aamulla heräsin ruttunaaman pikkusängystä. poikuli kainalossani.
ruttunaama heräs mun sängystä.
yöllä oli vähän unipaikat vaihtuneet.
poika heräsi kiljumaan joskus kolmen jälkeen, mutta kävin vaan antamassa tutin ja sanoin että on yö, ja nukutaan. nappasin rutun kainalooni ja painelin omaan sänkyyn. seuraavaksi poika heräsi 6.30, ja otin sen imetykseen rutun sängylle. ja siihenhän me oltiin nukahdettu, ihanasti, kainalokkain.
huomasin että poikulihan selviää itseasiassa aamuun asti ilman maitoa. kivaa.taidan siirtää aamuyötissittelyn suoraan sinne aamuun. jospa se ei sitten enää heräilis kolmen-neljän aikaan odottelemaan kello viiden maitoa, vaan alkais nukkuun aamuun asti suorilta, kun tietäis että maidon aika on vasta kun herätään kokonaan. ehkä..? ainakin pienen siirtymäajan jälkeen.
saapa nähdä koska aamutissittely loppuu kokonaan. musta on vähän höpöä imettää yks kerta vuorokaudessa, mutta mulle se on vielä tärkeä linkki poikaan. mun ja sen oma juttu. mein läheisyyttä ja lämpöä. se ei muuten malta imeä ollenkaan, niin käytän tilaisuuden hyväksi. aamuyöstä. silloin se on vielä niin unenpöppörössä että jaksaa pötkötellä sen 10 min paikallaan ja rinta kelpaa.
parin kuukauden kuluttua olis mein amsterdamin reissu. poikulillehan on ostettu matka myös, mutta nyt näyttää siltä että lapset jää kaikki kotiin hengellisen äidin ja mun kummin hellään hoitoon. ajattelin että asia on ihan pala kakkua ja kerran sitä vaan mennään, mutta nyt pitkä viikonloppu erossa pojasta tuntuu hurjalta ja kurjalta ajatukselta. sillä tuskin tulee olemaan hätää, koska siskot jää kanssa, mutta... olen tietoinen ohjeistuksista joiden mukaan lapsi selviää ikävuosien verran öitä erossa päähoivaajastaan ilman traumoja.
tosiasiassa en usko että poika traumatisoituu, just siksi että muu perhe jää sen lähelle, mutta enemmän ottaa omasta sydämestä.
haluan toki viettää hyvinansaittua parisuhdeaikaa kaksin murun kanssa, mutta miten lienee keskittymisen kanssa, kun (ainakin) mun puolelta symbioottinen suhde pikkuvekkuliin on sen hetken katkolla? ja ajatukset, ainakin hiljaina hetkinät, nukkumaanmennessä, heräämisissä on täällä kotona pullajalan tykönä.
no mitäs läksen. paskamutsi mikä paskamutsi. äst.äst.äst.
muru lohdutti että sitten poika on taas kaksikuukautta isompi ja reippaampi. ja hampaita tehdessään ehtii valvottaa mut sellaiseen zombioottiseen tilaan, että oon vaan kiitollinen muutaman päivän hengähdystauosta. ja mahdollisuudesta ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen nukkua vaikka kymppiin aamulla. hmmm...
toivotaan että se olis niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti