sisukas

mä säpäshdin aamuyöstä hereille. mun vieruspaikka sängyssä oli tyhjä. pomppasin ylös ja kipitin olkkariin. muru istui sohvalla.
"sä et ole nukkunu."
- en. yhtään.

mä arvasin. se ei missään nimessä jätä tulematta mun viereen. mä saatan hermostuksissani, tai sen unta suojellakseni nukkua sohvalla, mutta se ei. ikinä.
"ethän sä ole menossa duuniin?"
- olenhan. emmä aio saikuttaa siks etten ole nukkunu. ei tää niin kummallista ole. olen mä ennenki jaksanu.
"mutku, mutku, mutku..."
sit mä kävin itkemään. hitto että voi jotakin rakastaa niin kovin, ja vihata samalla kertaa. saamarin jukuripää. edes mun kyyneleet ei sulattaneet sen päättäväisyyttä. ei se että mä oon siitä huolissani, ja pelkään sen puolesta. v***n urpo nainen!

kannattais olla varovainen mitä toivoo.
mä aiemmin toivoin itselleni puolisoksi sellasta sisukasta, uskollista ja reipasta, kunnon 50-luvun duunaria. ja sen sain. ei vaan aina tunnu niin kivalta. mä ihailen sen sisua ja tarmokkuutta. sitä että jos on töitä, sinne mennään, ja sovitut vuorot painetaan maailman tappiin. ja piste. se on ihailtavan ahkera ja tunnollinen. mutta nyt se on varmaan tullu hulluksi. ilman unia se vaan lähtee duuniin that's life. joskus käy niin ettei nuku. paskempi homma mutta ei voi minkään. ei puhettakaan siitä että se jäis tänne itkeen "yhy yhy en saa unta. en jaksa. en pysty." se ei ikinä masennu, väsy tai jää toimettomaksi. painaa vaan menemään. ei ole ihan niin hekumallinen firma että kannattais oma terveys riskeerata. eikä musta ole sen ongelma jos ne ei saa siihen niin lyhyellä varoajalla ketään tilalle.

jos sille nyt käy jotakin, en anna ikinä anteeksi. miten tää rakastaminen voi olla näin vaikeeta? ja satuttavaakin? tule tyhmä paskiainen kotiin jos väsyttää. ole varovainen. mä todellatodellatodella rakastan sua.

tekis mieli soittaa sen äidille. ja pomolle. ja poliisi hakemaan se nukkumaan. mutta minkäs voit. sisukas urpo.