14

sisältää sentimentaalista, onnentäyttämää soopaa. kyynikot saa skipata.

eilen tuli 14 vuotta täyteen mun äitiytymisestä. huh!
musta on uskomatonta että se pieni käärö joka mahtu mun reisien päälle makaamaan, on nyt mua isompi, monella tapaa. fyysisesti oon tuupannu siihen niin paljon puuroa että se on varttunut varreltaan mua suuremmaksi, ja henkisestikin se on jo todella suuri persoona, semiaikuinen.

ihmeelliseltä tuntuu että mä olen edelleen se sama tyttö kun silloin kun se musta maailmaan ponnahti, ja tuo esikoinen, se kasvaa ihan silmissä.

en oikeen osaa analysoida miten se on mua muuttanut. sen tiedän että rakastin sitä jo mahassa, ja jopa niin paljon että mietin että annan sen jollekin paremmalle äitille, koska itse olen lyhytpinnanen paska joka osaa ajatella vaan omaa napaansa. voi kuinka vähän tiesin. kun sain sen käärön käsiini, tiesin etten siitä ikinä luovu. se oli rakkautta ensisilmäyksellä. (saamari, kävi itkettämään...)
sitten kun se sairastui vakavasti kahden viikon iässä, mä lupasin, vannoin ja rukoilin että teen kaikkeni sen hyvinvoinnin eteen aina ja ikuisesti jos se vaan parantuu. pidin koko sairautta näpäytyksenä mulle siitä ajatuksesta että sen olis parempi jonkun sellaisen perheessä joka lasta on vuosia toivonut, kun mun kanssa. ja olin aivan järjettömän onnellinen että sain sen kuitenkin itselläni pitää. ja ylpeäkin olin kun sairaalassa sanotiin että "tämä tyttö se on niin sisukas, se on itse päättänyt elää." mun pieni taistelija.

näpäytys tai ei, meillä on esikoisen kanssa ihan erityinen side. me ollaan aina oltu yhdessä. tiimi. se jakaa mun kanssa asiansa. luottaa muhun, ja on aina mun puolella vaikka ei tarttis. se on kiltti (joskus liiankin) ja ajattelevainen. suvaitsevainen. reipas. se on ollut ns. helppo lapsi aina. napin painalluksella nukkumaan ja hereille, syönyt ruokansa, noudattanut ohjeita ja uskonut perusteluja. en ole käyttänyt siihen ei-sanaa pienenä ikinä, enkä korottanut ääntä. hyvä harjoituskappale tässä äitiyden tiellä sanoisin.

kauhulla odotan koska se alkaa repiä itseään musta irti, koska eka "murkkuvuosi" on ilmennyt ainoastaan mielialanvaihteluina, ei haastamisena eikä eriytymisenä. oletankin irtioton tulevan sitten vasta kun se muuttaa omilleen, ja sitten saattaa meinkin välissä alkaa rätistä. mutta sillä on siihen oikeus, sillä enhän mä kasvata sitä itseäni varten, vaan maailmaa varten.

kyllä. se on mun ensimmäinen. se on tehnyt musta äidin ja ihmisen mikä nyt olen. se on kasvattanut mua ihan siinä missä mäkin sitä.

mä todella rakastan sitä. tai se rakastaminenkin on tosi laimea sana mitä tulee tunteissa noita lapsia kohtaan. se on vaan semmosta mitä ei voi sanoin selittää. ne on vaan mun omia ihmisiä, perhe, lauma, omat yksilönsä. mä tiedän olevani erittäin siunattu kun olen nuo elämääni saanut. sniif. (itkettää taas. hitto.)