muistan kun eron jälkeen, noin muutama vuosi sitten makasin yön pimeydessä valveilla omassa sängyssä. kuinka maailma ja koko koti tuntui isolta. ja koko elämän pulkka suurine iloineenkin raskaalta kiskoa perässä. pikkumarakatit, lapsuudenperhe, arki ja raha-asiat, niin rakkaita, mutta kaikki mun pienillä hartioilla.
iloa vapaudesta, siitä ettei tarvitse ketään odottaa enää kotiin. oma pieni kaunis maailma.
eilen pienen tulistumis- ja mökötysepisodin jälkeen kun kömmin rakkaan viereen omaan sänkyyn makaamaan, tuli vertailupohjaa tuolle "iso maailma, pieni minä"-tunteelle. en saanut unta, ja kelailin elämää pitkään ja hartaasti. toisen tuoksu ja hengitys siinä lähellä. luonnon äänet avoimesta ikkunasta, viileä tuulenviri.
en halunnut rikkoa pientä räytymishetkeä, mutta kädestä tartuin kiinni. siinä meitä oli kaksi. erilliset, ja silti yhtenäiset. samaa perhettä. sama rakkaus, eripuolilla sänkyä. hetken. kaunista, ihanaa kokonaisvaltaista.
muru kääntyi, työnsi takapuolen mun syliin. sitten mullekin tuli uni. siihen oli hyvä nukahtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti