täällä on vaan jotain semmosia sanoinkuvaamattoman hienoja hetkiä. eilen koettiin taas yksi. tapahtui suunnilleen ei mitään, mutta samalla jotain niin kaunista ja mittaamattoman arvokasta.
muru meni eilen suoraan duunipäivän jälkeen nukkumaan. kävin antaan sille hyvän unen reseptin käteen, ja siinä juteltiin sylikkäin muutama tovi. se unen rajamailla, mä läheisyydestä nautiskellen. jo se hetki oli valtavan pysäyttävä, ainakin mulle, mutta mein raukeet keskustelut kruunasi kaiken.
se oli saanut pääsykoekutsun, ja kertoili kuinka se on töihinsä tällähetkellä täysin leipiintynyt, ja taas olis muutoksen avaimet käsissä. kyselin josko se alottais sen koulun samoin tein jos pääsis, jos kysyis mein varahoitajalta jos poikuli vois alottaa siellä sit jo tammikuussa jos koulupaikkaa ei voi siirtää elokuulle.
ei. se sanoi. ei. monta kertaa. poika on niin pieni, ja se haluaa olla sen kanssa. jos koulupaikka saadaan, ja sitä ei voi siirtää, hän jatkaa paskansyöntiä sitten kun töihinlähdönaika koittaa, mutta pojan paikka on kotona.kotihoidossa. mein pieni poika.
hoh, miettiikö joku vielä miksi musta tuntuu rakastan sitä niin valtavasti että pelkään joskus että pää räjähtää sen tunteen isoudesta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti