tyhmänaama ja tyhmävaatteet

ja sitten se iski. kyrsiintyminen omaan naamaan. vielä kaiken kivan päälle.
stressi ja ovulaatio yhdessä aiheutti mulle kerrassaan pitkälle hohtavan akneilmiön. muru väitti ettei asialla juuri ole väliä, mutta kun mulle on! jos sen naamassa on näppylä tai kaksi, se ei rumenna sitä mun silmissä. mutta jos mun oma naama on näin kauhea, on asia oikeesti aika fataali. en kehtaa katsoa edes peiliin, saatikka mennä ulos tästä talosta ilman puolen naaman peittävää kaulahuivia.

satsasin nyt johonkin apteekin myrkkyrasvaan, jos sillä tuo naamari rauhottuis. en vaan uskalla siihen mitään peitevoidetta tai muuta tököttiä ees päälle laittaa. joten se on sisäviikko, taikka kaulahuiviviikko.

ärsyttävää!!! mulla ei teininä ollut yhden yhtä finniä. rasittaa suunnattomasti tässä aikuisen naisen iässä kärsiä sitten koko näppylöinti korkoineen.
eilen just mietin että jos mulla ensvuonna tähän aikaan on tälläsiä graaveja ongelmia, niin häät on niin peruttu. mä en tän tyhmänaaman kanssa poussaa missään kuvissa enkä juhlissa. pitäkää peukkuja että rasva toimii. tai joku laserhoito. mä oon nyt NIIN kyllästynyt.

ja vielä se asia, että perjantaiks olis kiva saada taa kuono johki rotiin, koska (fanfaareja!!!) siskoni on tarjoutunut lapsenlikaksi* että pääsemme murun kanssa vähän kaksin kaupungille. kuka haluaa tän teiniaknenaaman kanssa lähteä? en ainakaan minä.

siks toiseen käytin eilen kolmetuntia vaatekaupoilla. ja masennuin lopullisesti. muoti on NIIN karannu multa. mun vaatekaapissa on vaan tyhmävaatetta, puhumattakaan kaikista naistenvaateliikkeistä! mä meinaan oksentaa ihan kun kuvittelen itteäni nykymuodin mukaisissa silkkiröyhellyksissä, pantteripaidoissa taikka paljettitunikoissa.

onneks mun rakas naisystävä neuvoi eilen luomivärivalinnassa. (kiitos S!) ja luomivärin sävyjen mukaan kipasin tänään sitten vilassa hakemassa kaks painijaselkätoppia, violetin ja leijonankeltasen. niissäkin on vaan pieni vika ettei mun rakkaustatuointi näy... noh. onpahan sitten kuitenkin jotakin uutta laittaa päälle perjantaina. jos yhtään lohduttaa...

puh huijaa. poikakin kitisee tosi kovin. uhmis uhmailee. ompelukone ei toimi. kämppä sotkeentuu kuin itsekseen. ulkona sataa. mistähän muusta mä voisin vielä valittaa?

huonosti menee...

* siis systeri on nähnyt poikaa yhdentoista kuukauden aikana kaks kertaa hereillä. kun ottaa huomioon että se asuu 400m päässä, kertoo se aika selkeesti miten kiinnostunut se on siskonsa lapsista, joten on tää tarjous musta aika ainutkertanen. ja sellaseks varmaan jääkin. ;)

edit: 
ja vielä ulkonäkövalivali. muru valitti eilen että a) mä oon liian laiha! (voiko semmosesta valittaa, ja enhän edes ole!) se tuputtaa mulle isompia ruoka-annoksia, kantaa iltapalaa sänkyyn, ostelee suklaata (nää ei kai ihan niin huonoja juttuja ole..?). ja b) epäili mun päässä olevan kuolleen oravan nahka, kun poika oli nykinyt kotiäitiponnarista lipareen irti. valtavan kivaa. muistutin murua myös tiedelehdessä olleesta artikkelista "hyvän parisuhteen kaava" jossa kirjotettiin että jokaista loukkausta kohtaan on sanottava ainakin viisi vakavaa positiivista asiaa, jotta negatiivisen palautteen vaikutus kumoutuu. no, niittä kymmentä odotellessa olen kevyesti ärtynyt. liiallisen laihuuteni ja kuolleen oravalisäkkeeni kanssa. ;)