positiivinen

tässä se positiivinen postaus minkä lupasin. ja pikaisesti vaan ennenkun muutan mieleni.
horatio puhuu ja pussaa taas. siinä se.

ehkä jopa liiankin kanssa, jos mahdollista. ennenkun menee tätä enempää negaation suuntaan, lopetan tekstin tähän.

arkea pitää oppia sietämään

what?!?

eilen telkasta osui silmiini moinen lausahdus. taas tämä marmatus alkaa, mutta kysynpä vaan että mitä hittoa?

kuka nyt ei ole tajunnut että sitä arkea ihminen elää, about kokoajan. ja sitä värittää juhlat ja muut moiset mausteet. että onhan se paskaa kun "arki astuu parisuhteeseen" tai "kaikki on niin arkista". ooh.

mä oon varmaan jotenkin todella kunnianhimoton ja tylsä ihminen kun revin iloa tästä arjesta. vai onko se mun hiukka repaileinen lapsuus joka on ajanut siihen että kicksit tulee ihan perusjutuista? lasten oivalluksista. maanantaisaunasta. iltapuurosta. rakkaudesta sohvannurkassa. hyvästä lenkistä. *

mä saan peruspalkkaa perustyöstä. mulle rahaa isompi ilo on siitä että musta tuntuu että teen jotakin yksilön kannalta merkittävää ja voin auttaa ihmisiä. ja ainiin, on mulla rahaakin säästössä hiukan, mutta eipä ole tullut mieleen käydä niillä revittelemään ja "irrottautumaan arjesta". viimeksi rälläsin ostamalla vauvanvaunut. ja lisää rällään niitä rahoja asuntolainaan kun haluan olla mytyn kanssa kotona hieman enemmän kun kelan tarjoomat etuudet sallii. että ihan ämpäritylsäihminen olen siis.

välillä raivostuttaa ihan eräät tuntemani ihmiset jotka just irrottelee arjesta, ja sitten marisee kun ei ole rahaa pakollisiin menoihin. siis kuinka se on mahdollista? miten voi olla joukko ihmisiä, jotka ei tiedä että tietyt velvollisuudet TULEE hoitaa ensin (vuokra, puhelinlasku), ja irrottelu sen jälkeen. fantasioin välillä ajatuksella että niiden työnantajat tulis sanomaan että: "ei kuule, tässä kuussa mulle jäi nyt sun palkasta uupumaan pari sataa, että lainaa vaikka äidiltäs."

ja yks aihe ihan jeesusteluun asti on nuo kertakäyttöihmissuhteet. tai valittaminen siitä kun ei ole ihmissuhdetta, ja sitten kun on, ei sitä osata arvostaa ollenkaan (varsinkaan kun se muuttuu "arkiseksi"). ja kun käy ahdistamaan, nii kävellään ovesta ulos. jos nyt ihan perusasiana yrittäis tulla toimeen itsensä kanssa, ja hyväksyä itsensä ihan yksilönä, ja sit kävis sekottamaan muita ihmisiä omaan elämäänsä. vaikka.**

ehkä mä osaan arvostaa myös noita lapsiani, eikä mua juurikaan vituta niiden kanssa "tuhlaamani" aika, eikä "oman ajan***" puute, kun niiden tekeminen on pitänyt oikeen harkitsemalla harkita. ja olen joutunut luopumaan myös asioista niiden takia. (urheilu-ura ;), parisuhdekin ehkä, oma talo maalla.) mutta en kadu, enkä myöskään harmittele mitään menneitä. ne on takuulla mun elämän suurin rakkaus, ja tärkeintä mitä mulla on.

ja tähän väliin vielä ihmettelen puheita siitä, kun jotkut sanoo ettei ne halua omia asenteitaan istuttaa lapsiinsa.
what? totta hitossa mä ainakin haluan! mä ihan kannustan ja painostankin niitä hyväksymään mun arvoja ja sisäistämään niitä. (onko tuo "painostaa" vähän väärä sana tässä yhteydessä?) mä haluisin että ne ajattelee ekologisesti ja on perhekeskeisiä. mä toivoisin ettei niiden tarvitse oppia sietämään arkea, toivoisin että ne kunnioittaa itseään ja työntekoa, arvostaa parisuhdetta eikä pelaa muiden ihmisten tunteilla. kunnioittais vanhempiaan, ja suvaitsis erilaisuutta. auttais vähempiosaisia. mitäs vielä? haluanko että ne valitsee näkemyksensä itse? hell no! voi, mä revin mun pelihousut siinä vaiheessa kun ensimmäinen yrittää tulla lainaamaan rahaa vuokraan, kun tuli irroteltua ennen vuokranmaksua! no,no,no! *


*kerran kauhulla mietin mitä mun lapsista tulee. oppiiko ne arvostamaan mitään mainitsemiani asioita jos ne on tuupattu niitä täyteen jo lapsuudessa? tuleeko niistä niitä pösilöitä joiden "täytyy oppia sietämään arkea"? voi tsiisus.

**tästä aiheesta nimimerkillä "3kpl 5 vuoden suhteita". ei yhtään lyhyempää, ei yhtään pidempää. mikä MUSSA on vikana?

***mikä fakin "oma aika" muuten? jos sä olet ne mukulat halunnut ja hankkinut, niin eikö se ole sun aikaa olla niiden hankintojes kanssa?

p.s. joo,joo. olen kuullut kyllä eräältä kuinka olen se miss. täydellinen joka osaa ja tietää ja tekee kaiken oikein. mutta niinpä, siksi tälläsiä on helppo huudella ;)

p.s. seuraava postaus voiskin olla jotakin positiivista laatua. vaihteeksi.

poika hymyilee

jotaki positiivista.

poika, vajaa 4 vkoa vanha, hymyilee.

enimmäkseen hoitoalustan vieressä veikistelevälle pandalle. joskus meillekin.

tosin mun negaatioon virittyneet aivot on kyllä satavarmana siitä että pojalla on autistisia piireitä. miksi se muuten flirttailee pandalle ja murun pipolle enemmän kun ihmisille.

plääh.

laskuhumala

no nyt se iski. kevyt babyblues. lievä laskuhumala. tai on tätä ollut jo muutama tovi.

jotenki ärsyttää kaikki.

eikä vähiten kolmevuotias uhmaaja, joka kirkuu pää punasena "munvuoropuhua, munvuoropuhua!!!" jos yritän sitä jotenkin opastaa, torua tai avustaa. sama saamarin epeli ryntää paikasta toiseen vaaroja ja kieltoja uhmaten, heiluttaa tavaroita, ei usko kun sanotaan, ei kuuntele eikä muka ymmärrä. ja jos joku kysyy missä mun ei:tön kasvatusmalli on, niin tiedoksi: sillä on pyyhitty persausta jo aikaa sitten tuon maailmanlopuriivön kanssa. siihen tehoaa ainoastaan tosi napakka kiukulla ärähdetty ei, ja sitten rauhalliset perustelut päälle. joskus ainoastaan kiinnipito. sitten se peevelin paviaani tulee äärettömän suurine kosteine kauniine silmineen killittämään ihan viereen ja sanoo värisevällä äänellä "mutta kun mä rakastan sua mamma, vaikka sä JOSKUS olet kiukkunen mulle" ja "isona mä en enää ole tuhma"... (sen jälkeen kun se on ensin karjunut mulle: "kuule, jos mulla olis edes yksi kiva äiti..!" tai "mä en todellakaan halua enää asua sun kaltaises naisen kanssa!") ai saamarinsaamari ja annamunkaikkikestää.

tuon riivaajan riehumisen päälle mua kututtaa se että tunnen itseni keski-ikäseks keskivartalolihavaksi ja äärettömän tylsäksi.

ja mun rinnat on tosi isot. eikä asiaa auta typerä puoliso joka puhuu mun tisseille ja pilailee niiden kustannuksella. (ihan kehulinjalla se on, mutta mua pännii silti) ja saamarin toinen tissi on tosi kipeä kaiken huipuks. ja "kaikentietäjä (=oih, tuo imuote on liian suppea, pidä sitä vauvaa näin, laita siihen rintaan jotakin rasvaa...) ehdottelee etten imettäis kipeestä rinnasta. no tiedoksi vaan, sit se räjähtää, s****na.

melkein vedin paskaraivarit kun toinen tuli lässyttämään kun multa tuli verta nenästä että "voi kulta kun sä nykyään vuodat joka paikasta jotakin..." (haista v***u.)

alennusmyynneistä ei löytyny mitään.

tukallekin pitäis tehdä jotakin.

ja kaikenhuipuks huomasin että pikkujäbä on täys kopio musta pienenä. voi saakeli, sekin vielä. mä kun olen ihan fakkiintunut omaan ulkonäkööni just nyt, ni ei o kivaa. ja sen lisäksi jos poikarukka perii siskonsa julkean luonteen (kts. ylle) niin ei tule pojalle helppo elämä. (sisko sentään saa paljon luonnetta anteeks järettömän kauneutensa vuoksi.)

life is a bitch.

mehän tunnetaankin jo!

ihmeellistä kuinka tuntuu jo että tuo vauva on ollut meillä aina. kaikki edellinen elämä tuntuu melkeinpä unelta. hassulta tuntuu myös fiilis siitä että tuntee tuon tulokkaan jo suht läpikotaisin. tavat. reaktiot. ilmeet.

- kuinka sen on pakko ottaa "pikkukiljut" että saa unta.
- kuinka sen ei tarvitse herätä edes maidolle. riittää kun huutaa palosireenin lailla urku auki silmiä avaamatta. ja sitten autuaasti naksuttelee maidon mahaan unen läpi. ja herää sitten tyytyväisenä maha täynnä lämmintä maitoa.
- kuinka se flirttaa katsomalla silmiin ja tarjoomalla sellasta vinoa salaperästä hymyä päälle. ja kommentoimalla vielä ystävällisesti "göö".
- kuinka mahavaiva helpottaa pystyasennossa, tai silloin kun saa vaan posken tissiä vasten. tai napakan otteen ympärille.
- kuinka herne kilahtaa takuulla nenään ja palosireeni kytkeytyy päälle jos tissin sijasta äitiurpo tarjoaa vaipanvaihtoa.
- kuinka unesta herätään heti jos lasketaan omaan sänkyyn. ja protestointi tästä "hylkäämisestä" on valtaisaa laatua. (seuraa kierre: syliin ja naks uni takasin, sänkyyn naks uni pois, syliin naks, sänkyyn naks, syliin naks, sänkyyn naks...)
- kuinka aamuyön kätinät helpottaa kun pääsee mamman mahan päälle nukkumaan.
- kuinka valvomisaika menee melko poikkeuksetta tyyliin maito, vaippa, jutustelu, maito (sykli noin 1h) ja päälle 2-3h unta. ja sama alusta. paitsi yöllä. yöllä se on tissi kello 23, unta, tissi, unta, tissi, aamuyökätinä, mahanpäällä lisäunet ja herätys kello 9. (kello 9!)
- kuinka vaipanvaihtopaikalla viihdytään vaikka kuinka koska seinästä killittää kiva panda.

kaikenkaikkiaan pikkumies on rauhallinen killittäjä. hyvin nukkuu. pieree ja röyhtää tosi kovaa. hermostuu asiasta (nälkä, yksinolo) täysillä, mutta rauhottuu nopeasti ja helposti.

ihana rakkauspakkaus. <3

valtakunnassa kaikki hyvin

eilen nukahdin viinilasi kädessä, suklaapala toisessa kädessä oman kullan kainaloon villapeiton alle, sohvan nurkkaan. muksut nukkui, joulutähti loisti ikkunassa. täydellistä.

kätinöitä ja joulua

viimeaikaiset postaukset on meinanneet jäädä aina puolitiehen, kun pikkuherralla on niin kovin ollut tota mahavaivaa. ensin hänen tilaamansa maitoryntäys pisti nielemään ilmaa ja olo meni hankalaksi. imutilanteen tasoituttua maidontuottaja fiksuna naisena söi perättäisinä päivinä jalopenoja, raakaa sipulia ja lammasta intialaisittain. pari päivää poikasta on nyt sitten kannettu, sylitetty, taputeltu ja hierottu tuon tuostakin, ja unet on raasulla olleet ihan repaleisia. ei ihme että kiukuttaa. meiltä on kokonaan kadonnut se tyytyväinen ja rauhallinen killittäjävauva.

ehkä mama nyt vahingosta viisastuneena ottaa ravintoympyränsä hieman hillitymmin. jos vaikka sais killittäjän takaisin, tai ainakin masun siltä rauhottumaan.

tänään käännetään nokka kohti maaseutua, tai ehkä oikea termi olisi "pikkukaupunkia". lähdetään joulunviettoon murun äidin luokse. mun jouluvalmisteluihin on kuulunut muutaman vihreän oksan katkaisu metsästä, piparien leivonta lasten iloksi ja mustaherukkaliköörin valmistus. siinäpä ne. jouluherkkuja haetaan kaupasta mallia juusto ja suklaa. hitsit mä saan tän elämän tuntumaan tosi stressivapaalta. ja ilman huonoa omaatuntoa.

toivotan sulle ja mulle lasillista hyvää viiniä ja muutamaa palaa suklaata näin lähestyvän joulun kunniaksi!

poikasen ensimmäinen neuvola

musta tuntui niin hassulta käydä neuvolassa. tai siis me varmaan oltiin siellä kun joku pönttölän väki. istuttiin vaan virneet naamalla, muru ja minä. kaikki on niin hauskaa ja kivaa. (joo, joo kyllä se hymy varmaan hyytyy piankin kun poika alkaa vaatia tai valvottaa ;) )

mä vaan kerroin että olen palautunut hyvin. ei ongelmia millään saralla. kaikki on mennyt kivasti. poika on rauhallinen ja ihana. syö hyvin, on tyytyväinen ja seurallinen ja jumalaisen kaunis ihmisen alku. samaa mieltä oli terkkakin. se oli jotenkin ihan fiiliksissä sekin. (tarttu varmaan siihenkin meijän pöljä riemu.)

painoa mytylle on tullut kahdessa viikossa noin puoli kiloa, ja syntymäpaino on saavutettu. jei! maitoa siis taitaa piisata. ulkoilulupakin heltisi. tosin miinus kymppi on sellanen järjenkäytön rajamailla. kauppaan voi mennä, mutta onko sitten pakko pitää tuota pientä niin kovassa pakkasessa pitkiä aikoja? no ei. antaa sen kasvaa ja vahvistua toki vielä hieman ennen pitkiä ulkolenkkejä.

ainoa negatiivinen asia mitä otin puheeksi neuvolassa oli mua hitokseen säikäyttäneistä röyhtäys-kurnutus-tukehtumisääni-kohtaukset joita pojalla on tässä muutama ollut. mutta terkasta ei syytä huoleen. järkikin sanoo maitoa hulahtavan väärään kurkkuun kun sitä tulvii musta, mutta tunne taas vie ja säikäyttää. mutta ei siis syytä huoleen.

mulla muuten joku ihmeellinen hormoonimyräkkä, vai millä tätä muuten selittäis... tänäänkin (niinku muutamana muunakin päivänä on ollut) oli itku tosi herkässä, ja kun kävin vilasemassa että vauva nukkuu hyvin, niin alkokin ihan sairaasti itkettämään, sit mä vaan itkee tihrutin tosi kovin*. se on niin ihana pieni ihminen. kaunis ja hauras samalla kertaa. vahva. jäntevä. ripset, tuoksu, pehmeä tukka... oi oi oi. mua niin viedään.

*muru tuli kysymään josko itken kun se oli sanonut ettei sen takkia tartte laittaa kaappiin :D no enhän mä sentään niin pöljä ole että semmosesta alan itkemään! enhän? haha.

palautumisia

aina se yllättää, palautuminen raskaudesta ja synnytyksestä.

ehkä mä olin henkisesti varautunut kymmeneen ylikiloon ja hitaaseen kuntoutumiseen, koska olen jo tämän ikäinen ja lapsikin on mun kolmas.

huihai.

mä itse hämmästelen tätä meininkiä.

mielenkiinnosta olen joka aamu stepannut vaa'alle. ainaisen "mistä näitä kiloja oikein tulee?" sijasta on vuorossa "mihin nämä kilot oikein menee?". alkuun paino pudotteli reipasta kilo/pvä vauhtia. neuvolan ekalukemaan on about kilo jäljellä nyt vajaa kaksiviikkoa synnytyksestä. omaan painoon siitä vielä kaksi kiloa. vois pudottelu vaikka loppuakin, jollain mun pitis myös imetellä.

rinnat ei räjähtäneetkään tälläkertaa. naurettavaa sanoa kaikissa oppaissa että maidonnousu voi tuntua ikävänä kiristelynä ja painontunteena rinnoissa. my ass! se on ollut totaalihelvettiä ja repeämisen ja räjähtämisen tunnetta pari viikkoakin. tällä kertaa, onneksi, riitti pari päivää kaalinlehdet liiveissä. kipua ja kiristelyä, kyllä. mutta siedettävää.

raskausarpia ei tullut. tälläkään kertaa.

turvotukset on menneet. tosin kädet vielä jumittelee välillä. mutta muuten turvotukset poissa.

kamala hämähäkinverkkosuonimustelma on poissa toisesta jalasta.

maha vetäytyy päivä päivältä pienempään rooliin.

joo-o. tyytyväisenä seurailen tilanteen kehittymistä. mukavalta tuntuu. ei kai tässä mitään ihmeellistä ole. olin vaan varautunut johonkin muuhun...

p.s. pojan ripset alkaa tulla näkyviin, kun turvotus silmistä laskee. onpa k-a-u-n-i-i-t!
p.s.2. horatio oli hetken aikaa tosi muruli. saapi nähdä jääkö sille tolalle, vai onko sen taas työyön jäljiltä ihan mykkä ja eleetön...

sain mitä halusin, osa 2.

meinaan ristiäisiin varattua haluamani kirkon, ja suht haluamaani aikaan. vielä toivoisin auringonpaistetta kyseiseen toimituspäivään, koska silloin kirkossa saa salamatta hienoja kuvia fotattua.

murulla kun on tuo riivattu vuorotyö, niin piti laskeskella mihin saadaan edes osutettua koko kinkerit. kävipä vaan niin ikävästi että lauantai oli buukattu täyteen, joten ristiäiset ovat sunnuntaina. ja niiden jälkeen iltakahvit meillä kotosalla. pyörittelin pitkään monia vaihtoehtoja vuokratiloista ja seurakunnan omista tiloista kahden kattauksen kautta rajoitettuihin juhliin.

no. nyt ei tarvitse spekuloida, koska asia näytti järkkääntyvän itsestään. koska juhlapäivä on sunnuntai, se on yhdet iltajuhlat su iltana, välillä 17-21 ja arviolta sata vierasta, tilaa noin 70 neliötä. jihuu! siitä tulee kivaa. tai ei.

sotasuunnitelmaan kuuluu:
-kellaritilan hyödyntäminen. ("ylimääräset" ja "juhliin kuulumattomat" rojot sinne)
- tuolien lainaus. (asukastilan nätit vanhat sisustukseeni sopivat puutuolit iltalainaan meille, jotta mammoilla ja mummuilla riittää istumatilaa)
- koirat evakkoon siskolle. (onnea sisko!)
- astialainaa naapurilta.
- mun sukulaiset tuntien tonkka punaviiniä ja juustotarjotin vapauttaa mut leipomispuuhalta ;) mutsi ja faija saa askarrella suolapaloja jos tahtovat jotakin fiinimpää. mulle riittää ei-niin-traditionaaliset-juhlinnat.

mä siis voin rauhassa kerkittyä interiöörin luomiseen.
- kynttilät.
- uusi pöytäliina. (tähän satsaan. menköön samalla kalliilla rievulla sitten esikon kripajuhlat ynnä muut hörhellykset.)
- kuvien tilaus.
- mätsäävä vaatetus.

mitä vielä? ei kai mitään. helpolla hyvää ja hienoa.

horatio. sitä saa mitä tilaa

mun miesmaulle on naurettu kautta aikojen. ihmisistä on valtavan hauskaa että tän lepakon miesmaku kattaa veeti kallion ja vapaapainijan the rockin. piste. viimeaikoina (mä oon vissiin aikuistumassa) noiden äijien rinnalle on kiriny horatio CSI miamista. se olis mulle n-i-i-n sopiva mies. sellanen hiljanen älykkö. välillä päästää suustaan muutaman kuivan totuuden, ja sit on taas hiljaa ja tutkii tutkimuksiaan. se sitten elettömästi kyllä astuis mun ja luodin väliin ja pelastais ja suojelis kaikelta. kerran vuodessa se sanoin jotaki hempeetä. just kun oltais menoillaan nukkumaan. ja sit se taas olis vuoden hiljaa, lukuunottamatta niitä sutkautuksia.

jepjep. pitäs olla varovainen toiveissaan.

yhden synnytyksen ja puolentoistaviikon työputken jälkeen murusta onkin sukeutunut mun oma horatio. se ei kovin puhu eikä pussaa. eikä muutakaan. se on täysin ilmeetön ja eleetön. koskahan se alkaa nosteleen käsiä uumalle ja kattomaan mua tuimasti? rehellisesti en tiiä pitäiskö olla huolissaan, vai sääliä sitä ihan. aamusta kun se tulee duunista, se ei sano sanaakaan. iltapäivästä kun se herää, se ei sano sanaakaan.

jääkaapista on kyllä alkanu löytyä sydänlappusella varustettu vishypullo aamusin. mä sit olen pitänyt romantiikkaa yllä siirtämällä lapun valmiiksi keittämääni kahvitermariin. katotaan palaako tuo muru ennalleen, vai saanko pitää ton horation sitten kuinka kauan ;) sitä saa mitä tilaa. joskus ainakin.

synnytyskertomuksesta

tuohon alaslurahtaneeseen synnytyspostaukseen vielä sanottakoon että jossainvaiheessa kalvot puhkaistiin synnytyskertomuksen mukaan. mulla vaan ei ole harmainta hajua missä ja miten se tapahtui.

muutama muukin tarkennus kertomukseen olis kyllä paikallaan. niistä ehkä myöhemmin... :)

me ruvettiin speksaamaan murun kanssa siellä haikaranpesän puolella iltateellä että monenkohan pisteen poika meillä mahtoikaan olla? muru kävi sitten vauvan kanssa hakemassa kansliasta printit synnytyskertomuksesta. (9 pistettä se oli :) )

synnytyskertomus on hyvä tietopläjäys synnytyksen kulusta ja siitä miten homma etenikään, kun itse muistaa vaan repaleita koko hommasta. ja kliinisyydestään huolimatta se on upea tunteiden nostattaja. mä aina sitä lukiessa alan itkemään.
ensin kohdassa
a) "poikavauva syntyy 14.09..." ja heti perään kohdassa
b) "muru kylvetti poikansa..."

huoh.

sydämeni osuman sai...

viikko sitten istuin tässä syömässä "ihana maitosuklaa" ainoa ja katsomassa csi:tä, ja päätin soittaa ekapuhelun synnärille kunhan olen nautintoni nautiskellut.

ja viikko edellisen jälkeen mulla on kotona poika, jonka tunnen jo kun omani ja joka tuntuu oleen meillä "aina". poika joka hymyilee unissaan, poika joka naukuu pienen kissan lailla, ähisee, tuhisee, önisee, paukuttelee. poika jolta irtosi napa. poika jonka tukassa on hauskat pyörteet. rimppakinttu. pikkukäsi. mutruhuuli.

äsken rasvailin vauvan ihoa, ja hieroin hieman jalkapohjia ja rimppakinttuja siinä samalla. tyyppi jäi ihan hiljaa paikalleen odottamaan, ja kun lopetin, sanoi vauva ystävällisesti "göö". hieroin vähän lisää, ja vauva sanoi "göö". lauloin päälle vielä "päivänsäde ja menninkäinen" joka on ruttunaaman iltalaulu ja varmasti kuulunut nahan läpi mahaankin, ja vauva kuunteli hiljaa paikallaan vielä koko laulun ajan. ai SAAKELI! sydämestä ottaa.

kiitos

tiedän että muutama joka minut tuntee käy täällä vakoilemassa miten meillä menee. haluan tässä kohtaa heittäytyä hieman sentimentaaliseksi ja kiittää teitä rakkaat (ne läheiset, ja myös kauempaa mua tsempanneet, mua tuntevat ja täysin tuntemattomat):
(yritän osan tästä sopertaa myös sukulaisille ja ystäville pojan ristiäisissä jahka sinne päästään...)

mä olen järkyttävän onnellinen ja kiitolline kaikesta. tuesta, kannustuksesta, tsemppauksesta ja ystävyydestä.

äitini on joskus sanonut että mun kertoessa tai esitellessä jonkun asian, se on jo päätetty, ja tiedossa on ettei siitä kannata käydä enää moralisoimaan, sanomaan, kritisoimaan tai oikaisemaan. uskotteko että kun mä vinttapää sanoin että mä haluan tämän perheeni hoitaa, mä haluan sen yhden todella toivotun lapsen, ja mä aion jaksaa, pystyä, kyetä ja voida, ei kukaan sanonut poikkipuolista sanaa. kukaan ei kyseenalaistanut, ihmetellyt, voivotellut eikä musertanut mua.

joko muhun on kova luotto, tai sitten kukaan ei kehdannut avata suutaan kohteliaisuuttaa, arkuuttaan tai siksi että MÄ olin PÄÄTTÄNYT. oli asia miten tahansa, kaikki tuki ja arvostus on merkinnyt enemmän mitä osaan sanoiksi pukea.

mutta kiitos teille. todella kiitos. oi-kees-ti.

joo, kyllä mua pelotti raskausaikana pikkujutut, ja kadutti synnytystilanteessa siinä kivun keskellä koko touhu, ja kyllä mua välillä väsyttää, ja hermoa kiristää kun uhmistuhmis mellastaa ja vaatii huomiota, ja huithapeliteiniepeli riipii hermoa, ja kyllä mua turhauttaa sisällä kökkiminen, koirien tassukurat ja muu arkinen juupajaapa, mutta

ennen kaikkea, ymmärrän miten iso onni mulla on tästä perheestä, näistä lapsista, kodista, ja ystävistä. *rakastan*

(sniif, ja mitkä hormoonimyrskyt?)

synnytystä

meillä synnytksen kantava symboli oli numero numero 3.

kolmatta lasta mulle synnyttämään lähdettiin 3.12. vasten yöllä kello 3:n jälkeen kun supistukset kävi suhtellisen rankoiksi. synnytyshuoneen numero oli tietenkin 3. ja ennen kun kello löi uudestaan kolme, oli vauva sylissä.

jeps.

toisaan, aloitetaan romaanin tämä luku tästä:

supisteluja oli aaltoillen pitkin keskiviikkoa (2.12.). sellasia laadultaan että vähän piti ähistellä, mutta vasta puoli seitsemältä illalla aloin kirjaamaan aikoja ylös. supistusten väli oli sellaista 7-10 minuuttia. vannoin katsovani csi:n ja soittavani kätilöopistolle vasta sen jälkeen, koska muru oli ostanut mulle myös jäätelöä. (jäätelöähän mä en syö kun raskaana. olis voinut mennä suklaa-aino hukkaan jos olisin käynyt hötkyilemään!) kymmeneltä, kun csi oli loppunut, soitin, mutta kätilökin oli sitä mieltä että koska edelliset synnytykset on oleet pitkiä, voin hyvin olla kotona kunnes en pärjää. huolimatta supistusten välistä/ja ajasta kauan niitä on tullut. kävelin ympäriinsä ja keinuttelin lantiota. murun laitoin nukkumaan yhdeltä, ja menin itse suihkuun keinuttelemaan.

suihkun jälkeen heräsi ruttunaama, ja sylittelin sitä sohvalla supistusten välillä torkkuen. ajattelin käyttää "viimeisen tilaisuuden" pitää sitä vauvana ennen uuden tuloa. ennen kolmea kipu ajoi mut sohvalta pystyyn, ja soitin kättärille että tulisin. kätilö kyseli josko vielä kotona pärjään, mutta kun tajusi mun olevan kolmatta kertaa asialla, ja supistelleen alkuillasta asti, pyysi siirtymään ihan reippaasti kohti sairaalaa.

herätin murun, ja lämmitin itselle lämpöpakkauksen automatkaa varten. autolle mennessä alkoi tuntumaan etten selviäkään vartin matkasta. seisoin auton vieressä kivun repiessä selkää aika ennenäkemättömästi. kohtaus meni kuitenkin sen verran ohi että pääsin istuma-asentoon. matkalla supistusen väli oli 4 minuuttia.

vastaanotto sairaalassa oli tosi lämmin, ja kätilö tosi mukava. päästiin synnytyshuoneeseen, ja käyrille. keinuttelin pallolla ja keinutuolissa kun käyriä oteltiin. homma toimi hyvin. sisätutkimuksessa kohdunsuu oli 5-6cm jo auki. kysin murulta josko saan itkeä hieman, olin niin helpottnut. (aikasemmissa kokemuksissani olen mennyt sairaalaan supisteltuani useita tunteja todella kivuliaasti ollen sormelle auki.) sisätutkimuksen jälkeen supistukset kovenivat sen verran että pyysin ilokaasua. kiikuttelin keinutuolissa ja steppasin sängyn vieressä ilokaasumaskin kanssa. vitsailin tässä kohtaa ja oli vielä suht hauska tunnelma.

seuraavan sydänkäyrän jälkeen tehtiin taas sisätutkimus ja sen jälkeen kivut kovenikin armottomiksi. vauvatunneli oli auki 7 cm, ja siihen jämähdettiinkin useiksi tunneiksi. koetin sisätutkimuksen jälkeen nousta ylös, ja mennä suihkuun tanssimaan, mutta supistuskipu löi ihan uusiin sfääreihin. en pystynytkään liikkumaan ollenkaan. supistukset olivat tosi tiheässä ja kivuliaat. jossainkohtaa mulla katosi ajantaju kokonaan. ja taju kai muutenkin. kun sisätutkimuksia oli tehty muutama, ja tulos tämä 7cm auki. tarjosi kätilö epiduraalia. vaikka olin päättänyt olla ilman, ettei synnytys pysähdy sen puudutteen takia, olin tässä kohtaa itse niin pysähtyneessä tilassa, samoin avautuminen, että murukin sanoi että jos synnytys ei siitä kokonaan lopu, olisi mulle kyllä annettava jotakin.

sain epiduraalin siis. muistan antotilanteesta ainoastaan sen että muru puristi mua kädestä ja jutteli hiljaa mun korvaan. joku muu naama kävi häilymässä mun kasvojen edessä laittamassa kanyylin käteen. ja epiduraalin laittovaiheessa kävi toisessa jalassa kaksi napakkaa sähköiskua, ennenkuin systeemi meni kohdalleen. epiduraalin jälkeen tunsin supistukset vallan ihanina, voimakkaina painalluksia alaspäin, ja niiden ohella alkoi tihutella lapsivettäkin.

torkuin tunnin ja parikymmentä minuuttia, sitten epiduraalin teho oli hävinnyt. edelleen olin auki sen 7cm, ja vauvan pään edessä oli joku "makkara" jonka häipymistä piti odotella. ja vauva tuntui olevan kasvotarjonnassa. ilokaasun voimistaminen aiheuttanut kun satunnaisia hilpeyden puuskia. voimakkaat kivut tulivat takaisin.

kätilöt tulivat siihen tulokseen että epiduraalia lisätään, koska pitää odottaa vauvan kääntymistä pois raivotarjonnasta, ja sain puudutteen joka iloisesti vaikutti toiseen puoleen kehoa ainoastaan. toinen puoli mussa oli rento, toista hakattiin pesäpallomailalla. mua pyydettiin nousemaan ylös ja liikkeelle ja siitä kohtaa mulla on selkeä muistikuva. seisomaannousuun mun rennolla ja piestyllä puolikkaalla meni noin vartti, muiden kannustaessa vieressä. omasta mielestä toimin ja liikuin koko ajan kohti pystyasentoa, tuntui vaan että pää on ihme pilvessä, ja että keho ei toimi. murukin yritti käsipuolesta auttaa ja tukea, ja t.o.d.e.l.l.a hitaasti pääsin pystyyn. laitoin pyllyni keinutuoliin, ja könysin heti pystyyn siitä. muutaman minuutin horjuttuani vuoteen vieressä, kävi kivut taas sietämättömiksi, ja tehtiin taas sisätutkimus. yllättäen mun seisomaannousu ja 3:n minuutin tanssi oli avannut mut kymmeneen senttiin. kiipesin sängylle kontalleen ylävartalo sacco-säkin päälle. kyselin kätilöltä miten hitossa voin ponnistaa, kun supistuskivut on niin hirveät etten voi olla paikallaan. kätilö vakuutti että kivun luonne muuttuu heti kun alkaa ponnistuttamaan. en uskonut sanaakaan moisesta, mutta pakko se oli vaan luottaa kokeneempaan henkilöön. sitten kätilö istahti keinutuoliin kiikuttelemaan ja käski kertoa kun ponnistuttaa tosi kovin.

3 kertaa sanoin ponnistamisen tarpeen olevan kova, mutta kätilö vaan kiikkui tuolilla ja hymyili. ja käski sanoa kun tarve on "tositosi kova". ai saakeli. (tilanne itseasiassa oli hiton huvittavakin kun yritin siinä todistella että nyt on tosikova, ja toinen vaan hymyilee ja kiikkuu. ja mulla on se voimakas "tuleepaskathousuun-tunne" ja toinen vaan ilmeilee kun joku irvikissa. ja ihan rauhallisena ja kylmänä kun jää.) yhtäkkiä kätilö pomppasi ylös ja sanoi että nyt näyttää naama siltä että vauva alkaa tulla. 4 ponnistusta, niin pää ilmestyi näkyviin. ja kun se hemmetin pallo oli puoliksi ulkona, käski kätilö pidätellä. 3 supistusta pidättelin sitten vauvan päätä puolessavälissä, ja sitten sain ponnistaa sen ulos. tässä kohtaa murun piti painaa kelloa, jotta vauvallekin olisi oma vastaanottaja huoneessa. "PLIM!" ("hienosti toimittu!")

"haluatsä koskea sen päätä?" - NO EN! MÄ HALUAN SEN ULOS JA ITSELLE!

plumps = hartia.
plumps = hartia.

loiskis = poika.
"VÄÄK, VÄÄK, VÄÄK" [vauvan itkua]

"antakaa se mulle, voi mun vauva, mun poika, antakaa, olkaa kilttejä" [äitin itkua]

aika soppa oli saada mut kääntymään selälleen kaikkien piuhojeni kanssa, ja saada vauva pujoteltua mulle omine piuhoineen (stani ja napanuora), mutta tovin räpellyksen jälkeen sain ihanan rimppakinttusammakon itselleni.

muru leikkasi napanuoran ja otti kuvia. ja mä silläaikaa synnyttelin istukan, jota kätilö mulle sitten esitteli. hieno klöntti sekin. (jäi vähän harmittamaan ettei mulla ollut käsiä kosketella ja tutkia hieman sitäkin, olis kiinnostanut meinaan se koostumus.)

jäätiin sitten huoneeseen ihmettelemään toisiamme kun kätilö lähti naapurihuoneeseen toiseen synnytykseen. siitä tulikin pitkä odotus... (josta jatkuu kun vauva huollettu tässä välissä... ;) )

ihana poika!

rankka ja kaunis synnytys takana. jossain mielihyvähormooneissa ja -pilvessä kellutaan edelleen.

jos joku olisi kertonut mulle että lähden csi:n ja jäätelöpakettini äärestä synnyttämään lähes nelikiloista poikaa (meidän sukuhaaran pienimmäin ihmisen toistaiseksi suurin aikaansaannos!) olisin perunut koko diilin.

nyt olen jo autuaasti unohtanut kivun, hien ja veren tuoksut. repivän selkäkivun. pyörrytyksen ja väsymyksen. toivottomuuden tunteen.

tilalla on onnea, autuutta, rakkautta ja pakahtumusta pienestä ihmisestä. sen tuoksusta, äänistä, eleistä. väpättävästä hengityksestä. liikutusta omasta perheestä, lasten sisaruussuhteista, murusta, elämästä.

kiitollisuutta.

palaan tarkempaan kuvaukseen siitä miten tähän päädyttiin, jahka olo on tasoittunut. nyt täällä tehdään sellaista maidon lisätilausta, että väliajat mun on pakko käyttää syömiseen ja juomiseen.

(kolmeen vuorokauteenhan mä muuten en ole edes nukkunut, ensimmäisen synnyttelin, toisen ihmettelin ja kolmannen imettelin... eikä edes väsytä. kumma tämä ihmiskroppa. (ja sekin on musta uskomatonta kuinka sitä istuskelee puutuolilla ihan reteesti ekana postpehvanhalkeemispäivänä.))

nääh

eilen kun tultiin ostostelemasta, sanoin vessaan mennessä sanoin murulle että alan huutaa jos tulee lapsivedet, ja ilosta siis.
ja sit mä huusin :D ne tosin ei ollu lapsivedet, vaan ilmeisesti sitä limatulppaa, mutta vereslimaa, paljon.

hitto että hätkähdin. ja aloin jo toiveikkaaksi. nääh. turhaan.

supisteluralleja tuli illasta ja yölläkin. olin jopa tosi ilonen että supistuskipu kiri käsikivun edelle mun mittareilla, vihdoin. odottelin vanhempien kokemusten perusteella lähtöä aamulle, mutta täällä vielä siivoillaan kotosalla. supistelua ei nyt taas ole.

menkkatyyppinen kipuilu oli sen sijaan illalla aika massiivista, ja nyttekin ns. pehvaa särkee ihan tosi kovin. vauva on (harvinaista kyllä) hereillä tähän aikaan, muuten tuo verensekainen vuoto ehkä saattais jopa huolestuttaa mua.

no, nyt on imuroitu, pölyt pyyhitty, kaappeja koluttu, roskia viety, kukkia suihkittu, pyykkiä pesty. lenkille ja vielä yks kaappi järkkään. sit lojahdan sohvalle odottamaan iltaa ja huomista yliaikapolia. (mun veikkaus on että alan oleen niin auki että kalvot puhki vaan huomenna aamulla ja himpsilisirimpsis! hommiin...mutta saa nähdä mitä käy. tänkin sanomiseni unohdan autuaasti kun palaan tänne manaamaan huomenna puoliltapäivin kun antavat odotuttaa vauvaa vielä ensviikkoon ;) p.s. kyllä nyt vielä naurattaa moinen ajatus :D )

toistan edellisen postauksen

eilisessä hienoa:
- käytiin perheen kanssa syömässä.
- käytiin murun kanssa kaksin saunassa.
- fiilisteltiin vauvan heilumista, bongattiin pieni kyynerpää (!!!)
- puhuttiin henkeviä sylikkäin yön tunneille.
- nukuin ruttunaama sylissä sohvalla muutaman tunnin.

vauvarintamalla voin toistaa edellisen postauksen.

tänään lähdetään ostosparatiisiin katsomaan josko löytyis jotakin mukavaa itselle tai muksuille, ja muru leikkuuttaa ehkä hiukan tukkaansa, sillä se tulee jo pussaillessa tielle ;)

huomenna, keskiviikkona suureellisissa suunnitelmissa csi ja jäätelöä.

torstaina toivois jo vauvaa, kun sairaalaan kerran mennään, ja jo viimeeksi sydämentykytysreissulla vannoin että seuraavalla reissulla sitten tulosta mukaan kotiin :)

p.s. karvanen poika lähti mummolaan. täällä on hiljasta ja lenkkiseura puuttuu. vähän jopa plääh. tulis vauva, niin sais haisulipojankin takasin kotiin :*)

eikä mitään

limoja tulee, ja vauva heiluu. siinä tapahtumat vauvaosastolla. tai joo, aamulla kävelin kun pingviini, ja vatsaa kiristi niin etten saanut kunnolla henkeä. mutta sehän alkaa olemaan ihan normaalia. se kun ei kuitenkaan aiheuttanut sitten mitään jälkiseuraamuksia. ei verisen tulpan irtoomista, ei lapsiveden loiskahdusta, ei mitään. eli odotellaan.

soitin yliaikakontrollin äippäpolille, se on torstaina 3.12. kun raskausviikkoja on 41 +5. sitten tiirataan tilannetta tarkemmin. sikäli mikäli poikanen ei aio itseään ulkoistaa ennen sitä. arvatkaa mikä on mun veikkaus?

edit:
22:01 illalla. SSS tältäpäivältä suoritettu = ei mitään. nyt aion mennä nukkumaan ja herätä torstaina yliaikapolille ;)
p.s. en mä niin negatiivinen ole kun vois kuvitella. tänään päiväunille mennessä mielikuvittelin vauvaa, ja sain niin isoja tuntemuksia siitä mitä mahdollisesti tuleman pitää. voi hiis. voiko tää oikeasti tapahtua mulle?

prinsessa 3 vuotta!

nyt näyttäisi siltä että neiti ruttunaama saa pitää syntymäpäivänsä yksinoikeutenaan. tunnetusti mä en ole kovin nopea synnyttäjä, ja nyt ollaan jo aamussa. jos haipakkaa vedän tän session, ehtii toki veikka neidille lahjaksi toki, mutta epäilenpä...

tuo kolmevuotias on kyllä niin maailman mahtava tyyppi. näistä synttäristäänkin se on niin iloinen. aamulla se sai itsevalitsemiaan prinsessakeksejä aamupalan päälle. voi sitä onnea kun laitoin lautaselle 3 keksiä! kortin ja laulun toinen otti vastaan onnellisena hymyillen. paketista se ilahtui ja kiitti myös. veikeänä se katseli pakettia tovin ja sitten sanoi: "onpa hieno, mitähän tuolla voi tehdä?" (sit mä repesin! :*D )

ehdotin paketin avaamista, ja siitähän tytölle uusi riemu repesi. voi se on niin vilpitön ihanuus.

tänään leikataan rutun tukkaa. (uskon vanhoihin taruihin ettei alle 3 vuotiaan tukkaa saa leikata, koska sen elämänvoimat on niissä, joten symbolisesti muutama sentti lähtee tänään tuosta kiharapilvesta rajapyykin kunniaksi.) sitten pööpöillään mekoissa koko päivä. ja rakennetaan lohikäärmekakku. ja muutama lähiönaapuriystävä tulee kakulle, jahka mä en lähde synnyttämään. oli pakko rajata kutsut muutamaan, jotka ehkä muistan kiireessä perua, tai jos en, niin ovat sitä laatua etteivät loukkaannu ;) sukukahvitusta en järjestä, koska se on aina vähintään se 50 ihmistä paikalla. nyt ei tämä mamma siihen taivu.

juhlapäivä siis tänään!

raskausviikkoja 41

no niin.
tänään olenkin suht hyvällä tuulella.
eilen hoidin vähän itseeni, ja sitten aloikin säännöllinen supistelu. arvioni mukaan noin 6 minuutin välein supisti, ja ihan reippaasti, mutta kovaa kipua ei ollut, koska lempeästi nukahdin. yöllä heräilin kiristelyyn ja vessaan ja käsikipuun kolmesti tai neljästi. ja aamulla kävelin aiempaa enemmän pingviinityylillä, jos mahdollista.

ehkä tuo nuorimmaiseni aikoo sittenkin itse maailmaan. ehkä hermon vinguttelua suotavampaa on ottaa ilo irti tästä ajasta näiden olevaisten murujen kanssa.

tänään menen varmuudeksi hakemaan taksirahaa automaatilta, koska muru on viikonlopun töissä. (miten sitä ei nykyään ikinä ole käteistä matkassa?)

...että tässä vaiheessa...

että tässä vaiheessa tulikin mieleen että tätä jokailtasta supistelua, kiristelyä ja kipuilua voi ihan helpottaa lämpöpakkauksella, kuumalla suihkulla ja vaikka panadolilla. upeeta.

kyllä sitä ihminen osaa joskus olla lahopää. jotenki olen ajatellut ettei tää kipu nyt "sillai" mitään. ja että jos itseäni hoidan, nii rentoudun eikä lapsi synny ikinä.

nimimerkillä; lämpöpakkaus seläntakana tekee ihmeitä

muuttuvia moraalikäsityksiä ja heilahtelevia mielentiloja

mä kun olen itse niin täydellinen, niin on helppo huudella viereisiin (ja vieraisiinkin) pöytiin. olen tässä pohdiskellut kuinka tuntemani ihmiset muuttuvat aikojen saatossa. ihmiset vaan tekevät asioita joita ovat moralisoineet aiemmin, ja asiat joita on pidetty naurettavina ja korneina, muuttuukin ihan ok-jutuiksi kun ne sattuvat omalle kohdalle. no kukin tyylillään, onneksi voin kieltäytyä osallistumasta sellasiin asioihin jotka mua ei henk.koht. kiinnosta. sääliksi kävis itseä jos yrittäis sellasta mikä ei itselle sovi, tai kaveerais väkisin ihmisten kanssa, jotka ei kavereilta tunnu. mä oikeen odotan koska se mun oma moraali repsahtaa. nyt on vähän vaikea lähteä sanomaan koska itse lähtis naimaan pitkin poikin kaupunkia, tai kokeilemaan kaikkea puuhastelua mistä on aiemmin jeesustellut, koska on mukavasti ja tukevasti kihloissa. vaikka mä olen näissä pienissä piireissä sutissut jo kymmenisen vuotta, on mun kokemukset näistä lesbomaailman kiemuroista aika hintsut. kiitos luojalle, ja mun toistaiseksi stabiilille moraalikäsitykselle. sanoinkin tuolle kihlatulle kun se ensimmäistä kertaa laittoi käden mun housuihin, että siitä seuraa vähintään 4 vuotta lusimista. mun moraalilla, ja tässä nyt ollaan kihloissa, raasut. (se tais ottaa mun uhkailut vakavasti.) 3 vuotta ainakin jäljellä. toisilla näin, toisilla muulla tapaa. kukin valitsee oman tiensä. jepjep.

ja edellisen piikin ja saarnan päälle vielä tässä julkisesti uhkailen muutamaa ihmistä. jos te mun pihatiellä ajatte vielä ylinopeutta, asia ei jää kostamatta. on se perkele että raskaanaolevan ja kolmevuotiaan oletetaan väistävän autoja henkensä kaupalla. ALUEELLA JOSSA ON 10KM/H VAROITUS sekä kyltti "VARO LEIKKIVIÄ LAPSIA!". tänään en väistänyt. vaaratilanteen aiheutti auto tulemalla kovaa, en minä seistessäni pihatiellä. päätä on nyt auottu, ja rekkarit on otettu ylös, ja perään ensikerralla soitetaan. ja jos jompikumpi auto vielä tänäiltana mein pihalta löytyy, niin voin kertoa että tässä mielentilassa jos siellä olen, on vilkut potkittu paskaksi. ja jos korvausvastuuteen mut täältä löydetään, niin korvaan kyllä aiheuttamani vaihngot. mutta nyt se saatanan ralli loppuu. ainakin muhun törmäävien, tai sitä yrittävien osalta.

mä olen raskaana, ja helkkarin pahalla päällä.

niin makaa kun petaa

eilen meillä oli ei-niin-hauska tieteellinen ihmiskoe. puhuttiin edellisenä iltana ton kolmevuotiaan ruttunaaman uneenpääsemisvaikeuksista, ja päätettiin tarttua härkää sarvista.

sovittiin että laitetaan se päiväunille kotipäivänä kello 12, ja jos uni ei tule, niin ei tule. maksimissaan 1,5h rauhottuis siellä pedissään että tulis joku paussi päivään. musta päiväunet on leikki-ikäselle äärettömän tärkeet, mutta jos se on aina yöunista pois. ei ole normaalia että leikki-ikäsellä menee uneenpääsemiseen illalla yli 2h.

kello 12-13 makoili ruttunaama eilen petissään, transsissa kuunnellen pekka töpöhäntää. koska uni ei tullut, sai tyttö nousta sieltä poies.

tämän päivälevon jäljiltä jatkuvaa kiukuttelua oli sitten kello 15-16, ja kylässä huutoa, itkua ja kirkumista + yksi kiinnipito välillä 16-17.30. lastenohjelmien jälkeen neiti pääsikin kylvyn kautta iltapalalle, ja petissä oltiin satu luettuna heti 19 jälkeen. 15 minuuttia juttelua, halia ja silitystä. naps. nukkumatti tuli. ja aamuun sitä kesti. kello 7 sängyn viereen ilmestyi pöperöpäinen neitokainen mamaa silittämään.

pahimpien kilarien aikaan oli kyllä usko koetuksella, tuntui että lapsen tällänen "kiduttaminen" on ihan turhaan.

lyhyttä päivälepoaikaa puoltavat asiat meillä kyllä on:
a) rauhallinen levolle meno sekä päivällä että illalla. (meillä ollut tosi hirveetä rumbaa aina tämä.)
b) riittävä unen määrä (joka leikki-ikäsellä on mll:n mukaan 10-13h) joka siis meillä olisi se 12h yöllä + 1h-1,5h päivällä, unta tai lepoa.
c) siinä vaikealla hetkellä saatu läheisyys, välittäminen ja hyväksyntä on lapselle musta myös tärkeetä.

että vaikka eilisestä meni penkin alle tuo iltapäivä, samalla linjalla jatketaan tässä kyllä. tosin uniaikaa vähän ruuvataan edemmäs, jos vaikka sit tulis se pieni uni, ja reippaampi iltapäivä.

laidasta laitaan

kyllä tuntuu nää fiilikset jo heittelevän aika kovasti, esim kaks edellistä postausta antaa kuvan tyypistä jolla vois olla vaikka kakssuuntanen mielialahäiriö :)

hihnan ollessa vähän piukeella, alkaa esikon teinismi oleen mulle liikaa. ja se kun edustaa täysin eri tempperamenttilaatua kun minä, ja alkaa seurailla mua ja puhua mukavia kun se näkee että mulla kiristää, niin huh... esikkohan on kyllä tosi sopuisa ja fiksu ollut aina. nyt vaan kotihommat jää vähän retuperälle kun se vaan haaveilee ja hörveltää, ja mulla ei nyt pinna kestä yhtään sellasta. kun hänen mielestään pitis vähän olla mesessä ja kamujen kaa ja laulaa ja heilua omassa huoneessa. ja musta pieni skarppaaminen olis paikallaan. siis sehän sanoi mulle kerran että "olis muuten kiva asua vähän sotkusemmassa kodissa, että vois olla luovasti ja rennosti." ja mä en siis ole mikään siisteysfasisti. mutta että olis kiva olla luovasti... anna mun kaikki kestää!

juniori sitten kunnostautuu näyttelemällä "parhaita" puoliaan. jännitys veikan mahdollisesta saapumisesta näyttäytyy yöhuutona ja yövaeltamisena, riekkumisena ja riehumisena ja pieninä töllöntöinä - mainittakoon mm. murun huiskiminen esineillä, siskon piinaaminen ja koiran päälle tallaaminen. puuh.

olen antanut nyt murun ja ruttunaaman selvitellä välejään ihan keskenään. eilen illalla kävi sitten se, että mä en kelvannut iltasadun lukijaksi rutulle. kauhistuttava ja mukava asia samaan aikaan.

eilen pääsinkin muutenkin maistamaan "perheen jossa on kaksi vanhempaa" parhaimpia puolia. ruoka tehtiin ilman mun osallistumista, pyykkiä viikattiin yhdessä, hermostunutta odottajaa lohdutettiin, kävin yksin lenkillä ja sen aikana lapset oli ruokittu, ja ruttunaama laitettu iltakuntoon. ja sitten ruttunaama laitettiin vielä unosille silläaikaa kun mä puudutin arvokasta takalistoani sohvalla. sitten mulle tarjoiltiin sohvalle syliä, silitystä ja kaakaota. ja yörytmissä oleva murunen saattoi mut untenmaille omaan sänkyyn. roudaten sieltä vielä yhden huutavan hiirulaisen keskellä yötä takaisin sinne minne se kuuluu.

ihan vaan hämmästelen että tällästäkö se voikin olla. perhe ja parisuhde? vai pitiskö tässä olla jotenkin huono omatunto? ;)

vika neuvola. taas.

no niin. nyt sitten oli viimenen neuvola. vihdoin. ensvkolle ei varattu enää aikaa, koska alkuviikosta siirryn synnytyssairaalan asiakkaaksi.

neuvolassa paineet oli koholla ollen 118/83.
pissa puhdas.
painoa tullut 1,5kg lisää vajaassa viikossa. (saamarin turvotus!)
sydänäänet taas matalat, 120.
ja täti epäili pojan painoksi maksimissaan vajaa 3400g.

että hurraa. oli jotenkin paskat fiilikset neuvolan jälkeen. jos mä olen tehnyt tasan kolmekilosta muksua 48h niin tollanen 500g-1000g lisäpainoa vauvassa ei varmaan tee mitään sille synnytykselle. eihän? ja noi turvotukset ja verenpaine huolestuttaa. kun muutenkin hermoa kirraa, nii eihän tässä nyt mikään raskausmyrkytys uhkaa, kun ei ole ennenkään ollut? tuskinpa. että ens perjantaina pääsee tsägällä hommiin, jos ei ole itse kuollut käsikipuun ennen sitä.

vittu.

supistaako? en ees tiedä. kipuja on jokapaikassa. mikä on supistelua ja mikä kudosten venymistä. en enää tiedä.

positiivisimmat asiat tässä päivässä tuntuu olevan
a)huonovointisuus ja lämmönnousu, jotka voi viitata lähestyvään synnytykseen, tai siihen että saan jonkun flunssan vielä.
b)klimppi limaa housuissa. voi viitata lähestyvään synnytykseen, 2 tunnin - 2 viikon sisälllä. hurraa.

olo on kun sitruunan syöneellä. haista maailma paska.

mä saan kohta kolmannen lapseni

se oli ihan hullu ajatus. yhtäkkiä bussissa mä tajusin.

musta tulee ulos uusi ihminen. alkaa elämä. ehkä huomenna. ehkä vähän myöhemmin.

mä yhtäkkiä elävästi osasin kuvitella pienen värisevät kädet, ja ruikulijalat, lämpimän pyöreen masun. ja untuvaisen karvan olkapäillä ja selässä. mun oman pyöreepäisen poikasen. tummaisilmäsen, mustatukkasen suppusuun. aletaan olla niin lähellä sitä että saan sen uunilämpimänä mun vatsanpäälle. koskea sitä. ihmetellä. nuuskia...

henkeäsalpaavaa. liikuttavaa. tajutonta.

osansa tähän on mun ihanalla osteopaatilla. musta tuntuu aina sen luona että ollaan tosi samalla aaltopituudella, eikä juteltavaa tarvitse keksiä. sen kanssa on helppo jutella. se on empaattinen ja kannustava. puhuttiin siinä vastaanotolla elämän alusta, luonnollisesta syntymästä, maailmaan tulosta samalla kun se availi mun kehoa. kotona menin pehmeeseen transsiin ja makasin murun sylissä sohvalla pitkään. mielettömän tuntusta.

eli synnytystä on nyt käynnistelty osteopaatin toimesta. aika näyttää koska poikaseni on valmis maailmaan. mä olen nyt valmis ottamaan sen vastaan.

kunhan tähdet on järjestyksessä...

kuukautiskipuja. aaltoillen.

aamulla seiskalta alkoi kuukautistyyppinen kipuilu. aaltoillen se on tullut ja mennyt nyt muutaman tunnin. selkeetä supistelua tämä ei ole, mutta saa nähdä mihin kääntyy. nousuun vai laskuun? pitkän päivän iltaan vai jännään finaaliin?

hauskaa tässä on myös se että ruttunaaman syntymään johtaneen supistelut alkoivat maanantaiaamuna kello 7, siksi oloni on toiveikas :) toisaalta itseni tuntien, tää nyt vaan on tätä tällästä lämmittelyä, ja huomenna osteopatiassa patistellaan vauvaa lisää kohti maailmaa. että keskiviikkona täällä on syytä oikeesti jännitellä.

koetan nyt saada vauvan uudinverhon valmiiksi, ja kylppäriin sellasen taskupussin hoitopöydän viereen. ja samalla värjään turkoosiksi muutaman harson. siinäpä tämä aika tässä kuluu, hiljalleen, eteenpäin...

edit:

ja hiljalleen on kulunnut alkuiltaan aika. supistaa selkeesti, mutta ei tiivisty ei kipu kovene. täällä siis lusitaan ompelukoneen ääressä vielä iltakuudelta. käy tuo vauva sääliksi. supistuksen jälkeen se tönii tosi kovin takasin. varmaan ihmettelee että mitä hittoa se mama on alkanut puristelemaan ja kiristelemään ;)

vituttaa yhtäkkiä

hitto. ensin oli tosi kiva aamu.

sitten soitin mun isälle joka on "synnärivahtina" mun toisen sisäkön ollessa reissussa tän viikonlopun. noh, siis kaksi päivää olis pitäny olla passissa että mulla on joku katsomassa muksuja jos alan synnyttelemään, ni EI.

"siis eikai mun piä nyt tulla? kävin ottamassa ihan muutaman kaljan..." MITÄ VITTUA?

...onneks mä olen niin tottunut tähän, muuten saisin jonkun sortin paskahalvauksen (tai siis todella ison kohtauksen). nyt vaan sellanen karvas maku polttelee suuta, ja kurkkua kuristaa. onko nyt vittu liikaa pyydetty kaksi päivää? kaksi päivää? ilman olutta. näköjään on. saatana. tuskin lähden tänään mitään synnyttämään, mutta vituttaa silti. miksi tähän ei ikinä totu? jokuhan saattaa ajatella että pari kaljaa, mitä sitten? mutta kun tästä on puhuttu ja sovittu. mulla on täys nollatoleranssi tän suhteen. mä olen sitä lipittelyä kattellu 17 vuotta kotona, ja mun lasten ei tarvitse. PISTE.

liikuttavan kaunis.

otin tässä viimetinkaan muutaman kuvan tästä mahasta kaikkineen. hitto että on vaikea poseerata ylipäätään. varmaan rupeenkin tästälähin ottamaan niitä ihailemiani vanhan tyylisiä kuvia missä seisotaan naama peruslukemilla, mieluusti hiukan tuimakin ilme linssiä kohti.

mä menin melkein paniikkiin kun tajusin raskauden olevan pian historiaa, enkä ole muistanut juurikaan pyytää ketään tätä palleroa ikuistamaan. muutamia kuvia olen ottanut tämän koneen kämäsellä kameralla, mutta niistä ei ole muistoiksi mun valokuva-albumeihin. mutta nyt on muutama otos tuossa mun kamerassakin tallessa.

eilen juttelin työkaverin kanssa joka on 17 viikolla raskaana. se marisi tuntevansa itsensä rumaksi ja lihavaksi ja epämiellyttäväksi. ja siis en olisi kyllä pystynyt edes raskautta arvaamaan jos hän ei olisi itse maininnut. miten sitä voikin olla niin itsekriittiinen ja julma itselleen. muistan toki omat angstit tuossa samassa kohtaa. tuntui vaan että tursuilee ulos omista vaatteista, eikä raskausmahasta ole tietoakaan...

musta tämä mun maha on nyt järjettömän suloinen. (muistan kyllä kirjoittaneeni epävartalostani ja epänaisellisuudesta muutama tovi takaperin, mutta nyt tilanne ja fiilis on toinen!) ystäväni totesi minut nähdessään että hän tosiaan on sitä mieltä että raskaana nainen on tosi hottis. no jaa. siltä musta ei kyllä tunnu. mua on itseasiassa vähän ärsyttänyt ja häirinnytkin jotkut muiden ihmisten kuvat esim synnäriltä, missä näkyy iso maha ja paljaat rinnat. musta niissä on jotakin liioteltua. itse menen synnyttämään toppi päällä, enkä usko hilluvani alasti siellä menemään missään vaiheessa, saatikka sitten oman taikka toimittjan kameran linssissä. mua ärsyttää jo ajatus pehvan vilautelustakin, mutta se vissiin kuuluu asiaan, eikä siitä voi kieltäytyäkään.

nykyisin olen kyllä huomannut juuttuvani peilin eteen rasvailemaan itseäni ja ihailemaan mun vartalon muotoja. raskaat rinnat ja pyöreä maha näyttääkin omaan silmään yllättäen tosi veikeiltä. seksiä niissä ei ole musta nimeksikään, mutta söötti mun vartalo on musta silti. harmi että tietty morfoosi siinä taas pian tapahtuu, justiinsa kun olen tähän muotooni tottunut ja siitä alkanut tosissaan diggailla. osansa on varmaan mun hyvässä itsetunnossa tuolla murulla, joka jaksaa positiivisesti kommentoidan mun olemusta jatkuvasti. alkuun säälitti että se heti seurustelun alussa saa tälläsen paisuvan pullataikinan halittavakseen, mutta hyvin se on sen kestänyt.

ja kyllä se noissa kuvissakin näkyy. huomaan niissä 63 kiloa elämäniloa ja onnea omasta itsestä. musta on kivaa että omista valokuvista näkee itsensä mukiinmenevänä ja ihanaisena, jopa viimeisillään raskaana.

(p.s. alan muuten tuskastua näihin hitaisiin päiviin. kun käsillä en voi juuri mitään tehdä, enkä koiran kanssa lenkillä käydä, niin tätä soopaa ja maailmanpohdintaa tuleekin nyt sitten tuutin täydeltä,koska tämä näpyttely on ainoa onnistuvainen ja kivuton toiminto. ;) )

siis jos mä en olis tällänen nokkela csi-tutkija, ja siihen päälle tosi utelias, niin mulla olisi monta murhettä vähemmän. mitä sitä ihminen luonteelleen voi? utelias mikä utelias, ja siitä sitten maksellaan moraalisia tuskia. ehkä.

no aluksi: eilen sain lisäinfoa mun siittiöasioita, ja mr unknown onkin käynyt tallentamassa vähän lisää osakkeita (hyvä mulle), jotka mä voin nyt siirtää turvaan jonnekin ulkomaille, mutta minne? talletus tanskapankissa maksaa hurjasti, ja sielläkin limittinä 3 vuoden talletus... monimutkasia kuvioita. moraalista ongelmaa tää ei mulle aiheuta, "lisääntymismielenrauhasta" ja "mäolenvielänuorimielenrauhasta" on päätetty maksaa nyt sitten pyydetty hinta. ja simppoja talletetaan "hullujatuleviavuosia" varten ulkomaille. hankkeen suunnittelu on suht keskeneräinen vielä, toteutukseen päästään kun saadaan tämä pulla pois uunista.

toiseksi: sain tietooni asian, jonka kautta sain tietooni asian, jonka kautta klikkasin kerran liian pitkälle eräällä saitilla. tai löysin pienen nippelin josta aukesi mulle uusi maailma. mä olin niin hämmästynyt ja järkyttynytkin. mr unknown oli jättänyt itsestään vapaaehtosta infoa, jonka tietysti löydettyäni luin ja tallensinkin.

tyyppi pitää vihreästä väristä, pizzasta ja punkusta! ja kuuntelee rock-musiikkia. (täähän on ihan match made in heaven ;) ) järkyttynein mä olin tiedosta että tyypillä on suora tukka. SUORA?! nuo maailman kauneimmat kiharat tuolla ruttunaamalla onkin siis peritty multa!? ei ole todellista... ja tyyppi on tiedemies, selittää miksi mun tekijäaivot on toisinaan hämmentyneet ruttunaaman logiikan edessä.

moraalinen probleemi tuli ja yöunet meni vaan siitä syystä että pohdin mitä mä lapsille tästä ikinä kerron? yön yli nukuttuani päätin että kysyttäessä kaiken mahdollisen. (sitten kun siis ovat isompia.) rehellisyys siis mein perheessä ja mun moraalinäkemyksessä ennen kaikkea. itse olen tämän tavan valinnut perheeni tehdä, ja vastuuni mä siitä kannan.

kkkk-yylät!

käyttekste täällä vahtaamassa joko mä olen lähtenyt/lähtemässä laitokselle??? :D kävijälaskuri juoksee hillintöntä vauhtia eteenpäin!!! hihi!

edelleen. en ole menossa minnekään. kaikki kotikonstit on kokeiltu käynnistykseen, ja poika senkun villiintyy ja vahvistuu, mutta tiukkaan mahassa tuntuu pysyvän.

viimeyönä synnyttelinkin sitten unessa koko yön. katetria ja tippaa ja letkuja roikkui musta jokapuolella. vauvaa ei siinäkään kyllä aikaiseksi saatu. siinä unessa kolmatta pvää kärvistelin käynnistyksen kanssa, eikä homma edennyt minneen.

viimenen neuvola oli tänään. huomenna on 40 vkoa täynnä. "viimenen" sanon siksi että en usko enää sinne meneväni poikanen mahassa. tosin jos joku sattuu muistamaan vanhoja juttuja, ruttunaaman kanssa kävin neuvolassa kun synnytys oli jo käynnissä, rvkolla 41+4. silloin soitin kättärille, ja ne käski pysyä vielä kotona, ja koska mulla on nla-aika, kävin siellä marmattamassa oloja. ja lähdin neuvolan pihasta synnärille ;)

seuraava neuvola-aika on ensi keskiviikkona, mutta tiistaina menen osteopaatille synnytyksen käynnistykseen, jos vauvaa ei sitä ennen kuulu. eli ehkä ei raskausajan neuvoloita tosiaan mulle.

vikaneuvolassa verenpaineet oli hyvät, pissa puhdas, sf-mittaollut jo pari vkoa 33cm, ja paino samassa, vajaa 63kiloa. ei siis uutta minkään suhteen. sydänäänet oli tälläkertaa mainiot, ja poika liikkuu hyvin. turvotusta on runsaasti käsissä ja jaloissa, mutta väliäkö tuolla. vauvan pää on edelleen irti lantiosta, ja nyt tuli käsky jättää koirankanssa lenkit sikseen. marraskuisessa lätäkössä ei meinaa ole kiva persiillään istua jos sattuvat lapsivedet mennä loiskahtamaan tuolla skutsissa. ja pään ollessa irti lantiosta, siinä toisaan on se napanuoran luiskahtamisen riski olemassa, ja sitä en nyt aio ottaa. murun rontit lähtee maalle huomenna, ja oma karvanaama toiseen mummolaan varmaan vkonloppuna myös.

siittiöasiakin selvisi. herra unknown on käynyt lataamassa muutaman setin tavaraa lisää, ja mä voin ostaa ne itselle sinne tanskalaiseen pankkiin odottamaan, ja pohtia myöhemmin missä maassa iltatähteä haluaisin tehdä jos sille päälle satun. olen sitä mieltä ihmiset tuhlaa rahojaan vaikka mihin turhaan. se on yksi madeiranreissu taikka villiksimennyt baari-ilta jonka jätän väliin, ja sillä ostan option iltatähteen. jepjep.

p.s. lahjoittajan ammatti lipsahti sivulauseessa kun juttelin "pankin"tädin kanssa. se saattaa selittää mulle ihan muutaman jutun ton ruttunaaman suhteen kyllä... ;)

unelmapuoliso

puhuttiin puhelmiessa yks päivä ystävän kanssa ja spekuloitiin sitä, että kuunteleeko ja tulkitseekohan ihminen sitä puolisooaan oikein. ja mikä rooli on sillä että kuulee ja ymmärtää mitä itse haluaa kuulla/ymmärtää. ja sitten muodostaa parisuhteestaan juuri sellaisen kuvan kun itse toivoo sen tai puolisonsa olevan, ja sitten ne ristiriidat tulee tosi yllätyksenä naamalle joku päivä. "eksä halunnutkaan näin, kun mä luulin että me molemmat haluttiin...?"

no kuitenkin.

mä olen tosi haltioissani tosta kihlatustani. se on niin mun unelmapuoliso monellakin tapaa. mutta että tänään kun puhuttiin siittiöasiasta ja se jäi vähän roikkumaan vielä kun asiat on auki ja levällään kokonaan, mutta olin tajuavinani että jos haluan tehdä sen yhden "toivotaan toivotaan"-inssin kesällä, (jos niin mielenhäiriöön joutuisin) niin hän ei asetu poikkiteloin.

siis HULLU. siis IHANA. en mä tajua... onkohan se oikeesti niin kaheli että antais siunauksensa moiselle? emmä edes uskalla ajatella asiaa. onneksi tässä on aikaa semmonen 1/2 vuotta alottaa ne mietinnöt, tai olla miettimättä. tänpäiväsellä keskustellulla (tai spekulaationtyngällä) vaan tuon murun pisteet taas nousi mun silmissä lisää. jos mahdollista.

räiskis!

tätä on jo tovin ollut ilmassa, mutta nyt ruttunaama ja muru otti hieman yhteen. mä taktisesti poistuin takavasemmalle, eli pesemään kylppäriä ja jätin ne kaksi selvittämään välinsä kahdestaan. oli muuten vaikeeta, koska mulla on tapana aika voimakkaasti puuttua kaikkiin asioihin tässä maailmassa. mutta kai toisilla on oikeus ns. tutustua kunnolla jos meinaavat yhdessä asua.

ja ainakin ruttunaamalla tuo raivo on kohdistunut aiemmin ainoostaan muhun, että kai se jostakin turvallisuudesta murua kohtaan kertoo kanssa.

ihan huudon ja kiinnipidon kautta kuulosti show edenneen, mutta kun kylppäri oli pesty, oli vastassa hymyileviä naamoja. "mä vähän itkin" totesi ruttunaama. mutta asiat oli kuulemma ok, ja paha mieli tullut ulos.

tuntuipa hienolta. varmaan kaikista osapuolista.

mun simpat

viimein sain klinikalta jonkun kiinni. olen yrittänyt selvitellä mun simppasten kohtaloa. mullahan on täällä suomessa 1 olki omaa (siis anonyymia tanskalaista, mutta maksettua ja varattua) vauvansiementä käyttämättä. tanskassa varattuna 3 olkea jotain saman luovuttajan supernestettä. 3x kallimpaa kun nuo mun omat.

soitin nyt klinikalle siitä politiikasta että miten niitä saa vielä käyttää/säilöä. kun aiemmin oli puhe että saa 3 vuotta säilöä, jos on biologinen sisarus.

mua kiinnostavat faktat siis oli:
- säilömisaika, 3 vuotta mistä?
- täyttyykö greipin biologinen sisarus ruttunaamassa, vai onko sillä oikeus vielä nuorempaan sisarukseen?

yllättäen siis säilömisaika on hedelmöityshoitolain voimaantulosta 3 vuotta. eli ne mun perussimpat lentää roskiin elokuussa 2010. tai on käytettävä ennen sitä jos mielii. (JÖSSES!) ne kolme maailman viimesintä ja kalleinta olkea mun on ostettava turvaan ja lähetettävä riikaan samoin tein jos mielin.

haluankohan joskus vielä lapsia? mitenhän onnistuu suhaaminen riikaan ovulaatioaikaan? paritonnia simpoista ja muutama tonni hoidoista on semmonen reaalihinta mahdollisesta iltatähdestä joskus. toki mietintäaika pitenee kun ne siirtää ulkomaille turvaan...mutta...

ja ettei asia olis ihan musta ja mun mietinnöistä kiinni, niin tanskalaispankissa on vaihtunut henkilökunta ja mun asia kun on jäänyt vähän roikkumaan, niin tällähetkellä mun tanskassa varatut oljet on hieman kateissa. muutama tovi menee selvittää onko ne tallessa siis ollenkaan, ja sitten pitäis aika sutjakkaasti päättää satsaanko muutaman tonnin siihen mahdollisuuteen että haluan joskus lisää lapsia, vai onko nää lapset tässä... tuntuu nyt isolta jutulta.

pingviini

vkonlopusta asti, eli rv 39 täytyttyä mun kävely on muistuttanut eniten pingviinin askellusta. olo on navan alapuolelta tönkkö ja jäykkä.

nyt reippaahkon iltalenkin jälkeen yhtäkkiä muistan miltä tuntuu synnyttää. ja asiaa kohtaan on nyt samaan aikaan on semmonen reipas "lähdetään hommiin"-olo, ja "skipataan tältä illalta"-olo. supistelut on siirtyneet mahan kirraamisesta selän vihlontaan, ja tiedän että tällästä se sitten on kun vauhtiin todella päästään.

henkimaailman asioita

tuli mieleeni tossa yhteen blogiin kommentoidessa yks vanha juttu joka rauhottaa kummasti tätä painetta päästä sen synnytyksen yli nyt samointein, heti, kaikki, mulle nyt.

muistui mieleeni yks asia jonka steinerkoulun aikuispuolella vuoden luuhaamisen tuloksen opin.

r.steinerin oppien mukaan lapsen alku hedelmöittymisellä on henkimaailman asioita. lapsi itse valitsee geeninsä, jotta pääsee mahdollisimman optimaalisesti toteuttamaan tehtäväänsä tässä elämässä. se myös syntyy kun on syntyäkseen, koska odottaa että tähdet on optimaalisessa asennossa, suodakseen yksilölle tiettyjä elämäntehtäväänsä tarvittavia ominaisuuksia. (horoskoopit, kuunkierrot ynnä muut, you tell me...)

mielenkiintoisia ajatuksia nämä.

mietipä kun katsot omaa lastasi. olisiko halunnut sittenkin jonkun muun? vaikka sen vihreäsilmäisen joka olis ollu siitä edellisestä kierrosta? tai sen joka olisi saanut alkunsa jo edellisvuonna kun projekti aloitettiin. se jolla olis suora tukka ja pitkät jalat. ai et? no sitä minäkin. kyllä mulla ainakin on justiinsa ne erityisyksilöt jotka mulle on tarkotettu.

siksi mä jaksan odottaa hermostumatta vielä vaikka sen 3 viikkoa että poikanen saa tähdet kohdilleen.

ruttunaama auttaa

"mamma mä autan sua siivoo. kun se vauvaveikka on niin pieni kun se syntyy, että me voidaan laittaa se vaikka oven taakse, nii siel oven takana ei voi olla ollenkaan koirankarvaa..."

nostan hattua...

seuraamassani "vinkeä väkkyrä" blogissa piuku järkkäilee "maailman vaikein elämä"-kilpailua. teksti ja pohdinta oli musta loistava. TJEU.

mua oikeen ärsytti puistossa kun yksi uusi tuttavuus kävi ylistämään mun rohkeutta ja jaksamista "yksinhuoltajana". että kun ei sitä arkea kestä yhdenkään lapsen kanssa jos miehellä sattuu olemaan pitkiä päiviä. ei mulle tartte nostella hattua. mä oikeesti olen halunnut asiat näin. kyllä joskus itseä hirvittää miten sitä jaksais kahden pienen vaativan persoonan kanssa. ja miten mä oikeesti olisin esim. näiden semihalvauskäsieni kanssa pystynyt toimimaan yksin koiran ja pikkusten kanssa. vaikka nää lapset vaatii mun aikaa ja huomiota, kuluttaa rahaa, sotkee, hilluu, huutaa ja (nuorempi varsinkin) kiukuttelee ja riitelee, on saamapuolella rakkaus, elämän pienet ihmeet, huvittavat kommentit, söötit ilmeet, apu, tuki, empatia vertaansa vailla ja painaa mun vaakakupissa miljoonasti enemmän kun mikään muu.

(kun hirveiden itkupaskapotku-raivareiden päälle joku ottaa sua kaulasta ja sanoo "anteeks mamma että kiukuttelin, mä rakastan sua" ei parempaa palkintoa voi elämässä saada. (mikä emotionaalinen tunnelataus, mikä kasvatustyön taidonnäyte, mikä viite siitä että MINÄKIN osaan tehdä jotakin oikein...) )

ja nythän mä en ole yksin. se että on jotenkin henkisesti valmis tekemään kaiken itse, ja suoriutumaan ja selviämään kaikesta, saa aikaan mielettömät kicksit siitä että joku haluakin auttaa, ja joku haluaakin tehdä jotakin sun puolesta. se on vallan hienoa kun sitä ei ota itsestäänselvyytenä.

ja tosiaan yh:na mä olen sortunut antamaan lapsille kerran iltapalaksi jäätelöä (katso, siinä on joidenkin jugurttien tai rahkojen kanssa suht samat ravintoarvot!) ja jopa ruuaksi kylmää makaroonia ja kinkkurullan kätösiin. (kas, sitä voi kutsua kinkkupastaksi!)

ei tää elämä ole niin hirveetä kun vaan keskittyy kivuuksiin ja pieniin asioihin. ainaisen marisemisen sijaan. kyllä mä olen varma että monella yh:llakin on helpompaa yksin, kun jonkun jääräpään tai työnarkomaanin puolisona :)

14.11. eli rv 39

14.11. oli se mun aikaa sitten näkemän uneni ilmoittama pojan syntymäpäivä. todennäköisesti joku poika on maailmansa eilen ensimmäistä kertaa nähnyt, mutta ei mun. tämä rauhallisena köllii tuolla mahassa.

spuistelut on lieventyneet, eikä viiltelyä alakerrassakaan tunnu. semmosta keuhkoja ahtaavaa puristelua on toisinaan, ja ne näytti supistuksilta kättärin supistuskäyrällä silloin torstaina, mutta en kyllä edellisiin synnytyksiin tuota tuntemusta osaa mitenkään yhdistää.

monet on lohduttaneet että synnyys alkaa sitten yhtäkkiä. juupajuu. mun tsägällä yhtäkkiä joulukuussa sitten. ei sillä etten malttais odottaa. ollaanhan jo siinä pisteessä että todennäkösyys sille että poika tulee ulos 3vkon sisällä on lähemmä 100%. mutta kuitenkin se synnytys on sellanen ajatus tuossa mielenpäällä johon en kovin mieluusti ajatuksellakaan paneudu. ei voi tietää mitkä kauhut, ilot tai kivut se sessio tuo tullessaan. vaikka kokemusta on, ja ehkä juuri siitä syystä on sellaset realiteetit mielessä että tietää kyllä mihin on menossa. ja siksi haluisin sen synnytksen suoritetuksi mahdollisimman pian. kiitos.

on hullua miten tuon ruttunaaman synnytys on samaan aikaan mun mielessä kauniina ja rankkana kokemuksena. mä olen aivan varma että siinä vaiheessa kun ekat synnytystuskat tästä poikasesta alkaa mun persiissä poltella, se ruttunaaman synnytyksen kauneus-osio tuntuu kaukaselta harhakuvalta. hyvin kaukaselta harhakuvalta.

mulle on kyllä terveydenhuoltohenkilökunnan osalta luvattu ruttunaaman synnyttelyä helpompi setti, mutta saa nähdä millä ne hoitaa asian helpommaksi mun puolelta. tuskin millään.

no, en ole menossa soitellen sotaan, tiedän liiankin hyvin mihin olen ryhtynyt... tosin enenevässä määrin tuntuu etten ole menossa minnekään. hyvään toviin. laskeskelin tässä että tyttöt on syntyneet kakkosella alkavana päivänä, ja keskiviikkona molemmat. eli se olis mun laskujen mukaan ke 25.11. kun pääsee kärvistelemään. mutta kuten hyvin tiedämme, tämä vauva on yksilö, eikä kukaan tiedä mikä synnytyksen käynnistää,(*) joten voimme vaan innolla (ja kammolla) odotella tulevia käänteitä ihan tässä seesteisessä ja tasaisessa mielentilassa jota tämä sekava kirjoituskin varmasti hyvin kuvailee...

(*) vähän kaikkea on kokeiltu siihen että synnytystuntemuksia alkais tulemaan. tuloksetta suoritettu:
- mattojen tamppausta
- koiran lenkitystä
- lattioiden pesua kontalleen
- seksiä
- saunaa
- 3 vuotiaan ruttunaaman "turhaa" nostelua...

eli, seuraavat 3 viikkoa mä istun tässä sohvannurkassa tekemättä mitään, ja odotan :)

p.s. paitsi uudinverhon jos saan poikasen sänkyyn taiottua, niin sithän se voiskin vaikka syntyä. kun olis paikka missä nukustella.

p.s.II. kysyin vielä ruttunaamalta minä päivänä hän Suurena Näkijänä olettaa veljensä saapuvan ilahduttamaan mein eloa. vastaukset olivat hänen oma synttäripäivänsä 29.11. taikka maanantai 23.11. katotaan osuuko nämä! :D

aa ja bee

mein piirit on aika pienet. onhan heteromaailmassakin vissiin niin että kaikki tuntee toisensa noin kuuden linkin kautta...
esimerkiksi.
musta oli ihanaa kun mun serkku oli kesällä kertonut yhdelle tutulleen biisistä jota teki saksaan. biisi kertoi naisrakkaudesta. sitten hänen tuttunsa kertoi talossa asuvasta kivasta (!) tytöstä, jolla on lapsia ja tyttöystävä. ja se olin siis minä, ja tämä selvisi siinä keskustelussa leirintäalueella kaukana täältä. kaikenkaikkiaan edelleen mua huvittava ja liikuttava juttu.

mein piireissä tosiaan ihmiset sitten tunteekin toisensa yleensä maksimissaan yhden linkin kautta, jossei nyt suoraan ole kavereita tai ainakin puolituttuja. ja se johtaa kuviot kiusallisisillekin mutkille.

pikkulinnut laulelee omia juttujaan aika tiheään, ja nyt olen käsittänyt kahden mun hyvä ystävän tutustuneen toisiinsa "muuta kautta". varmasti he ovat samantyyppisiä ihmisiä, ja varmaan hyviä jutun aiheita tässä kombinaatiossa riittää muutoinkin. näiden "aan" ja "been" välit ei mua kummemín kiinnostakaan, vaikka siitä juttua koitetaankin varsinkin mun korville tehdä. ainoa mua häiritsevä asia on että sekä aa että bee tietää musta yhtiä sun toisia (todella) henkilökohtaisia asioita, ja asioita mitä olen tunteistani kertonut, aasta ja beestä toisistaan ja murustakin. mitenkään en ole niin itseäni täynnä, että oletan ihmisten puhuvan musta ja mun asioista aina joutessaan, mutta mulle riittää että tämä mahdollisuus on olemassa. ja se häiritsee mua todella paljon. raivostuttaa ajatus että ihminen (ihmiset) jotka olen päästänyt (liian) lähelle, voivat keskenään spekuloida mun asioilla, tai pelata yhteen tai toisaan vastaan nimenomaan mun kustannuksella. voisin kuvitella ihmisten olevan aikuisia, ja jättävän luottamukselliset asiat luottamuksellisiksi, mutta kaikkihan on sallittua, eikä mikään ole pyhää, kun on kyse ihmisten välisistä suhteista ja egoistisesta minäminäminä-ajattelusta.

muutenkin. aan motiivit tälle tuttavuudelle tiedän, ne on ne samat mitkä sen kaikille muillekin tuttavuuksille. been motiivit on mulle arvoitus niinkun tuntuu koko mein tuntemisen ajan on ollutkin. en edes osaa kuvitella tästä mahdollisesti muodostuvan sopan määrää ja kitkeryyttä tai makeutta.

pari kertaa olen ajatellut mainita tästä asiasta näistä kahdesta sille mulle tärkeämmälle. mutta en ole edes jaksanut vaivautua. olkoot, kaikki ja maustukoon omissa mehuissaan. niin makaa kuin petaa, ja jokaisen on tehtävä omat päätöksensä, jotkut ymmärtävät olla korrekteja, toiset ei. onneksi just tässä elämän myllyssä valikoituu ne jyvät akanoista. ja ystävänsä voi ihminen aina valita. onneksi. ja niin olen nyt tehnyt, valinnut kantani, ystäväni ja asenteeni. ja voin olla itseeni tyytyväinen.

ja voin hyvillämielin jatkaa oman napani ympärillä pyörimistä, ja antaa muiden olla. onneksi.

ja muru on ollut taas vaan loistava. en vaan toivois sen aina niin voimakkaasti ottavan kantaa ja suojelevan mua. mä olen kuitenkin aikuinen. ja suht pärjäävä. ja jopa vakaa persoonallisuus.

rakkautta on...

- pestä haisevat koirat.
- rasvata toisen kasvot, kun sillä ei kädet toimi. ja tarjoutua pesemään hampaat. ja suostua kääntämään ompelutyöt kun toinen ei siihenkään pysty.
- kuunnella typerät marinat, itkut ja ininät.
- kestää toisen sulkeutumista itsensä ja mahansa ympärille.
- yrittää kasvattaa toisen kieltä näyttävästä lapsesta kunnollista kansalaista, ja jaksaa kuunnella sen lapsen alati muuttuvia mielialoja.
- kysyä lupa menoillensa vaikka tietää ettei tarvitse.
- rakentaa toimiva kestovaipankuivausteline epäselvien ohjeiden mukaan.
- pestä liesituuletin ja lamppu (!).
- suostua kokeilemaan palasaippuoita ja shampootuotteita luonnon kuormittumisen vähenemiseksi.
- suojella toisen tunteita ja ottaa tuntemukset vakavasti.
- ottaa kantaa asioihin, ja sanoa oma mielipiteensä suoraan.
- suostua katsomaan huonoja elokuvia.

nla, raskausviikko 38

tän piti olla kiva neuvolakerta, kun muru pääsi ensikertaa mukaan, ja kuulemaan poikasen sydänääniä.

aamu oli alkujaankin ihan arsesta. ruttunaama veti itkupotkuraivarit eteisessä kun piti päiväkotiin mennä. ja suruitkut siellä erostessa. ja eihän se ollut kun valokuvaan menossa. silmät punasena, räät naamassa. (onneksi tarhantädit ehkä osaa tuunata nämä tapaukset siedettävään ulkoasuun ennen räpsähdystä.) sitten kiskoin perässäni liian aikaisin herännyttä äkäsen olosta murua aamulenkillä pitkin metsiä. neuvolaan tuli kiire.

suurin ilonaihe, se sydänäänien jumpsutus, olikin sitten se päivän kolauttaja. liian matala syke. maaten. istuen. tämä yhdistettynä siihen että mahassa on ollut musta tavallista hiljaisempaa tohinaa, lähete kättärille tarkkailuun saatiin kouraan. terkka lohdutteli ettei sinänsä hätää ole, että jos poikasella on huono olla, saatellaan se vaan maailmaan piakkoin.

tunninverran sairaalapedillä aika vakavana tuijottelin vauvan sydänkäyrää, laskin liikkeitä ja nielin kyyneliä. musta käyrä ei ollut alkuunkaan normaali, mutta koska asiantuntijat oli siihen tyytyväisiä, päästiin kotiin. verenpaineet mulla heitteli häränpyllyä siinä, mutta eipä kai se ole ihme... toivon tosiaan että seuraava reissu siihen suuntaan antais saalista kanssa.

mä olin illalla ihan tositositosi väsynyt. vei mehut tuo sairaalareissu ihan kokonaan.

jos jotakin positiivista tästä neuvolareissusta pitää etsiä, niin sf-mitta on jumahtanut, paino pudonnut ja verenpaine koholla. ennakoi kuulemma lähestyvää synnytystä. (onko yllttävää raskausvkolla 38? :) )

ja paskimmillakin hetkellä tuntui että olen oikean ihmisen kanssa matkassa. välillä pieni silitys, puristus jalasta tai hellä suukko kertoi enemmän kuin mitkään sanat olis voineet.

käsiongelma

voi jösses näitä mun käsiä. yöllä oli niin kovaa hermosärkyä että ensin kääntyilin ja vääntyilin, tuin itseä tyynyillä, sitte koikkelehdin ympäri asuntoa, hieroin käsiä, jumppasin käsiä, laitoin kylmää, otin parasetamolia... eikä mikään hitto auta. nyt aamusta koetin nukkua oikea käsi levossa kropan päällä, niin vasenkin meni pökikseen.

oikea käsi on puutunut keskisormesta piikkurilliin, ja kämmenessä ja sormissä on kipua ja muuta tunnottomuutta. kyynerpäässä on kovaa särkyä. vasen alkaa kipuilla olkapäästä, ja hauiksesta vetää alaspäin riipivää tuskaa. näillä käsillä ei tehdä juuri mitään. kyllä tuntuu kurjalta kun ei leipää saa itselle tehtyä. ei kahvia keitettyä. käsitöitä en voi tehdä. siivota en voi. lukea en voi. puhelimessa en voi puhua kun makuulleen, mutta sittenkin alkaa tosi kovat kivut. tässä koneella voi sohvalla olla, kun kädet on rennosti sylissä. tai sohvan pehmeellä nojalla.

tämä kaikki johtuu vissiin (synnytystä varten) löystyneiden nivelten ja huonon nestekierron + hankalien lepoasentojen ja syvään paikallaan kyljellään nukkumisen yhteisvaikutuksesta. ei ole kivaa - syntyis nyt lapsi, että äiti sais nukuttua. (eikö olekin absurdia?)

vuosipäivänä

vuosipäivän iltana sain suklaarasian, jossa oli viesti, jota en ensin ymmärtänyt, ja kun ymmärsin, häkellyin, ja kun tokenin, sanoin kyllä.

ja sormus jonka sain siitä "kyllästä" merkiksi, oli musta äärettömän kaunis ja erittäinpaljon mun mieleen. ja kaikenkaikkiaan sopivan kokoinen.

joskus toiste mä ehkä puran tuntoja tästä syvemmin. nyt menee vielä muutama tovi ämistellessä maailman laatua.

jännittelen tässä kuinka monta päivää ehdin olemaan kihloissa ennenkuin vauva syntyy. veikkauksia? kellään?

itse pidän kiinni uneni kertomasta päivämäärästä 14.11. eli tasan viikko väliä...

rakkautta on

tänään on vuosi täynnä mein ensimmäisestä suudelmasta. tai siitä "virallisesta". ja tänään vietetään mein virallista vuosipäivää. tässä taas pieni lista asioista missä mä näen rakkautta täällä:
- pienistä lapuista ympäri asuntoa. niissä voi olla pieni info tehtävistä/tehdyistä hommista, tai vaan huomio jostain, ja rakkaudentunnustus.
- siitä että toinen tuo välillä kotiin pullon vichyä. koska juon liian vähän. tai sitä vichyä jossa on kalsiumia, koska on kuullut mun puhuvan siitä että saan kalsiumia kai liian vähän.
- se että toinen toivoo vilpittömästi mun onnistuvan elämässä, ja saavuttavan mulle tärkeitä asioita ja askelia. ja on mukana niissä auttamalla ja kannustamalla kaikin tavoin. (mm. vauva, vakivirka yms...)
- kyselee silkasta mielenkiinnosta mun tuntemuksia, niin fyysisiä kuin henkisiäkin, ja myös muistaa tarkkaan mistä on puhuttu. JA saattaa palata asiaan vielä myöhemminkin.
- antaa mun olla omissa oloissani kun tarvitsen, ja antaa mun olla lähellä kun tarvitsen.
- ei hermostu vaikka mä olisin hermostunut. tulee jopa korjaamaan mun suutuspäissäni paiskomat tavarat, ilman suurempaa draamaa. ei suutu vaikka mä olisin suuttunut.
- pitää mun temperamenttiä enemmän kiinnostavana kuin rasitteena.
- on huolissaan musta ja vauvasta, mutta rauhottelee kun huolehdin itse liikoja.
- sanoo mulle että rakastaa kun siltä tuntuu. sanoo niin myös lapsille.
- tutustuu mielellään munkin ystäviin, ja viettää aikaa mun sukulaisten kanssa ilman ongelmia tai sellasta vaivaantuneisuutta.
- esittelee mut omille sukulaisilleen, ja selkeesti musta on puhuttu jo lyhyen tuttavuuden jälkeen.
- suukottelee, silittelee, nuuskuttaa, sanoo kauniita asioita. jokapäivä.
- pitelee koholla mun itsetuntoa kun se meinaa tässä mun ollessani paksuimmillani brakata. mutta ei sorru ylilyönteihin ja liioitteluun.
- antaa mun piirtää seinään, kuunnella kamalaa musiikkia ja katsella "tylsiä" elokuvia.
- tuo kaupasta mahdollisimman lisäaineettomia tuotteita, ihan tilaamatta. on muutenkin kiinnostunut mun "vakaumuksista" ruoan suhteen.
- hakee muksuja, vie muksuja, tekee ruokaa, siivoaa kotona. pyytämättä, ohjaamatta, neuvomatta. "koska se kuuluu asiaan".

ennenkaikkea mun kanssa yhteensopiva ihminen on intensiivinen, empaattinen, spontaani ja osaa tarttua hetkeen. samalla se on järkevä ja tunnollinen. sen kanssa elämä on turvallista, ja kaikki kahdenkeskeinen aika tuntuu ihan uudelta seikkailulta. uuh. minä. rakastan.

vettä?

näin isäinpäivän kunniaksi aamulla musta lorahteli ulos jotakin. eipä ole ennen lapset mulla lähteneet syntymään vesi edellä, joten kättärillehän se oli soitettava. päivä on nyt mennyt itseä ja vauvaa tarkkaillessa. enempää ei ole lorinaa tullut. ja liikeseurannassa vauva ollut ok.

aamupvästä kerkesin hermostua kun en saanut vauvaa ekavarttiin hereille. hemmetin unikeko! meni kaksi lasillista mehua ja kaksi kourallista rusinoita ennenkun herra vauva suvaitsi herätä ja mellastaa toivotut 10 liikettä. iltapvästä nakki oli helppo. 3 minuuttia ja 10 liikettä täynnä.

iltapävstä soitin kättärille että vauva liikkuu eikä uutta lorinaa ole ollut, joten kotona iltaa vietellään. jos alkaakin tulla lisää, tuota vesimäistä tai vihreää tai verestävää, niin näytille on lähdettävä.

nyt vaan sitte vietetään murun kanssa mein vuosipäivän iltaa kotosalla. toistaiseksi.

neuvolassa, taas ehkä viimestä kertaa

- painoa oli tullut 700g/vko. enkat. mutta eipä yhtään kiristä. vikoja viikkoja viedään! (painonnousu on muuten ollut 100-300g/vko luokkaa.)
- RR 129/83 (alapaine kohollaan, yhdistettynä edelliseen hiukan huolestuttavaa...)
- pissa ok.
- sf-mitta 33 (enkat, eli suurin ikinä!)
- sydänäänet ja liikkeet hyvät.

se terkka on niin ihana. se aina oikeen liikuttuu kun se tunnustelee tuota poikaa tuosta mahan läpi. se kehuu ensin mahaa ihanaksi, kun siinä ei juurikaan ole rasvaa ja vauva tuntuu tositosihyvin, ja sitten se fiilistelee pikku rimppakinttua, ja kehuu ja ihastelee tosi kovin. tulee itselle oikeen hyvä mieli siitä.

lopuksi sain sikapiikin. en olisi halunnut, mutta sanoin luottavani terkan arvioon tarpeellisuudesta. terkka oli sitä mieltä että mä en rokotetta tarvitse, mutta että vauvalle olis parasta saada suoja. koska 0-6kk ikäsiä ei sitten rokoteta. ruttunaama oli viimeviikolla niin kipeä, ja mun sydän niin rikki, että varmaan joutuisin hoitoon itse, jos vauva sairastuu. minimoidaan riskit tällä, i hope. ja toivotaan että himpula pysyy sisuksissa vielä sen kaksi viikkoa.

ja kerroin terkalle että seurustelen. se sanoikin että olen pitempään näyttänyt onnelliselta (muistaako joku sen tekemän diagnoosin "sä olet onnellinen."? jep.)muru tuleekin sitten seuraavaan neuvolaan mukaan.

jos...

mun suunnitelma ei pidä. olen siis päättänyt sairastaa sikapiikin jälkioireet tänään, huomenna ja sunnuntaina, ja mennä synnyttämään sunnuntaiyönä, koska murulla alkaa vapaaviikko su illasta, ja voitais olla perhehuoneessa sitten rauhassa. tämä olis mulle hyvä kuvio. saas nähhä mitä sanoo vauva vauvanen!

rv 37 + jotakin ja valivalivalia

musta on erittäin hullunkurista etten mä yhtään muista millä raskausviikoilla tässä mennään.

ihme vaivat on kyllä nyt aktivoitunu suunnasta jos toisesta.

ensinnäkin. kurkkua särkee, josko se on se riivatun streptokokki kuitenkin mullakin. ei hajua kuinka kauan se itää? jos rutulla oli se viimevkolla, niin onko se vasta nyt mulla aktivoitunut? häijyltä tuntuu kuitenkin.

toiseksi. eilen (kun pystyin vielä kävelemään) käytiin koirien kanssa iltalenkillä, ja mulla alkoi vuotamaan nenästä verta. ihan yllättäen. eikä se meinannut tyrehtyä ollenkaan. sellasta pientä tiputtelua oli varmaan tunnin. ja sitten köhin ja yskin, niin verta tuli suustakin. outoa.

kolmanneksi. mulla puutuu kädet. nukun enimmäkseen kyljellään, ja niissä ei vissiin veri kierrä. aika tukalaa on kun kädet tosissaan jumittaa öisin ja särkee, ja sen lisäksi sitten pitkin päivääkin ne turtuu, särkee ja vaivaa.

neljänneksi. mun lonkkia särkee öisin niin että se häiritsee unta. siis en tiedä makaanko niiden päällä niin koomasena ettei veri kierrä, vai onko mun vanhat lonkkasäryt aktivoituneet jostakin kumman syystä vaan just nyt.

viidenneksi on nuo "poltot". käsitän hyvin että synnytyskipuja sanotaan poltoiksi. mulla on tulessa milloin vatsa, milloin selkä, menkkamaista jomottelua on päivittäin. nyt tuolla si-nivelen tienoilla vasemmalla on tosi kipeä ja kuumottava paikka.

kuudenneksi. on asia josta en tiedä onko se lihaskirraus, vai supistelua. mutta kovaa kipua vatsassa kuitenkin. jäin aamulla metsään koirien kanssa, enkä tiennyt olisko ollut aiheellista itkeä vai nauraa. alunperin lähdin supistuskipuja lieventämään rauhalliselle kävelylle, ja sitten iski se järkyttävä kipu oikeaan kylkeen, jonnekin kohdun yläreunan tienoille. siinä sitten puuskutin ja yritin hengitellä ja ölistä. mutta eipä siinä auttanut kuin seistä ja huohottaa. musta kipu kesti liian pitkään ollakseen supistelua, mutta en tiedä mitä muutakaan se voisi olla..?

seisemänneksi. ne "sähköiskut" ts. viiltelyt. ne on muuttuneet sukkapuikottelusta veitseniskuihin.

...ja sit mä vielä suren tän raskauden päättymistä?! kun tää maha on niin ihana! ikinä ei voi olla tyytyväinen. eihän?

näitä lisää!

olen saanut tosipaljon vaaleensinisiä ja haaleita vaatteita. ja mieluusti niitä vauvalla käytänkin, mutta, nyt tuli ekaa kertaa kaupassakin vastaan tosi mun näkösiä pikkuvauvan vaatteita! näitä lisää! jee! hyvä tutta.

oon vauvaikäsenä käyttänyt rutullakin tuttaa, musta isommille niillä ei sitten ookaan kivoja vaatteita. lindex, meandi ja nameit on mun suosikkeja tollaselle leikki-ikäselle.
mutta mä luulen että mun poikanen makaa ja ryömii nuissa räikeissä koko vauvaikänsä! ...ja sit katotaan kuvia 15v päästä ja ollaan ihan että: "ei jösses mitä sillä on päällä!?" eikö niin :D

sukellus menneeseen

niinkuin jotkut varmaan tietää, oon alottanut kirjottamaan blogia joskus ruttunaamaa odottaessa. ja vaihtanut muutaman kerran osoitetta, yleensä sellasessa elämän taitekohdassa.

nyt hyppäsin aikamatkalla sinne rutun odotusajan loppumetreille, ja kyllä oli liikuttavaa! etsin enemmänkin vinkkejä siitä miten olin reagoinut, tai havainnut kehossa ennen synnytystä, mutta enpä siellä mitään erikoista maininnut.

hauskoja yhdistäviä tekijöitä huomasin muutmaman.
- yhdessä lausessa sanoin ottavani päivän viidennen porkkananan :) se himo näköjään yhdistää näitä raskauksia.
- yhdessä kohtaa valitin tuuppivista keski-ikäisistä. ja sama tänään. pakko oli aikuismaisesti kommentoida ääneen kun ihmiset survoutui päälle kun yritin metrosta ulos. mikä helvetti niitä vaivaa? näkeehän sen ettei tällänen rantautunut valas vaunujen kanssa ole ihan ketterimmästä päästä. ja jos on pakko päästä vaunuun ensimmäisenä (haloo keski-ikäiset?!) niin käytössä on myös muita ovia kun se mistä se julmettu merinorsu puskee ulos. ja vielä se että, mä olen vaalaaksi suht pieni, ja mahdun siitä toisesta puolikkasta ulos, ni kyllä yhdet julmetun keski-ikäiset vesipäät, vaikka olis näkökyvyssäkin vikaa, mahtuvat sisään siitä toisesta ovenpuolikkaasta. EIKÄ TARTTE KÄVELLÄ PÄIN!
- ja tästähän huomaan toka asian mikä siellä vanhassa tekstissä näyttää tälle ajalle olevan tuttua. mä ärsyynnyn sairaan helposti. enkä voi sitten olla sanomatta asiasta.
- toinen asia on sellanen surullisuus ja kevyt alavireisyys. tuntuu että mieli menee maahan tosi kevyesti. se on sellasta lempeetä melankoliaa, että ei mitään ranteetaukielämäntuskaa, onneksi.

olis vaan kiinnostnut enemmän nää ruumilliset asiat. hikoilinko öisin? särkikö lonkat? kiristikö mahaa niin että liikkeellelähtö tuntui tosi vaikealta? painoko välillä tuolla alhaalla niin että tuntui että se vauva olis jo tulossa ulos? tuliko sukkapuikottelua? entä niitä säkärimäisiä tunteita isommin?

noh, jahka tässä ei asia aukene vielä vähään aikaan, keskityn mm. jäätelönsyöntiin. mä en pidä jäätelöstä ensinkään, paitsi jostain syystä raskausaikoina olen tykännyt, ja päätin viettää nyt tän loppuraskuden jäätelörasian ääressä hyvällä omallatunnolla. saapahan vauva kalsiumia. ja riittäis tota imetysvaraa sitten. nla-täti povas että vajaa 2kk synnykyksestä olen alkupainossa näillä nykysillä eväillä. saapi nähdä. viimeksi olinkin. ja 6kk kohdalla jo 4kg alla... että syödä tuota jäätelöä saa, ja täytyy ;)

avoliitto

eli yhteenmuutto.

nyt se alkaa oleen takana. sovittiin että hoidetaan ensin murun asunto tyhjäksi, ja sitten aletaan katsomaan kuinka toimii 50+70 = 70 neliötä. muutama tavarainen meinaan tuntuu olevan ylimäärää tässä. tyynyjä, mattoja, tartteeko, anyone? pyykinpesukone, baarijakkarat? uunivuokia? imuri?

siskoni tosin sanoi, että kannattaa vaikka hänen kellariinsa taltioida jotakin, jos lusikat menee jakoon, voi olla ikävä ostaa heti kaikki uudestaan... mutta musta vähempi tavaraa, enempi tilaa on parempi. ja muutenkin nyt suht positiivisella mielellä tähän on lähdetty. en usko että tämä homma ihan heti kaatuu.

musta tuntuu murun kanssa kun olisin tullut kotiin. toisen reaktiot tuntuu tutuilta ja turvallisilta. meillä on harvinaisen hauskaa yhdessä, ja se tulee mun lasten kanssa toimeen valtavan hyvin. nuorimmainen sanoo sille estotta että rakastaa. jos toinen on tuttu, turvallinen ja tasanen, vois kuvitella että on sellasta tylsänrauhallista, mutta sitä meillä ei kyllä ole. musta on huvittavaa että ollaan keskenään kun pahaset teinit. esikko joskus iltasin kommentoi huoneestaan että jos aikuiset vois olla hirnumatta ja ilakoimatta, nii hän sais nukuttua. on kyllä tyytyväinen muuten kun kotona on niin positiivinen ilmapiiri. tässä kolmenkympin korvilla palannut teiniaika näkyy mm. pusutreffeinä hämyisillä parkkiksilla keskellä yötä, levottomuutena ja yleisenä kutinana kun toinen on liian lähellä tai liian kaukana. ja siitä että illalla kun toinen on nukahtamassa, ja silittää selästä ihan vähän, leviää sähkö pitkin selkää ja on pakko pyytää pitämään kädet omalla puolella.

tiedä sitten kuinka vauva vaikuttaa mein suhteeseen tai muuhunkaan. tuntuu vaan että vauvaa odotetaan todella yhdessä. ja toinen on aidosti kiinnostunut vauvan tulemisesta, eikä se ole mikään välttämätön paha. mä jo nyt ihan liikutun kun ajattelen kuinka se pitäis vauvaa sylissa ja jutteleis sille. ne on ruttunaamankin kanssa jo niin älysulosia keskenään... hiis <3

37 vkolla, ihan pian

kaksi tuntia niin alkaa se mun 37 raskausviikko. ja selvisin tulematta hulluksi. mitään ei olisi siis saanut rehkiä tuossa 33-36 raskausvkoilla, mutta minkäs teet kun on perhe pyöritettävänä.

musta tuntuu että olen tehnyt asioita niinkun maltilla ja harkiten, mutta koirien lenkitystä lukuunottamatta en ole oikeen perustehtäviäni muille jaellut. imuroitu on, ja kontilleen lattioita pesty, pyykit on hoidettu, kaupassa käyty ja ruttunaamaa hoidettu, sairaana ja terveenä. joitakin kauppareissuja esim. ostosparatiisiin olen normaalin jalkapatikan sijaan mennyt bussilla.

tänään viuhdoin sitten 4 koiralenkkiä, joista 3 vaunujen kanssa. yritin vähän antaa murulle rauhaa tehdä muuttoa, ja hoitaa nämä kotinaisasiat.

no lenkkiminen tuntuu kyllä - nyt ei enää vihlota alakertaa sukkapuikolla, vaan käytellään isompaa viiltelijää. ihan ääneen kiljaisin kun ensimmäinen viilto tuli, ja nyt on tasaisesti viillellyt pitkin iltaa. sen lisäksi häpyliitos natisee ja alavatsaa vihloo, ja supisteluja on. saa nähdä mitä tämäkin sitten tarkoittaa... maksetaanko vaan kalavelkoja kirpeästä säästä ja lenkkiluvasta intoutuneelle odottajalle? vai kypsytelläänkö paikkoja kohti kivaa ja pian alkavaa synnytystä? jos muuten muistat jotaki enteileviä oireita ennen synnytystä, heitähän kommentilla. kiinnostaisi just nyt kovasti... mulla oireina ärtymystä ja tätä viiltelyä toistaiseksi, ja suppareita tietty. ja vauva liikkuu tosi kovin. ja potkii ihan hirvittävän kovia potkuja. ja joka potkulla pää "hierasee" tonne kohdunsuulle niin että kipeetä tekee.

vauvan selkä on muuten nyt kohti mun vasenta kylkeä, mikä olis optimaalinen asento kai synnytyksen alkuun, koska siitä kiertyminen alas ja ulos olis lyhyin ja kivin reitti maailmaan, sanoo bebesin synnytysinfo. että hyvin kontattu, mama.

p.s. jesper juniorin puolenhinnan päiviltä löysin vauvalle täyshintaista tuttaa. (50v. mallistoa.) vitsi niin mun näköisiä (ja samalla mun lastennäköisiä) vaatteita! huomenna aamusta ehkä muutaman kuvankin liitän, kun luonnonvaloa saa taas ikkunoista taloon.

neuvolassa

olin tänään neuvolassa. ehkä vikaa kertaa raskausaikana, ehkä en :)

- rr 123/79 eli kohollaan mun normaaleista arvoista. toisaalta en ihmettele kun oon ollut niin hermona ton ruttunaaman sairastamisen kanssa.
- painoa 500g/vko, mutta pistän aika paljon talvivermeiden piikkiin. kokonaispainoa tullu vajaa kymppi. en valita.
- sydänäänet ja liikkeet ok.
- sf mitta 32cm, eli hieman käyrien alapuolella, niinkun koko ajan on mennyt. ruttunaamasta lakimitta oli tuo 32 näillävkoilla, ja seuraavassa se oli pudonnut, ja mun paino kanssa. oikeen jännättää meneekö samaa rataa vaiko eikö...
- painoarvio oli 2600g ja sanoi tosi pieneksi. siis en ihan ymmärtänyt olikse niinko oletettu syntymäpaino, vai nykynen? sillä 2600g on tässävaiheessa musta ihan normi raskausviikkoihin nähden... mutta se niin monesti sanoi että tositosi pieni poikanen. ja siltä se omaan käteenki tuntuu.
- pää on alhaalla mutta ei kiinnittynyt.

kiristelee ja viiltelee välillä kovin, ja painetta on häpyliitoksessa. odotusta eessä ehkä se 2 vkoa jos mun uneen on luotto, 5 vkoa jos mennään yli ja tappiin asti.

mä olen joka aamu yhtä yllättynyt ja ilonen siitä että mä oikeesti taijan saada vauvan. elävän, tuoksuvan, lämpösen ihanuuden. upeeta!

synnytyssuunnittelua ja melkein riitaa

tai aloitetaan tuosta melkein riidasta. mä olin eilen henkisesti ihan rasittunut, ja mietin miten mulle nyt vielä yks vauva annetaan kun en saa pidettyä edes yhtä leikki-ikästä tolkuissaan. niin hirveen näköstä oli se tolkuton kuumeen sahaaminen... muru oli tietty huolissaan ja väsynyt myös, ja illasta pinnat molemmilla hieman kiristyi. naismaiseen tapaan menin sänkyyn lepäämään (lue mököttämään) ja äijämäiseen tapaan muru sohvalle katsomaan telkkaa. jossain vaiheessa iltaa ruttunaama heräsi kiljuen, ja muru hereisenä meni sitä hakemaan, jolloin minä (hyvin naismaiseen tapaan) menin puoliunessa hakemaan vastuun huutavasta lapsesta itselleni. ja laitoin takaisin unille. ja menin takaisin omaan sänkyyni, oikeasti nukkumaan. tavattiin sitten vasta aamulla. tylsältä tuntui että olin mökötykseeni nukahtanut, eikä pipo kireellä sanottuja kahta lausetta päässyt illasta enää kuittaamaan.

päivällä kun seuraavan kerran tässä 70 neliöisessä lukaalissa satuttiin kohtaamaan, oli tunnelma ihan kiva, jopa hieman sähköinen. ei siis suurempaa draamaa saatu vieläkään aikaan.

kävi sitten niin että ME ei mentykään synnytyssuunnitteluun, vaan puolet MEISTÄ jäi kotiin kuumeisen lapsen kanssa.

synnytyssuunnittelu oli kiva tilaisuus. käytiin läpi voimavaroja ja suhtautumista kipuun. edelliset synnytykset, ja tälläkertaa toivottava kivunlievitys ja ponnistusasentopolitiikka. puolison kokemukset ja toiveet synnytystä kohtaan.
kivintä oli se että kätilö sanoi että niin kauan kun kaikki on ok, itse saa ohjata toimintaa, ja jos synnyttäjän tai syntyvän tilassa on huolta, hoitaa ammattilaiset asian kyllä. sanoin myös mua ajoittain vaivaavasta menettämisen pelosta, ja kätilö oli hyvin empaattinen ja kannustava. hyvissä käsissä siellä ollaan. sanoi myös ettei edellinen 40h kestänyt synnytys tainnut mennä ihan oppikirjan mukaan. että tälläkertaa "pyritään" puolittamaan avautumisvaiheen ja ponnistusvaiheen kestot.

papereihin kirjattiin kivunlievitykseksi suihku, synnytyslaulu [ölinä], aquarakkulat ja akupunktio. epiduraalia vältellään viimeseen saakka, mutta jos on pitkä ja paska setti, niin se toki annetaan, ja kärsitään seuraukset (mm puristus-, leikkaus-, imukuppi- ja katetrointiriskit.) ja haarovälin puudutusta harkitaan jos ponnistusvaihe venyy. ei muuten. ponnistaa haluaisin sängyssä, pystyasennossa päätyä vasten. murulle toivotaan napakkaa ohjeistusta mitä saa ja kannattaa tehdä. se haluaa pessä, punnita ja pukea vauvan, ja leikata napanuoran jos ei pökerry. jos rakas lapsenvahti on käytettävissä, jäädään ilman muita muksuja nauttimaan perhehuoneeen tarjoamasta laatuajasta keskenään vauvan kanssa.

vähän alkaa tulla sellanen kutina että lähretäänkö jo synnyttämään?!?! joo!

p.s. kuumeinen ruttunaama on puolittain mun sylissä maaten nostanu mun paidan hieroo kuumaa päätään vauvamasua vasten, silittelee ja on hiishiis. sisarukset. :*)

kuume ja huoli

127e köyhempänä, mutta henkisesti satasella seesteisempänä kotosalla. empaattinen palvelu, tarkka tutkiminen, labrat ja vastaukset tunnissa. siinä syytä löysätä kukkaronnyöriä ilman vakuutustakin.

kovat ruumiinlämmön vaihtelut voivat saada aikaan sydämen läpätystä, mistä myös sinistely voi johtua. tästä lähin ruttunaaman kuume nuijitaan alas heti kärkeensä kunnon dropeilla, eikä jäädä katselemaan josko kuume parantaisi muita oireita itsestään sitten. nyt kotona arsenaalina pamol, burana ja pronaxen. sekakäyttö sallittua, jopa suotavaa. (pamolin osalta noiden muiden lomaan siis.)

kuumeen aiheutti tälläkertaa bakteeritulehdus pikkuraukan kurkussa. ihme että löytyi kun ei ole kurkkua valitellut. kuumeen heittelyt on olleet kyllä rajuja tänään:
kello 9, 39,1
kello 11, 37,3
kello 13, 40,1
kello 16, 37,5
kello 18, 39,1
kello 20, 40,3
ei ihme että lapsi tilttaa.

tänään oikeesti vitutti olla äiti. ei kestä pää eikä sydän katsoa omaa lasta viittävaille tajukankaalla ja täysin velttona räsynukkena. päätös olla tekemättä lisää lapsia ja hankkimatta täten itselleen lisää huolta tulee kuukausia liian myöhään. saamari tänään on itkua pidätelty. veikkaan että pian repeää.

- "kuulostaa

ikävästi sydänperäiseltä oireilulta. tuletteko vastaanotolle mahdollisiman pian?" no vittu joo.

huolestuttavan siniset, ja tuskin siniset

ruttunaama on tässä iltanan muutamana kuumeillut. 38.1 oli tarkalleen la ja su lämpötila, maanantaina päivällä ei mitään. nuo lämmöt vei onneksi alkavan räkätaudin mennessään, niinkun toivoinkin. eilen illalla kuume oli 38.5 ja yöllä jo yli 39. musukka tuli mun vuoteenviereen pyytämään juotavaa, ja samalla annoin 125mg pamolia. pamolilla ei juurikaan ollut vaikutusta mihinkään. pikkuraasu läähätti ja tuntui että sen pulssi oli tosi läpättävä. alkoi jo itsellä ahdistuskäyrä nousta, vaikka pikkunen oli rauhallinen ja kietoi kädet mun kaulaan yrittäen saada unta. hirveeltä tuntuu vaan läähättävä, kuuma ja läpättäväpulssinen tytär siinä syliä vasten.

annoin sitten likalle vielä supon buranaa, ja sen avulla tyttö nukahti tuossa neljän aikaan. nyt aamulla sitten lämmön laskiessa tyttö meni taas ihan marmori-ihoiseksi ja kämmenent ja huulet aloivat sinertää. kokeilin saada siitä pulssia, mutta en hitto saanut mistään. uskomatonta. oikeen anatomian ammattilainen, eikä löydä lapsesta yhtä saamarin pulssia edes. tyttö näytti ihan normaalilta, ja leikki rauhallisia juttuja. tuo huulten syanoottisuus vaan viittaa yleensä sydänoireisiin... ahdistaa.

kerranhan olen vapinan ja sinistelyn takia käyttänyt lapsen lastenklinikallakin, mutta siellä mua kuulematta epäiltiin kyseessä olleen kuumekouristukset. joita ruttunaaman oireet ei todellakaan olleet. klinikalla (tai terkkapäivystyshän se kai siihen ilta-aikaan oli) kuunneltiin keuhkot, ja katsottiin korvat, vaikka selkeästi sanoin ettei vika niissä ole. "mutta koska usein lapset tuodaan tänne korvatulehduksen takia..." -lause sai mut siirtämään lasten lääkäripalvelut kokonaan yksityiselle. vaikka lapsi sinisyydestään huolimatta näytää normaalilta, taidan kustantaa mielenrauhaa itselleni rahalla käymällä näyttämässä lasta tuolla pikkujätissä.

toinen siniseen liittyvä, tai tuskin siniseen viittaava on masuasukin silmät. löysin laskurin netistä, jonka mukaan speksasin tulevan muruseni silmiä.
http://museum.thetech.org/ugenetics/eyeCalc/eyecalculator.html
tässä laskurin mukaiset mahkut mein vauvalle:
4% siniset
23,1% vihreät
72,7% ruskeat

uskon itse ruskeisiin, taikka tokavaihtoehtona näihin mun oman ruskean-vihreän sekavärin periytymiseen. vaikka sanotaan ettei ruskeat silmät ole ruskeat syntyessä, niin ruttunaamalla kyllä aivan selkeästi oli. saas nähdä millasin silmin mein greippi katsoo maailmaansa ekakertaa!

luotiliivit

muru sai pyynnöstään siirron työhommiin lähemmä tätä kotia. oikein kiva siinä mielessä, että sen tauoilla meillä on salaisia teinipusutreffejä hämyisillä parkkipaikoilla. ja toisinaan mä saan leikkiä kunnon emäntää ja komentaa sen kotiin kesken vuoron hakemaan ruokaa kun se on vielä lämmintä.

tuolta ns. kermaperseiden kaupunginosasta tänne mein suunnille siirtyminen on hiukan vaan muuttanut sen työnkuvaa. kun toinen lähtee luotiliiveissä duuniin, alkaa kotiinjäävää raskaana olevaa heikkohermoista naista hirvittämään.

ällöttävää. siirtyis vaikka toimistohommiin. kun alkaa olemaan tota perhettäkin ja muuta...

maha, vko 36

mun ihana, pieni-iso-maha.

synnytysvalmennus, finaali, osa 1

tänään oli varsinainen synnytysvalmennus. ja samassa pieni tutustuminen synnytysosaston tiloihin. muistan että viimeksi kun odotin ruttunaamaa, sairaalaan tutustuminen toi enemmänkin hien pintaan, ja lisäsi epävarmuutta synnytystä kohtaan. tosin synnytysvalmennusta en silloin 3 vuotta sitten saanut ollenkaan, ainoastaan tuon tutustumisreissun.

tälläkertaa tutustumis/valmennuskäynnin vaikutus oli päinvastainen. vaikka teeveeruudulla pyöri alkuosuuden enemmänkin roiseja kuin nättejä (pitäisikö sanoa että ne oli naturistisia?) synnytyskuvia vuodelta nakki ja kirves, jäi koko hommasta nyt positiivinen mieli. ja tälläkertaa katoin ensimmäistä kertaa synnytysvideonkin

jaa, miksi niin?
- ensin kätilö vastasi kysymyksiin joita ihmisillä oli tullessa mielessä.
- sitten tsekattiin osasto. musta siellä tuoksui hyvälle. sairaalalle kyllä, mutta hyvälle silti.
- synnytys käytiin läpi kätsästi lantiomallin ja vauvanuken (josta roikkui hauska istukka) kanssa, ja näyteltiin erilaisia välineitä, kuten (ulosautto)imukuppi, ja stani (jolla seurataan vauvan sydänääniä, ruuvataan päähän).
- lopuksi kätilö kertoi eri kivunlievitysmenetelmistä.

muutaman esittämäni kysymyksen ja yleisesti selitetyn faktan avulla ymmärsin ettei esim. ruttunaaman synnytys mennyt ihan niinkuin olisi pitänyt. tai siinä oli monta kimuranttia asiaa jotka otan puheeksi tuolla suunnittelukerralla joka on jo ylihuomenna.

synnytysvalmennuksen tämän osion ja keveän parisuhdekeskustelun jälkeen ME päätimme (huomaa persoonamuoto!) että ME emme ota epiduraalia. jos siihen mennään, niin kyseessä on äärimmäinen hätä/väsymystilanne. ME aiomme suorittaa tämän synnytyksen mahdollisimman pitkälle ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. kaksin kehitetty alustava suunnitelma on:
- kotona: suihkua, kylpyä, panadolia (panadol on lääke, tiedän, mutta kotona voi ottaa :) ).
- sairaalassa: kävelyä, synnytyslaulua [ölinää], akupunktiota, allasta, aquarakkulat, ilokaasua.
- viimetinkaan pudendaalipuudutus jos pakko.
- oksitosiinia ruiske istukan irroittamiseen.

asiat joista puhutaan synnytyssuunnittelussa, ovat:
- mikä lääke selkäkipuun? mulla ei ole mitään lantionalueen eikä synnytyskanavan kipua ollut kummallakaan kerralla. ainoastaan tyrmäävän kamala selkäkipu.
- epiduraalia en haluaisi synnytystä hidastamaan, jospa tuo 40h jää mulla nyt synnytyspituuksien enkaksi. pidempään en ehkä jaksa, kun tota ikääkin on jo tullut...
- jos pud.puudutus auttaa vaan ns. pimpsakipuun, miksi suunnittlen ottavani sitä ollenkaan kun ongelmana ei ole IKINÄ aiemminkaan ollut kipu "siellä toosassa" vaan ainoastaan ja nimenomaan SELÄSSÄ.
- jos epiduraali auttaa selkäkipuun esim tuossa 30h kärvistelyn jälkeen, mutta lopettaa supistelut, jota on taas vauhditettava oksitosiinilla, joka viimeksi meinasi reippaasti tiputettuna räjäyttää multa rakon, niin mikä nyt enää on viisasta ensinkään.
- ja kun nuo supistelut epiduraalilla loppuu, niin synnytänkö sitten kolmannenkin lapsen ilman supistuksia kätiön runnoessa kohdun yläosaa (aiheuttaen kai kohdun repeämisen riskin?) ja mun ponnistellessa verisuonia katki päästä niinkuin viimekerralla?

ja huomio. mulla ei ole jäänyt pahempoia traumoja edellisestäkään kerrasta. riemusta kiljuen en vaan synnyttämään ole menossa, tuntuu nyt, mutta ilman sitä viimestä puristusta ei taida tämä lapsi maailmaan tulla. joten pakkohan sinne on vaivautua. tän pvän valmennuksen jälkeen mulle tuli ekaa kertaa tässä raskaudessa fiilis että: "jee! koska mennään?!" ...tämä menee hyvin, ja selviän tästä mainiosti, tälläkertaa. olen valmistautunut, olen valmiina. muutama pvä, niin greippi birk borkanpoika lasketaan "täysiaikaiseksi".

hyvä mieli tänään.

* pitää muistaa pakata mukaan mehukeittoa ja suklaata, ja villasukat.
** joku oli vienyt synnärille omat jalkalamput. kuvitella. ei olis tullut itselle ekana mieleen :D