinä missä tämä mamma on aina hoitanut kotihommat natiseva lapsi sylissä, muru sanoo pojalle että nyt mami tekee ruokaa, mene leikkimään. se dramaattinen karjumiskohtaus jonka poika ilmoille päästää, saa mun hoivavietin heräämään, mutta murua vaan hymyilyttää. ja kas. turhautumisensa ulos huutanut poika palaa kotitöitä tekevän murun viereen kirjan kanssa, ja tyytyväisenä sitä murun vieressä tutkien antaa murun hoitaa kotihommat rauhassa. sama yöhuutojen kanssa, jos en olisi antanut sen hoitaa poikaa öisin, olisin samassa tilanteessa kun loppuunpalaneet kaksi naapuriani. joka inahdukseen kun hyppää, hypyttää poika sitten iän kaiken, ja yöunet jatkuu iänkaiken risaisina. ja sen olisin tosiaan tehnytkin niin, luulen. ilman tuota järjen ääntä. on totta että vauvan ainoa puhe kun on huuto, pitää osata herkistyä kuuntelemaan koska on "tosi" kyseessä. temperamenikäskään poika ei ole mennyt rikki siitä että sitä ei ole joka parusta nostettu syliin, vaikka mamma on ollut varma niin käyvän. järjen ääni on täällä se joka on taannut hyvät yöunet meille. ruokapäydässäkään poika ei mamilleen rieku, koska mami ei mene itku-retkuun niin helposti. siinä missä mä nostan teutaroivan ja karjuvan pikkumiehen syliin ja koitan hellästi lohduttaa, muru nostaa sen pään takakenosta pystyyn, katsoo silmiin ja kysyy "otatsä tätä puuroa?" ja ottaahan se. huuto loppuu samoin tein. mun sylittely ajaa sen vaan kiekumaan enempi, ja pomppimaan sylistä tuoliin, ja tuolista syliin kunnes puuro on syöty. mua siis yritetään emootiolla jojottaa.

seuraavan postauksen nimikkeellä "ihailemiani ihmisiä" kirjoitan varmaan murusta. aihetta ainakin olisi. melkein romaaniksi asti, luulen.