eilen toteutui mun, ja varmaan jokaisen tosiurheilijan ja äidin (yleensä kai enemmän isän) haave, pelata samassa pelissä jälkikasvunsa kanssa. hitsi että unohdin ottaa kameran mukaan. toisaalta tapaus oli ehkä ikimuistoinen ilman valokuvaamistakin.
jännä nähdä kuinka esikoinen on kasvanut mun kokoiseksi, ja mua taitavammaksi palloilijaksi. kävi mielessäni epäilys, että se on mua nopeampi juoksijakin jo! herramunjee! itsellä oli hiukan paineita onnistua paremmin kuin yleensä, ettei sen tarttis hävetä mua.
onneksi kertaalleen onnistuin antamaan sille aika namun passin, ja se pääsi laukomaan kohti maalia. tosin veto meni ohi, mutta komea oli yritys. muutenkin se pelasi niin että sai olla ylpeä. vaikkei sen futisosaaminen millään muotoa ole mun ansiota. se on tosi hyvä karvaamaan palloa, ja sillä on hyvä pelisilmä. vedotkin on parantuneet parissa vuodessa ihan silminnähden! *
jännää oli myös se että kun sitä revittiin ja tuupittiin siellä vanhojen akkojen toimesta, niin mua alkoi ihan sairaasti suututtamaan. en peleissä kovin hermostu, varsinkaan tollasissa "leikkimielisissä" harrastusotteluissa, mutta näkeehän tytön naamasta ettei se ole kovin vanha, ja sitten isot akat repii käsistä ja kamppii kun ei pysy perässä. murrr. en kuitenkaan alkanut asiasta avautua, vaikka mieli pariin otteeseen teki. revitäänhän sitä omissakin peleissä, mutta silloin on musta kyseessä rehdimpi kamppailu kun repijät on samaa ikä-, koko- ja kokemusluokkaa.
parasta illassa oli se kun esikko mua äidiksi sanoi yhdessä tilanteessa, ja vastustajalta meinasi silmät pudota päästä!
toisiksi parasta oli tiukat tilanteet ja hyvä syöttöpeli esikon kanssa.
kotimatkalla haettiin vielä limut ja pussi nameja molemmille palkinnoksi.
perhe rulaa!
*pauks* sanoi mamman henkselit!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti