töitä ja töitä

hittiläinen!
muru jäi keikkalaiseksi vanhan firman listoille kotiäiskäajaksi, mutta työajat on skeidat. samoin palkka.
joutuisi maksaa varahoitajallekin kahdesta päivästä että ehtii nukkua ennen duunia ja duunin jälkeen. ja se tietää sitä, ettei käteen jää juurikaan iloa palkkapäivänä.

soitin äsken mun vanhaan suojatyöpaikkaan ja tarjosin murua keikkalistalle sinne. onneksi mulla on sinne suhteita, ja äärettömän hyvä maine, niin murulle olis luvassa nyt hyvinpalkattua keikkaduunia, paremmilla työajoilla. (poikulille hoitotarve silloin noin 2h työiltoina, naapuri hoitaa!) jee!

ja vanha pomoni kertoi että seuraavassa listassa on 25 avointa vuoroa. eli muutama varmaan mahdollisesti murulle tyrkyllä, mein talouteen rahaa tuomaan. jee!

khyl,khyl kattokaa. suhteet merkaa paljon, ja tästä se lutviutuu.
morjens rahaongelmat!

jänkyti jänkyti

pe, la, su.
olin oikeessa. tää viikko juoksee. en meinaa perässä pysyä.
sieltä se maanantai tulla puksuttaa, kuin juna. ja varmaan jyrää meitin samanlaisella intensiteetillä kun vois kuvitella junan tekevän. satasella päin, ja maanatai-iltana musta on jäljellä vaan "märkä rätti."

mä nyt jaksan jankkaa tästä töihinlähdöstä.

oon kuullut huhua että kirjaamiset työpaikalla on muuttuneet. toisaalta ihan sama, koska en kuitenkaan muista niistä hölkäsen pölähtävää niistä entisistäkään. paineet tuloksellisuuteen on kovat, potilasaines hitaastiliikkuvaa. plaah. mä inhoan tuloksellisuutta ja ihmisten kanssa/parhaaksi tehtävää työtä samassa lauseessa. kun ei sitä hyvinvointia ja pärjäämistä hirveästi voi numeroilla mitata. onneksi saan oman sektorini takaisin enkä joudu heti työnkierrolle, omien mahtavien vanhojen tiimiläisten avulla mä ehkä pääsen kärryille siellä.

työkengät tuli postin mukana. ei tarvitse murun kumppareista leikkaamilla parvekekengillä ekoja päiviä surffata siellä. matkalippu pitää ladata, syömisiä miettiä, työmatkareittiä suunnitella.

poikuli on alkanut eroahdistella nukkumaanmennessä, ja yölohduttelulla kun poistun huoneesta on mekkala kun porsaalta päätä leikattaisiin. toivottavasti ma aamuna ei kaaos ole ihan totaalinen. muru lopettaa työt sunnuntaina iltaseiskalta ja hyppää kotiäidin saappaisiin maanantaina aamukuudelta. vois olla mielenkiintosta kohdata heti ekakotiäiskävuorossa eroahdistuksissaan angstailevat poika ja äiti.
(no ei vais, aikuinenhan mä oon. itken sit vasta ulkona...)

plussaa töihinlähdössä on se, että poikuli on oppinut kiipeemään esmes sohvalle, enpä ole täällä sen putoamisia pelkäämässä ja vahtaamassa. myös arjen tasaantuminen ja lastenhoidon tasaaminen kuulostaa kivalta. ja se että muru on kotona iltasin, ja voidaan käydä yhdessä unille, ja tehdä mitä...öö tälläset ihmiset nyt tekeekään kun huvittaa (isi! hahahaha). olis myös mahkuja harrastaa jotakin, mun tai rutun, tai molempien. ja viikonloppusin voidaan nauttia laatuajasta täysillä kaikki.

osaisinpa olla kaipaamatta kotiin. nauttia työajasta ja ottaa työn parhaat palat vaan. aikuisseura, tarpeellisuuden/hyödyksi olemisen tunne, ja palkka tietty, tähän käteen kiitos.

kyllä tää tästä, mä vakuutan itselleni. ajattele positiivisesti. älä ressaa.
silti päässä rimpsu lyhenee, pe, la, su. la, su. su. ja sitten...

TUUUUUUT, TUUUUUUUUUT! (jaigs. maanantaijuna!)

rakkautta on... (ja ei ole)

...ajaa pitkän takaa kylään. vaan ollakseen muutaman tunnin. hiis! <3
ja rakkautta on tuoda kylpyvaahdon lisäksi tuliaisiksi tämä:

karibialaista rommia! tän osaa vaan ihmiset jotka mut todella tuntee.
(tein heti purkillisen rommirusinoita tulemaan. (namnamnam))
rakkautta on myös ajatella murun koulunalkua, ahdistua nettikoneen ohjelmistovajauksesta, ja tilata sille (mulle) sille (mulle) sille upouusi tietokone kouluhommia varten! hupsis.
rakkautta on myös hiissailla villapeiton alla murun, viinilasillisen ja suklaapalan kanssa, silitellen ja suukotellen.

rakkautta ei ole murista ja äksyillä päällepäätteksi sitten siellä peiton alla. mikähän piru muhun meni. (ehkä tarvitsin vaan huomiota.) hmh. aamulla on vissiin anteeksipyynnön paikka. pöllö minä.

miksi sä käyt täällä? tuloksia ja statistiikkaa

tunnen maman	11 (8%)
tiedän maman	9 (6%)
olen hltb-väkeä	55 (42%)
olen lapsiperheellinen	47 (36%)
etsin tietoa	13 (10%)
etsin huvia	43 (33%)

Ääniä tähän mennessä: 129

satakakskytyhdeksän ääntä. mama kiittää!
en keksi ketkä kaikki nuo yksitoista on jotka mut tuntee, mutta osan kyllä tiedän/arvaan. noita tietäjiä en kyllä itse tiettykään tiedä. olis kohteliasta kommenttilootaan vähän vinkkailla... *vinkvink*
htbl-väki on suurin kävijäryhmä, ei yllätä.
ja kiva että lapsiperheellisillekin löytyy jotakin täältä.
tiedon etsijöitä oli kolmetoista. laittakaahan kommenttilootaan kysymyksiä jos oikeesti haluatte jotakin spesifiä tietää. voin yrittää mieluusti auttaa.
ja huvin etsijöitä on kolmannes. täältä irtoova hupi ilmeisesti johtuu vaan mun kirjotustyylistä ja semmosesta tahattomasta huumorista. mutta kiva jos jollakulla mullakin on hauskaa mun elämän parissa.



sivunkatseluja on bloggerin tilastojen mukaan vajaa 40 000. ihmeellistä.
suurin liikenne tänne tulee vinkeeltä, blogilistalta ja elethyialta.
maittain suomesta tulleet sivunkatselut on ykkösenä, yli 30 000 klikkausta, jenkeistä ja kreikasta kuitenkin noin 500 kumpaisestakin, ja muutamalla sata venäjältä, sveitsistä, ugandasta, britanniasta ja ranskasta kustakin.

blogiin eksytään hakusanoilla:
"asiasta ja sen vierestä"
"muru ja esikko"
"sanonko suoraan"
johtopäätöksenä että yleensä hakukoneella hakija haluaa just tänne, luulen.
muutama osuma oli sairaalakassille ja raskausviikoille.

jokaista tekstiä on katsonut noin 60 ihmistä, huiputon vetänyt "minä ja tyhjäpää" 128 klikkauksella.

njaa. mitä tämä kertoo mulle?
teitä käy noin 60 päivässä täällä! hienoa.
ja ylipuolet htbl-ihmisiä (toivomani kohderyhmä!) ja noin himpun vajaa puolet lapsiperheitä (toivomani kohderyhmä myös tämä!)

mua vaan edelleen kiinnostais jos siellä on joku, joka haluaa että kirjotan jostain tietystä aiheesta, niin ilmiintyis kommenttilootaan. ja ne jotka mut tietävät, niin laittais miten tietävät, olis meinaan hauskaa miettiä niitä yksinään täällä. (että jaana tuntee jorman, joka tietää pertin, joka näki mut kaupassa :D )ja ne noin viisi (edit, siis kai kaksi!*) joita en mun tuntijoista tiiä, niin äkkiä nimet tauluun! hemmetti!

(*tiiän ämmän, ässän, ällän, ceen ja aan, teen, s&t, ja hengellisen äidin, muut käsi pystyyn!)

roskispusseja ja palava roskis

tänä aamuna lapset on puettu mustaan. ne leikkii mustalla roskispussirullalla. jotenki hirmu tyylikästä.

eilen kävin koirien kanssa iltalenkillä, niin keskellä ei mitään sijaitseva roskis leimahti yhtäkkiä leikkeihin. tovin mietin antaako palaa, koska se ei siinä hangessa mitään muuta sytytä. mutta sitten sinkosin sammuttamaan sen.

siskoni epäili myöhemmin sen yrittäneen kertoa mulle jotakin sen leimahduksen. (vrt. palava pensas) ja mua oikeesti kävi harmittamaan että kävin vaan kimppuun ja tuhkahdutin sen kuulostelematta hetkeäkään. toisaalta jos liekit olis päässeet vielä siitä isommiks, olis sammutuksen voinu unohtaa kokonaan. no jaa, kai ne tärkeät viestit tulee muualta kun palavista roskiksista. i hope.

tänään odotan rakkaudella vieraita. murukin laittoi kellon soimaan että olis ihmisenä kun vieraat saapuu. ihanasti.

poikuli muuten käy laittamassa mamin nukkumaan aamusin. sulosesti kiekuu sille "hyötä!" (hyvää yötä, tietty) ja suukottaa naaman märäksi, halaa ja sanoo haikeena "aaaaa".
todella rakkaudellista.
toisten rakkaus on myös yksi asia joka tekee mut hirmu onnelliseksi.

vauvahuumoria

vitsit. mein poikulilla on hjuumorintajun alkeet hallussa selvästi.

mami ei kerinnyt sitä ottaa syliin tietokoneen taa kun sohvalla istui. poikuli roikkui lahkeessa natisten ja huomiota hakien.
ei toiminut.

kikka kaksi:
säälittävä "ääääiiiii-thiiiiiiiiiiiiiiiiii" kirkaisu tekoitkulla höystettynä. hetihän mami sen huomasi.

itku loppui kuin seinään ja poika repesi.
nauraa kätkätti hervottomasti, "menitpäs lankaan akka!". mokoma riiviö. ihana.

tietää kyllä mistä narusta kannattaa vetää. olipa hauskaa.

loppu lähenee

ma, ti, ke, to, pe, la, su.

jumankekka! saako jo ruveta stressaamaan? mihin hemmettiin nää päivät menee?

olen yrittänyt kirjottaa jo pariin otteeseen töihin lähdön aiheuttamista ajatuksista, mutta ei tule mitään. ei ole ajatuksia siihen liittyen.
ei oikein pelota mikään. ahdistaa hiukka jättää poikulia kotiin ja mennä itse pois. uskon että muru pärjää ja niillä menee hyvin täällä, mutta se oma itsellisyys ja kuinka saa himpuloiden kanssa olla sitten iltaisin, surettaa valmiiksi.

työni on kivaa, ja koko työyhteisö mahtava, muistikuvieni mukaan. työuraa mulla on allekirjoittamani sopimuksen mukaan vielä 36 vuotta jäljellä, että ehtiihän sitä paahtaa siellä. ja stessittä nyt sinne aion mennä alkuun. pomon kanssa on sovittu että voin ottaa lyhyemmät viikot tai päivät jos tarvetta ilmenee. mutta katotaan miten koko souvi lähtee käyntiin.

hassua on myös ajatella että mun rytmi 2vko yh - 1vko parisuhdetta, muuttuu parisuhteelliseksi perhe-elämäksi kokonaan. saa nähdä miten siitä selvitään. mä luulen että on tosi kiva jakaa vähän vastuuta, oppia olemaan työssäkävijä, ja murulle tekee ehdottoman hyvää päästä usean vuoden yörytmittelystä päivärytmiin. enkä vähiten odota yhteisiä nukkumaanmenoja, omaa aikaa kaksin iltasin... hiis! ehkä mulle on joskus ruoka valmiina kun tulen.

hyvä tästä tulee kun oikein asennoituu.
nyt rauhassa vaan ti, ke, to, pe, la, su. nautiskelua, omaan tahtiin ja sillai.

ainako sama laulu

tein mielestäni eilen taas laupeuden työn tarjoomalla olkapäätä vanhalle ystävälle.

ensin se viimeviikolla soitti kun sillä on parisuhdeongelmia, ja mä vaan kylmästi käskin pistää akkansa kilometritehtaalle, että pelleilylle pitäis olla joku raja. sitten soitin mein kolmen koplan toiselle siivelle ja kerroin sanomiseni (ja asiaa speksattiin sillä lenkillä minne meinasin delata). tämä parisuhdeongelmainen ei ole vuoteen pitänyt yhteyttä juuri ollenkaan muhun päin, ja yhtäkkiä puhelinlangat alkaa laulaa kun ongelmia ilmenee. yllätys. vannoin etten asiaan enemmän puutu, että kantani tuli täysin selväksi puhelun aikana. minä voin auttaa kantamaan akan kamat porraskäytävään, jos ei ystäväni pysty, mutta siinä se. en jaksa mitään soutamis-huopaamis-terapia-apua käydä antamaan.

ja yllätys kaksi. miten ihmeessä ystäväni päätyi sitten eilen sohvalle kolmeksi tunniksi saamaan keskusteluapua? no jotenkin työkengän kokospeksailusta se lähti, ja siihen loppui että tuossa se istui. mä aina lankeen vetisiin silmiin ja vapisevaan ääneen. aina ja aina ja aina.

tottakai ystävää olen valmis auttamaan ja kuuntelemaan, sehän on selvä. mutta tässä asiassa nyt turhaan tuumitaan. jos akka haluaa mennä, niin akan kamat ulos asunnosta ystävääni hajoittamasta. ja sitten voidaan käydä tuki-ja-turva-vaiheeseen. soitin vielä sille kolmion toiselle siivelle, että soittaa lähtevälle akalle, että mitä se oikein meinaa, ja että tarvittaessa autetaan kantamaan tavarat pihalle. (siis ystävällisessä hengessä toki.) (ihanat lesbopiirit, eikö?)

kysymys itselle: miksi aina sekaannut ja haluat auttaa? usein käy niin että mun puoleen käännytään kun on vaikeeta, ja sitten kadotaan pitkäksi aikaa. (toim.huom. ei koske teitä eräitä siellä, nou huoli!) jos mulla olis jotenkin heikko itsetunto tai olisin noulaifferi (uusi teinisana) olisi asia tosi rasittava ja kurja. nyt niinkun vaan elelen ja hengaan niiden pysyväisten ystävien kanssa ilosena ja tyytyväisenä, ja sitten jos joku kääntyy puoleeni ja tarvitsee apua, niin jeesaan minkä voin. (olishan se toisaalta rasittavaakin ja olis aika kiire ja ahdasta elämässä jos kaikki ihmiset joita olen pyrkinyt auttamaan, yrittäis hengata mun arjessa. jos jotakin positiivista asiasta etsitään... )

mutta miksi aina sama laulu?

muru taas aamulla ripitti mua asiasta. sen mielestä tääkin tilanne on ollut selvä jo vuoden, ja mitä hittoa me nyt otetaan ressiä, että on äärimmäisen noloa pysyä kolossaan noin vuosi, ja sitten soitella kun on vaikeaa. ...mutku, mutku, mutku... se on mun ystävä. ainakin ollut aiemmin. sitku, mutku, niinku, ja joo. alusta. tuen, kannustan ja kuuntelen. pari kuukautta kun tekee hommia, saa varmaan taas noin vuoden "olla rauhassa". eiksnii?

muru miettii kovin miksei mua haittaa että nää avunpyytäjät ei sitten pidä yhteyttä kun asiat on hyvin. emmävaantiä. eikä haittaa, niin ei kiinnosta. mulla on oma elämä. aikuisten oikeesti. ja mä olen ihan tyytyväinen näin. kommenttilootaan esitettyjen ajatusten perusteella mä taidan saada siitä sen auttamisen ilon ja tarpeellisuuden tunteen hetkeksi. se riittää.

tö

"tö" sanoo poika.

"tö" se sanoo ja osoittaa sänkyy halutessaan unille. 
"tö" se sanoo ja menee vessanpöntölle kun on hätä.

maanmainio se oli eilen ja ansaitsi hihkuntaa ja kunnon naurut, sillä:
nähdessään juuri heränneen murun se:
huusi "tö" ja osoitti murua.
sitten se kääntyi, huusi "tö" ja osoitti tietokonetta, ja esitti pienet tanssimuuvit.

selkeästi sanoi; tahtoo mamin syliin ja musiikkia masiinaan.

nää tuli!

työkenkäslaagi saatu päätökseen. pienen aamunettisurffauksen päätteeksi sain kengät tilattua.

nää tuli!
kuva: scandinavianoutdoorstore.

a) ihan mun näköset!
b) mätsää työrönttösiin.
c) me happy! :D

leipää ja lahjoja

lifesaver mun syömisten kannalta on ollut tämä saaristolaisleipä . verrattoman maukasta valion voimakkaiden juustojen ja suolakurkkujen* kanssa.
ensimmäinen asia mitä tekee aamulla mieli, ja illalla viimetteeks. eikä ole semmosta pakkosyömisen makua. jee!

toiseks parasta joulussa oli kohtuullinen lahjojen määrä. poika sai kaksi lelua. ruttu myös kaksi. lisäksi saivat villasukkia ja pipoja**, ja ruttu kirjoja, palapelin ja fikkarin. täydellistä!

omista lahjoista rakkaimmat ja kivimmät tuli tietysti murun antamista paketeista, mutta aika hyvin veti tänä vuonna myös mutsi ja faija. satiinilakanat (ou jee!) ja kassillinen "myllyn paras" - luomutuotteita tuli ainoostaan meille mukaan. mä olen tosi tyytyväinen. esikon kanssa panostettiin ekologiaan myös pakkausjätteen osalta, ja kietastiin mein annettavat sanomalehtipaperiin. ja hyvin kelpas vastaanottajille. 

ja sadatta kertaa, jos yhden pallon ottaisin?

parhaan kaverin viekussa lastenohjelmia. hiis!

maman pieni räkänokka. teki jouluhampaan. jolla haukkasi mandariinia kuorineen! tässä kuvasarjassa oli siis myös loistavia otoksia missä mä kiljun ja nauran ja yritän kaivella kuoria pojan suusta...

* mun jouluajan ravintoon on lapsuudesta asti kuuluneet just etupäässä juusto ja suolakurkut :)

**itsetehtyjä! rakkaudellinen kiitos kummilaan!

hetki joulua

istun sohvalla.
väsynyt lämmin pieni poika painuu vasten.
räsy kädessään.
nuuskin hentosta tukkaa.
hieron lämpimiä pikkujalkoja.
niitä jotka mahtuvat kämmeneni sisään.

on rauhallista.
kello tikittää.

nupnup.
tutti nupsuu suussa.


tämä tuntuu joululta.
tämän haluan muistaa.

joulumuistio

nauti ulkoilmasta.

herkuttele.

hulluttele vähän.

nauti läheisistä. 

heleppoa!
ihanaa joulunaikaa sinne ruudun toiselle puolelle!

joku raja

eilen mä flippasin totaalisesti.

tultiin puistosta lasten kanssa. vedin niitä pulkassa. mein pihalle, tohon talo eteen kaahas taksi reipasta ylinopeutta ja oli ajaa mein päälle. rivakalla käsiliikkeellä pysäytin taksin mein eteen ja kuskihan pomppasi ulos ovesta. käytiin seuraavan sisältöinen sanavaihto:
- vittuun siitä eestä!!!
- minne mä väistän? täs on nää penkat..
- vittuun tieltä nyt!!! siihen sivuun vaan!
- emmä mahu tästä minneen.
- mee nyt saatana edestä!

huomauttaisin erittäin kovaan ääneen että, tuohon talon eteen on lanattu himpan päälle auton levynen väylä, vieressä metriset penkat. mulla kaksi pientä muksua pulkassa. pihalla 10km/h rajoitus. mulla olis ollut semmonen metri matkaa rappukäytävän edustaan turvaan, sivuun, väistämään.

lopputulemana kuski hyppää autoonsa, ja kiihdyttää mein ohi. renkaat 10cm päästä pulkasta hivotellen.

saamari että huusin.

heivasin muksut himaan perkelettä huutaen ja itkua vääntäen. (ruttu mun perässä kompaten "mäkin ammun sen, mäkin ammun sen...")

säntäsin ulos vannoen kostoa, emäntä vanavedessä. suharilla oli onneksi sen verran pelisilmää, että kierti toista kautta pois piha-alueelta.

mä en ymmärrä että ei ollut aikaa hiljentää vauhtia hetkeksi että päästään sivuun, mutta oli aikaa pysäyttää auto, nousta ulos, huutaa, kirota ja käyttäytyä epäasiallisesti. ja vaarantaa törkeesti mun lasten turvallisuus. yks jalanheilautus tai kieppi pulkassa, ni olis tullut aikamoista tohjoa.

en nähnyt taksin numeroa enkä rekkaria koska ne oli niin lumisia. illalla isäni kanssa jutellessa se neuvoi mua soittamaan mafian sijasta taksikeskukseen, että auton ja kuljettajan voikin sieltä selvittää. ja minähän selvitin. soitin ja tein valituksen taksitarkastajalle.

ensin tarkastaja oli ihan tyyliin "mitäs tytöllä on asiaa?", mutta sekin hiljeni mun raivon edessä, ja tuntui ottaneen asian vakavasti. täysin epäasiallista käytöstä palvelualan ammatinharjoittajalta. liikenneturvallisuuden vaarantamista, täyttä välinpitämättömyyttä toisten terveydestä ja hengestä.

saatana. mun lasten turvallisuutta ei autonrenkailla uhata ilman seuraamuksia. on se saamari niin. siinä kulkee mun raja.

joulu tulee, minä analysoin vähän lisää

kiitos ihanista kommenteista. vastaan niihin kyllä, ajatuksen kanssa, kun olis semmonen tovi! nyt pikkujäbä nukkuu, ja ruttu katsoo lastenohjelmia, ja mun pitä-isi jatkaa siivoomista, mutta ennen sitä muutama sana-sananen.

sain heti aamusta siivoushepulit.
sohva sai valkosen päällisen joulun kunniaksi. ja kaivelin esiin punaisen rakkausyrttipeiton ja punaisen perulaisen pöytäliinan, ne tuokoon joulun sohvaan. matot pitäs taas käyttää pihalla, tasot siivota, imuroida, pölyt pyyhkiä. pöytä kääntää, ynnämuuta ynnämuuta. ja nyt just ei moinen tohottaminen haittaa, olen toiminnan ihminen.

laitoin juuri äsken myös vuokra-asuntohakemuksen menemään. meillä on  semmonen uusi kevyt idea siirtyä naapuriyhtiön vuokrakämppään (neliöön) kunnes esikko muuttaa pois, ja sitten palata tähän kolmioon takaisin. jos siis vuokrayhtiölle sopii että siksiaikaa vuokraan tän asunnon jollei muulle. jos ei sovi, tässä ahtaillaan ja se on ihan fine.

eilen kävin kauneushoitolassa, ja esikon kanssa subilla. ja illalla söin tekemääni kaalilaatikkoa. kyllä se syöminenkin tästä, luulen. muru vannotti mut lupaamaan lääkärireissun, jossei ruoka ala kulkea ja paino nousta. asiaan palataan joulun jälkeen. annetaan syömis- ja toipumisrauha nyt mun keholle.

musta oli sulosta kun rutun "hengellinen äiti" sanoi lähtevänsä tulemaan tänne, heti, kesken työvuoronsa kaukaata kaukaata, kun sanoin viikonloppuna että tekis mieli lakata olemasta. tarkoitin siis hetkeksi. sillälailla että vetäis jonkun pussin päähänsä. olis vaan. kukaan ei tarttis ja vois vaivata mua, ei tarttis syödä, eikä käydä edes kusella. ei vaivautua hengittämään ees. olis vaan rauhoissa, pimeessä, hiljaa, ilman ajatuksia. se ajatteli että oon ihan fataalisti lopussa ja ranteet auki-fiiliksillä. ihana nainen, ja heti tulossa pelastamaan! (*rakkaus*) ja ei, semmoset pahat mulla ei ole käynyt edes mielessä. en ole sitä tyyppiä. ehkä vaan kävin siellä totaaliväsyn partaalla, ja satuin sanomaan sen ääneen. tuon "säkki päähän"-epidsodin kyllä suoritan kun ystäväni L ottaa lapset joku viikonloppu. makaan vaan. sen lupaan. laitan luurin kiinni. musat täysille enkä mieti mitään. se on hyvä suunnitelma.

kysyin myös serkuntyttöä meille esikon kanssa lapsenvahtihommiin. voitais murun kanssa käydä kaksin syömässä pitkästä aikaa. ja isi on lupautunut tulemaan meille viikonlopuksi että päästään tekemään, noh sitä mitä lesbot nyt keskenään tekekään (tää oli musta äärimmäisen hyvä kommentti siltä! :D ) vaikka hotelliin viikonlopuksi.

onhan näitä. ihania.

ja olen murullein sanonut että en uskalla antaa sille vastuuta kaikesta, koska se vois siinä mielessä olla kohtalokasta, että mulle sit iskee se "pussi päähän"-efekti, ja saatan muutaman viikonkin vaan olla, tekemättä mitään. mietinkin tässä että olisko se vaarallista ees? tuskinpa. nyt mulla ensimmäistä kertaa on ihmissuhde jossa en koe olevani täydessä vetovastuussa (missä tuntuu että olen joltain osin jo lapsuudesta asti ollut), perhenäitiroolissa, vaan nimenomaan tasaveroisena kumppanina. jospa jokupäivä mä vaan osaisin. heittäytyä potslojoon ja antaa mennä ja olla? ehkäpä? ainakin voisin yrittää.

muistan kun raskausaikana oli helpompi heittäytyä tulevan lapsen vuoksi  "vaan" olemaan, ja mä ykskin iltapäivä  makasin sohvalla, ruoka valmistui keittiössä itsekseen, pyykit peseytyi ja niitä ulos ripustettiin. koirat lenkitettiin. jalkoja hierottiin. tekijän osalta hyvillä mielin ja ilolla. eikä se tuntunut vaaralliselta silloin. ehkä mä olen sen arvoinen myös ilman mitään raskaussyytä....

ja kyllä muru on mulle jotakin aivan erityistä. todella. viimeviikon rätinät oli kuoppa tiessä, joka syntyi väärinkäsityksestä ja suht ilman syytä. ja veti mut kaiken stressin päälle liian katatoniseen tilaan. hyöty rätinästä oli se että opin pyytämään apua ja tukea. muistin taas että itseä pitää vähän vaalia. se antoi myös muistutuksen siitä ettei kaikki ole itsestäänselvää. rakkaus on itsessään puhdasta, kaunista ja hyvää, mutta kommunikointi on tosi tärkeää. ja toimi muistutuksen siitä etten hallitse kaikkea, ja mun kaikkivoipaisuus voidaan nähdä myös luottamuksen puutteena. mitä en missään tapauksessa ole tarkoittanut.

umpimielisyys eikä ehdottomuus kuulu mielestäni edelleenkään konfliktien ratkaisumalleiksi. suhdetta ei tarvitse puhua pilalle, mutta joistain asioista pitää vaan osata avata suunsa. vaikka olisi kuinka väsynyt.

ja opin myös sen, että ne peikot on tosiaan mun päässä. umpimielisyys ja suuttumus ei aina kerro siitä että toinen vihaa ja aikoo pakkaa tavaransa ja poistua ovesta haistatellen. se että toisen tekemiset suututtaa, tai ymmärretään väärin, ei ole rakkauden loppumisen merkki, vaan merkki siitä, että toisella on tunteita ja mielipiteitä, ja on keskustelun paikka.

kappas.
no, täällä iloisten ja räkäisten lasten, lempeän ja lemmekään murun ja lumesta seonneiden koirien kanssa leijailaan kohti joulua. aattona käydään mun mutsilla ja faijalla. ekaa kertaa (ja toiv ei vikaa) mun sieltä lapsuudenkodista muuttamisen jälkeen, eli noin viiteentoista vuoteen... saapi nähhä kuin menee.

p.s. tietääkö joku mistä saisin keuhkot? haluisin keitellä karvanaamoille jouluyllärin...

oh 2

huhuu. eilisen kivun ja koomailun jälkeen täällä taas ollaan. suht normitilassa.
join noin litran piimää, ja litran gefilus-mehua (kohta olen itse varmaan yks kävelevä gefilus, he he.) ja nappasin kaksi siskon tanskasta tuomaa ipreniä. ja kas. kuume laski, eikä aamullakaan ole kummempia oloja.

voimakas stressinlaukeemisreaktio, nyt luulen. jos se iskee takaisin vielä, niin on kai uskottava että todella joku pöpö on mut saavuttanut, mikä on todella harvinaista. mutta siihen saakka harjoitan täällä ihan normitoimintaa.

olen varannut ajan naamavärkin työkuntoon päivittämiseen. tolpillani ja tolkuissani haluaisin olla tuonne puolillepäivin. en vielä tiedä vienkö poikulin mutsille siksiaikaa, vai painostanko esikon sitä hoitamaan. ruttunaaman yritän tunkea naapurin mukaan puistoon. 

murulla pamahti töissä yöllä aika pahat ihottumat, ja alkoi huulet turvota. jos se tuolla sängyssä alkaa pyörimään niin laitan lapset jokatapauksessa naapuriin ja kiikutan rouvan päivystykseen. jossain kulkee tuonkin vaivan raja.

perselandiasta paluu oli eilen niin nopea ja yllättävä että olen vieläkin ihmeissäni. tuntuu kummalta ettei omaa ihmistään tunne paremmin. yöllä tuli viestiä että tiedänhän se ikinä lakkaa rakastamasta, ja että olen sen koko elämä. ää-ä, en olis asiasta niin varma aina. teki mieleni vähän kertoa miten rakasta elämäänsä tulis kohdella, mutta valitsin opetusviestinnän sijaan tunnelinjan. emmä olis mitenkään viikkoa jaksanut moista perseilyä, jos en olis tiennyt että meillä on oikeesti käsissä jotakin isompaa. ja todella luotin että tilanne laukeaa, vaikka oma jaksaminen oli tosi kortilla.

mä sit muuten soitin neuvolaan ja varasin sinne psykalle ajan. etupäässä siksi että saisin jotakin työkaluja kohdatakseni irrationaalipelkojani, sitä että pelkään lasten menettämistä, ja nyt kun olen onnellisimmillani, pelkään että joku tai jokin vie multa kaiken mitä olen saanut rakennettua, että joku juju tässä on oltava. (hahaha, ei tää ollukaan sulle! perhe, rakkaus, onni, sinä säälittävä paska!), taltuttaisin ne peikot mun päästä, enkä stressais turhaan,  sekä sitä että vedän itseni piippuun suorittamalla ja huolehtimalla, ja ajattelemalla että kaikki paska maailmassa on mun syytä, ja on mun velvollisuus pelastaa kaikki ihmiset, sekä luonto myös. 

eron ja keskenmenon jälkeen kun kävin siellä, oli se keskustelu erittäin voimaannuttavaa ja puhdistavaa. psyka piti mua erittäin pärjäävänä ja viisaana naisena, tosin ylitunnollisena suorittajana ja helposti syyllistyvänä. se kehoitti mua pyytämään mun perheelta konkreettista apua, ja oli järkyttynyt kun kerroin etten sellasta vaan voi saada. ja etten oikein "raaski" vaivata mun ystäviä. koska en tunne että mulla on jaksamisongelmaa muun kun oman pääni kanssa.  koska tunnen pärjääväni itsekin. ei mulla ole rasittunut eikä epätoivoinen olo. tykkään tästä perhehommasta niin sikana, että ne asiat mitkä joillekin saattaa olla velvollisuuksia, on mulle onnea ja iloa.

mun kotona ei kukaan ryyppää, riehu eikä lyö. ei huuda eikä riitele. kenenkään ei tarvitse odottaa kauhuissaan että edes joku vanhempi tulisi kotiin, ettei pimeä pelottaisi. ei tarvitse etsiä vanhempia ravintoloista saadakseen itselle ja siskoille ruokaa. ei tarvitse kuunnella humalaisten lässytyksiä, eikä hoitaa ja paapoa niitä aikuisia. ei tarvitse polttaa itseään reisistä rakkuloille kuumalla puurolla, kun vaan yrittää tehdä sisaruksilleen iltapalaa. kaapissa on ruokaa. vaatteet on ehjät, ja niin epänolot kun mun maulla vaan voi olla. tää on hyvää ja kivaa elämää tää mun.

ja joo. opettelen relaamaan. ja olen nyt pyytänyt apua ja työkaluja. ja jopa soittanut ystävälle ja pyytänyt auttamaan ja kuuntelemaan kun ei oma pää meinaa ressiä kestää.

haluan kiittää niitä jotka on mua peikkojen keskellä tsempanneet. en ole yksin. arvostan mielettömästi saamaani tukea. ja ainahan mä pärjään! ja jaksan. mutta joskus on ihan tervettä pysähtyä kuuntelemaan itseä, ja lepäämäänkin, ja ottaa vapaata kotoa ja vaikka apua vastaan, ihan vaikka siksi kun niin voi tehdä!

*musmus*

oh

miten mä tän nyt kertoisin?

kotona kaikki ok, yhtäkkiä sain makkarista tekstarin, että tuu äkkiä! ja vaikka oli aamulla polttanut proput muruun niin että ostarillakin kuultiin, säntäsin äkkiä katsomaan mikä siellä oli hätänä.

rakkaus ja ikävä vaan. onneksi menin. on nää naiset kanssa. tai nainen.

no jännitys tais hiukan mun kropasta laueta. kun muru läksi töihin, oksennin, hoidin lapset sänkyyn. sitten vielä lähdin kävelemään ystäväni kanssa,* juttelemaan yhden toisen parisuhdeongelmista (terapeutti mikä terapeutti), kunnes...

...mä kesken lenkin ilmoitin että nyt lähtee taju tai henki, etten pysty liikkumaan ja jokapaikkaan sattuu. siinä sit muutaman minuutin keräilin luitani metsässä vauhdikkaan lenkin päälle, ja törmäilin läpi kaupan hakemassa gefilusta mun stressivatsalle, sitkuttelin vielä koirat lenkille. ihana ystävä nukautti rutun, että saan nyt jatkaa tajuttomuustilaani sohvalla.

mä olen kipeä! mulla on kuumetta! selkä tulessa, jalkoihin sattuu, silmät kipeet, naamaan sattuu, vatsaa särkee, ruoka ei maistu, niskaa särkee. puu-uuuh. mä olen niin huono tässä. viimeeks oon ollu kipeä kun odotin poikaa, oli se noro, ja sitä ennen kun olin raskaana hetken, olisko ollu  07, olin kuumeessa. sitä edellistä en edes muista! kakstoistavuotiaana oli yks kova kuume. ehkä.

nyt tais jännitys räpsähtää off-tilaan oikeen rajusti, ja tässä sitten vapistaan, kipuillaan ja ollaan säälittäviä.


(tai olisinko taas raskaana? plääh. tuskinpa. pitäis vissiin olla jotaki siementä siinä mukana. pöh. missähän se ministeriön vastaus viipyy btw?)





*huom mulla on se esikko täällä kotona, ihan vaan siltä varalta sanon että ei tarvi huolehtia siitä mitä tää eukko jättää lapset keskenään kotiin nukkumaan lenkin ajaksi. ei jätä!

oikeampaan suuntaan

en tiedä muusta, mutta mä olen kääntymässä, ja eilen käännyinkin oikeaan suuntaan. 

nyt mä vaan keskityn siihen että koitan rauhoittua. ne peikot on siellä omassa päässä, ja kun huomaan ajattelevani typeriä (olen tyhmä, en osaa, mut jätetään, tää perhe hajoaa) huudan lapsellisesti itselleni mielessäni "peikko,peikko" ja niin hölmöltä kun se kuulostaakin, tuntuu tehoavan. mä hankaloitan eniten omaa elämääni stressaamalla. sitä miksi ne peikot edelleen on siellä, ajattelen ja työstän myöhemmin.

nyt keskityn oleellisen. olemaan lapsille läsnä ja tekemään joulua. kyllä se muu hoituu perässä, jos tässä suhteessa joku ydin on alkujaankaan ollut.

en voi vaikuttaa murun allergoihin enkä uniin. omaan käytökseeni ja tekemisiini voin, mutta en siihen miten toinen ne ottaa. voin selittää ja kertoa, opetella toimimaan toisin, jos toinen on vastaanottavainen. jos ei ole, niin en pysty.

se kääntyminen oikeampaan suuntaan oli se kun isäni soitti. puhelun venyessä, ja sen viidettä kertaa kysyessä onko kaikki ok, aloin pillittämään. kerroin vaan että oon vetänyt itseni piippuun, ja sen huolestunut ääni, ja paljon lupaavat käytännön apuideat sai mut uskomaan hyviin asioihin. vaikka se ei lupauksiaan pystyisi pitämään kuningas a:n takia, riittää että se välittää. ja koittaa auttaa. se ehdottomasti kielti minua menemästä niille siivoamaan. enkä jouluruokiakaan saa hössöttää. hän suunnittelee sapuskat, ja käy kaupassa. leipookin jos tarvis.

"älä stressaa hei."
"siitä ei tule kuin itselle huono olo."
"lepää nyt."
"tuut meille, tai sitten tuun sinne kattomaan lapsia että pääsette murun kanssa jonnekin. pariksi tunniksi tai pariksi päiväksi. kunhan meette. ja teette.... ööö, mitä tommoset ihmiset (lesbotko? ;) ) yleensä tekeekään."

kiitos näistä sanoista. ja välittämisestä. en halunnut huolestuttaa, mutta sä kaivelit. ja kyllä, olen menossa siivoomaan sinne. kotona on jo kaikki (turha) tehty.  vessan kaapit ja keittiön kaappien alta pesty. joulua laitettu. pölyjä pyyhitty*. tarttee höseltämistä ettei se "peikko,peikko" tule päähän. samalla vois käydä laittaan kestovärit ripsiin niiden naapurissa, että kehtaa töihinsä mennä. (sekin vielä! jaigs!)


* naurattaa tässä vähän se että muru on järkännyt ja  pessyt jääkaapin, ja mä vessan kaapistot, sinnehän mahdolliset jouluvieraat ensin sukeltaakin. ei järjen häivää! hiiohei!

lohtua

itseni tsemppaamiseksi kuuntelen tätä:

"Long Day"

It's sitting by the overcoat,
The second shelf, the note she wrote
That I can't bring myself to throw away
And also
Reach she said for no one else but you,
Cuz you won't turn away
When someone else is gone

I'm sorry 'bout the attitude
I need to give when I'm with you
But no one else would take this shit from me
And I'm so
Terrified of no one else but me
I'm here all the time
I won't go away
It's me, yeah I can't get myself to go away
It's me, and I can't get myself to go away
Oh God I shouldn't feel this way

[chorus]

Reach down your hand in your pocket
Pull out some hope for me
It's been a long day, always ain't that right
And no Lord your hand won't stop it
Just keep you trembling
It's been a long day, always ain't that right

Well I'm surprised that you'd believe
In any thing that comes from me
I didn't hear from you or from someone else
And you're so
Set in life man, a pisser they're waiting
Too damn bad you get so far so fast
So what, so long

[chorus]

It's me, yeah and I can't get myself to go away
It's me, yeah and I can't get myself to go away
Oh God I shouldn't feel this way

neljänejlä

kaikesta viikonlopun tuetusta syömisestä huolimatta se paino vaan laskee. hittojako sitten tässä. ymmärrän äärimmäisen hoikkaa ystävääni joka valittaa siitä että kylkiluut näyttää isommilta kun tissit. jaan fiiliksen tänään. paskat.

tuntuu kummalta ettei se saamarin ruoka uppoa. ja sit jos uppoaa, niin kulkee raketin lailla elimistössä eikä mikään tartu minnen.

no. muru tuli kotiin, ja avasi sanaisen arkkunsa. se on vihanen mulle etupäässä. olen liian hysterinen lasteni perään, ja lapset mun. se ei näe mun puolta siinä että olen yrittänyt suojella sitä väsymykseltä hoitamalla lapsia "yli" vaikka se ei ole sitä pyytänyt. ja olen tottunut hoitamaan lapseni ihan itse, suht niin kauan kun niitä on mulla ollut. ja sitä ennen olen huolehtinut sisarusteni perustarpeista silloin kun vanhemmistani ei ole siihen ollut.

ymmärrän että olen sitä loukannut, mutta se ei ole mun tarkoitus ikinä ollut. mulla on opeteltavaa. kyllä. ja niinkun eilen kirjoitin, pitää vähän löysää jotakin hihnaa. sitä tässä käyn harjoittelemaan.

ja niinkun arvelin, peikot on vaan mun päässä. rakkaudesta tai rakkaudettomuudesta kysymys ei tässä kaiken väsymyksen ja muhun pimahtamisen takana ei ole. vaikka tuollainen muurin rakentaminen vetää mut sinne katatoniaan, panikkiin ja pakokauhuun. ja musta on kohtuutonta etten saa tilaa selittää ettei se näin mennyt. toisella on jo pellit kiinni ja pelit seis. hän on päätöksensä tehnyt, eikä sen takaa liiku. toivon että aika auttaa.

loppukaneettina haluan sanoa että todella rakastan tuota naista. ja arvostan sitä mitä se tän perheen eteen tekee. hoitaa, huolehtii ja vaivautuu. sydämellä.

p.s. hänen sitoumuksestaan kertoo mielestäni selkeästi myös se, että se haluaa jäädä pojan kanssa nyt kotiin. ja aloittaa koulun elokuussa. olen siitä äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen.

suurimmat peikot

kiitos kannustavista kommenteista. todella arvostan niitä. kiitos. kiitos.

mä luulen että suurimmat peikot on mun omassa päässä. ja niitä vastaan yksin taisteleminen on tosi raskasta. mä varmaan turhaan pelkään perheeni tuhoutumista. ja niinkun teksteistä on välittynyt, tämä perhe on mulle kaikki kaikessa.

mä ruoskin (turhaan kuulemma) myös itseäni murun väsymyksestä ja urtikariasta. syytän itseäni siitä etten ole saanut pidettyä sitä onnellisena ja hyväunisena. ja siitä ettei mein parisuhde ja ja kaikki hyvä ja kiva ole pitänyt vaivoja poissa. (turhaan) pidän koko ongelmaa omana syynäni, ja etsin epätoivoisena ratkaisua ongelman poistoon. vedän itseni piippuun hösläämällä ja huolehtimalla.

mua erityisesti loukkaa sen vetäytyminen, ja se myös tukee oletusta mun päässä että sen terveys- ja nukkumisongelmat johtuu jostain mitä mä teen, tai en tee.

ja on se sanonut mulle että olen hassu, ja ajatuksissani ei ole päätä eikä häntää, mutta minkäs itselleni voin. melkein kympin tyttö pyrkii täydellisyyteen, ja olettaa että rakkaus pitää ansaita tekemällä jonkinsortin urotekoja, uhrautumalla ja jaksamalla aina vaan.että rakastamisessani on joku vika, kun en saa yhtiä helvetin allergoita katoamaan, vaikka kuinka rakastaisin, antaisin tilaa, ottaisin liki, veisin koiria, hoitaisin lapsia, vaihtaisin lakanoita, imuroisin, tekisin ruokaa, maksaisin laskuja...

olen nyt hoitanut lapsiani niin "yli" että muru kokee sen omistushaluna. se ei ole totta. olen pyrkinyt ainoastaan suojelemaan sitä asioilta miltä ei tarvitsisi. olen ottanut stressiä asioista joista ei pitäisi. ladannut pääni henkisellä paineella.

kun olen lapsia noin 14 vuotta yksinäni hoitanut, on vastuun jakaminen vaikeaa. mutta olen sitäkin oppimassa. muistelen poikulin vauva-aikoja kun itkevää vauvaa lohdutellen kieltäydyin rutun nukutusavusta, koska halusin tehdä sen itse. myös ruoat teen poikuli sylissä istuen, ruttu puntissa roikkuen. imuroin lasten kanssa. ja usein käyn kaupassakin. että toinen saa vapaillaan "olla rauhassa ja levätä" vaikkei se sitä ole edes pyytäny.

olen huono "vaivaamaan" murua koska tuntuu että se tekee täällä muutenkin niin paljon perheen eteen. saatikka että pyytäisin jotakuta muuta lapsia hoitamaan että saadaan olla kaksin, tai mennä edes leffaan. miksi vaivata muita, kun pystyy ja jaksaa itsekin?

tähän patologiaan mun pitäis varmaan pureutua ennenkuin ongelmat kasaantuu pahemmin. ja uskoa siihen että kaikki kurja maailmassa ei olekaan ehkä erityisesti just mun "syytä".

selkeästi en voi saada syöpää pois mun ystävästä tai äidistä vaikka rukoilisin joka ilta. enkä väsymystä murusta vaikka saisin lapset pidettyä öisin hiljaa ja marhailematta täällä. urtikariakaan ei häivy vaikka ottaisin enemmän vastuuta mistä, tai vaikka imuroisin koko ajan ja stressaisin kaupassa  päivittäin. ja tuputtaisin apua mitä multa ei ole pyydetty.

jospa antaisin itselleni vähän armoa. lakkaisin piiskaamasta ja vaatimasta. pelkäämästä, antamasta peikoille valtaa päässä. olettamasta että olen kaikesta vastuussa. ja että kaikki on viimekädessä mun kädessä. alan taipua siihen ajatukseen ettei tää maailma olekaan mun hallittavissa. (paska ajatus silti, vaikka suht tervettä olis se myöntää.)

ajatustasolla fiksua, eikö?
mutta miten siihen päästään ihan konkreettisesti?

edit: piti vielä lisätä että mun minäittepärjäämispatologiasta kertoo aika hyvin episodi alkuraskaudesta. sairastin noron. itkin, kuumeilin ja oksensin vessan lattialla kolme päivää. hoidin lapset niin hyvin kun taisin. ja itkin ja kärsin, pelkäsin keskenmenoa ja odotin aikaa parempaa. episodi noron jälkeen mun ystävät oli aivan raivona. miksen soittanut ja pyytänyt apua? kauppa-apua? lastenhoitoapua? henkistä tukea? ööö. olisko niinki voinu tehdä? ...ei tullu mieleen. (muru asui silloin omassa asunnossaan, ja ei, vähän huono olo, sanoin, en tarvii apua, sanoin. koska sillä oli työkierto kesken.)


ja p.s. ei, en ole nytkään kertonut murulle että taidan voida huonosti. sen pitää nyt levätä, ja mun on turha täällä skitsoilla. hienoa mama. oikeen kannattaa vissiin taas nostaa itselle hattua. eikö? opinkohan mä koskaan mitään uutta?

note to self

(valivalia. älä lue jos ei marttyyritarinat kiinnosta.)
note to self: älä tee tätä toiste!

soitin mutsille joulun vietosta.
ja sitten siinä puhelun aikana sain mieleeni kertoa sille kuinka mä olen nyt tosi väsynyt ja ruokakaan ei maistu. ja huoli lyö mulla ihan yli. ja oon nyt tosi hajalla.

- jaaha. oliks sulla muuta asiaa?
- ö, ei.
- jaa. no soitellaan, moido.

okei. ei sit muuta. anteeks että vaivasin. miks ihmeessä oot vaivautunut mut edes synnyttämään.


myöhemmin tajusin tuon puhelun aikana luvanneeni mennä tekemään niille joulusiivouksen ensiviikolla. ai saatana! mikä hitto mua riivaa?!?!

luistoa ja muuta

emmaljungat surffaa lumisella polulla.
miten helvetissä ne renkaat ajautuu penkkaan jatkuvasti.
juuttuu.
omat jalat sutii ja liukuu.
ruttu meinaa kaatua koiranpaskaan.
sitä naurattaa hervottomasti.
mua ei.

justiinsa kun luulen että olen ihan finaalissa, soittaa yksi, sitten toinen. yksi tulee kylään. lainaan naapurin poikaa. saan palkaksi illallisen. neljä lihapullaa, kaksi porkkanaa ja yksi peruna. hyvä saldo.

saan viestin kuinka itsekäs ja paska olen. kuinka nöyryyttävää on hakea pestyt kaapit porraskäytävästä. ne jotka vaivalla tyhjensin, punttasin sohvan yli selkäni uhraten ja rappukäytävään siististi asettelin. joiden päälle jätin naapureille pahoittelut tien tukkimisesta.

vaivannäöstä paskaa kiitokseksi. niinkun aina.
mutta arvatkaa. nyt mua naurattaa.
minä paska. paskempi. paskin.

ethän sä sulje lasta ulos mun elämästä? öö-ö. en. sä olet sen itse tehnyt. kaksi vuotta on ollut aikaa pitää yhteyttä ja näyttää että välittää. nyt riittää mun osalta, en pistä tikkua ristiin, enkä ota shittiä niskaan. enkä reagoi marttyrismiin. no response. delete.



poika nuohoaa jatkuvasti sylissä, halii, pusii, on riippuvainen, kovin liki.
kuuntelee maminsa soittolistaa, hymyilee, katsoo mua ihmeissään.
- tiedän, sanon sille. - mullakin on ikävä.

hissin katolla

mä näen unia joissa oon hissin katolla. se menee ylös, ylös, ylös. vanha hissi. se ristikko-ovinen. mä katon niitä vaijereita ja pyöriviä väkipyöriä. pidän kiinni molemmista himpuloista ettei ne putoa, ja pelkään että litistytään kuoliaiksi katon ja hissin väliin. hissi hiljentää vauhtia. säpsähdän hereille ennenkuin se pysähtyy.

haukon henkeä hetken.
vaivun uneen uudelleen.

unessa kiipeilen oudoilla tikkailla. astinlautoja puuttuu. tikkaat on liian jyrkät, lautoja irtoilee. mulla on lapsi kiinni molemmissä käsissä. yritän pysyä tasapainossa, pitää lapsista kovaa kiinni, olla lipsumatta, heilahtamatta, putoamatta. alhalla on syvä vesi. lapset ei osaa uida.

säpsähdän hereille.
tyttö valittaa unissaan. käyn lohduttamassa, silittämässä. annan havahtuneelle pojalle tutin.

haukon hetken henkeä.
"kaikkihyvin, kaikkihyvin, kaikkihyvin" sanon itselleni.

vaivun uneen uudelleen.

taivas... miten pääsen sinne?

insinööri kävi linkittämässä mulle syöpää sairastavan puolisonsa blogin. se on tossa mun näytön sivussa mun muiden suoskareiden ohessa. (en viitsi ilman lupaa sitä linkittää, kun en blogilistalta sitä itse löytänyt, sorry.)

tänään kun mulla oli päiväuniaikaan lukurauha ja blogikierros menossa, luin sen blogin alusta loppuun yhdellä istumalla.
vapisutti, oksetti ja itketti. menin ulos tekemään tuhmia töitä (siis tupakille, hyi!) ja pidättämään itkua.

sisään tultuani jehovan todistajat tiputtivat flaijerin mun postiluukusta. sen kannessa lukee: taivas... miten sinne pääsee? aika sattuma.

jumala rakastaa minua, taivaaseen on vain yksi tie, ota hänet vastaan ja niin edelleen.

kuule jumala, mulla olis taas yksi kysymys.
se on: miksi?
miksi mun ystävä joutuu kärsimään kipuja, ja luopumaan tästä elämästä? miksi mun ystävä joutuu luopumaan puolisostaan? miksi pikkunen poika jää ilman äitiä? miksi mun pitää luopua mun ystävästä? miksi yksille laitetaan niin paljon kipua, epävarmuutta, pelkoa ja tuskaa? miksi mun ystävä joutuu kysymään miksi? mitä on kuoleminen? mitä jos itse tietäisit että siinä se tulee. seuraava juna johon on noustava. heippasitkaikille ja kivaaoli. niinkö?

tulkaahan jehot ovelle niin tarjoan kahvit ja saatte vastata jumalanne puolesta näihin.

mä olen oikeesti iltasin lähetellyt lämpimiä ajatuksia taivaisiin. kiitoksia mun rakkaista, ja suojelupyyntöjä mun murulle. mitä mä mun ystävälle toivoisin? pyytäisin? ihmettä? pehmeää loppumatkaa? (hei rakas ystävä, sun juna tulee, oota, voinksmä auttaa näiden laukkujen kanssa...) sitä että me muut kestetään ja jaksetaan? 

mä niin uskon ihmeparantumisiin, uskomattomiin sattumiin, siihen että diagnoosit menee harhaan ja tilanne onkin hyvä. homeopaatteihin, healingiin, akupunktioon, osteopatiaan, kuusenkerkkämehuun. mä tiedän että mun ystävä on yks miljoonasta ja yhtäkkiä syöpä on poissa. eikö niin? vai pitääkö jo lakata uskomasta ja toivomasta?
en halua.
en suostu.
mitä jos en ala tätäkään? en suostu.
pitäkää tunkkinne ja syöpänne ja muu saatananne.
haistakaatten paska.


mitä jos maailmassa on asia jota en saa käännettyä toiseen suuntaan vaikka yrittäisin mitä?
mitä jos jotain pitää vaan kestää vaikka ei halua?

emmä tätä tilannut. haloo! ehtii vielä kääntää venettä! muuttaa suuntaa. ottaa lääkkeitä ja parantua! ohoi, seis! annetaan tuon junan mennä. keritään me seuraavallakin. mennään mielummin sillä josta ei vielä tiedä koska se tulee. jooko?

silja ja luuviulu

täytyy vaan kiitellä silja linea!
meillä oli upea reissu. leikkihuone oli mahtava. samoin ystävällinen joulupukki, ja hieno ohjelma. "tää on hurjaa" hihkui ruttunaama useaan otteeseen.
palvelu oli erinomaista. kaikki ihmiset oli superystävällisiä ja huomaavaisia.

käytiin aamiaisella ja illallisella buffetissa ja kaikki sai vatsansa täyteen. lapset sai jopa erityiskiitosta hyvästä käytöksestä ruokapöydässä henkilökunnan taholta (!!!), ja siitä kiitoksena värityskirjan ja kynät. *

lapsille oli maailman upeinta myös lasiseinäset hissit, ja hytin ikkunalauta, jossa pystyi leikkimään ja näki alas promenadille. sepä oli jännittävää. ja niiden naamat loisti niin aurinkoisina, että pelkästään siitä sain itselleni superhyvän mielen.


itkua meinasin vääntää lähtöselvityksessä kun jouduin sanomaan ettei muru tulekaan mukaan. ja laivalla mua pidettiin jonkin sortin sankarina, kun ilosena siellä noita himpuloita yksinään paimensin. mua vähän jopa ärsytti se, että pidetään ihan uskomattomana saavutuksena että hermojaan menettämättä omia lapsiaan kaitsee. yksin. sitä tultiin jopa kysymään ihan erikseen, että miten pärjää ja jaksaa. pyh.
ruoka valmiina pöydässä, ajoissa nukkumaan. me kolme pientä mahduttiin jopa suihkuunkin kerralla ihan hyvin. se siitä sankarin leimasta.

neuvolantädin mielestä olen riutunut. ja pitäis saada lomaa. lomaa mistä? omasta elämästä?

pyh myös sille.

mä voin ja jaksan hyvin. ruoka ei nyt vaan maistu, kun olen rakkaimmastani niin huolissani. ja kyllä oma peilikuva hytin suuresta peilistä kirkkaassa valossa oli säälittävää nähtävää. ei paino ole huolestuttavan alhaalla, mutta neljäviis tälläisellä luustolla näyttää luut ja suonet muun muassa lantion aluella aika rumasti.

ja joojoojoo.

kunhan muru vaan palaa väsymyksen perselandiasta, uskon että tilanne korjaantuu. nyt huoli syö naista, ei voi minkään. jaksuja ja rakkautta riittää - niillä mennään.



p.s.
muru pääsi kouluun.
muru pääsi kouluun.
muru pääsi kouluun.
muru pääsi kouluun.
olen niin iloinen asiasta että itku tuli. jee. olen siitä niin ylpeä! mun rakas!



* eivät ilmeisesti kuulleet kun sihisin ruttunaamalle ("muumirasia") joka kerta kun sillä meinas karata lapasesta :D

matkalla

ruttunaaman kokoisia lumienkeleitä portaiden edessä.
poika painaa neuvolassa yhdeksän kiloa.
mamma liian vähän.
tyttö on kuulemma älykäs.

käsilaukussa nokkamuki ja räsy.  passi ja hammasharja.
rattaiden korissa vaihtovaatteita.
kohta me ollaan matkalla. 

nyt

pikkuapina pesukoneessa.
ruttu tunkee itsensä kuivausrumpuun. "ei hätää, pääsen täältä jalat edellä ulos."
kuusi kirpeää pakkaslenkkiä karvakorvien kanssa.
koristellut piparit ja ruma piparkakkutalo.
kipsikädellä pesty koti. 
uudet saappaat.

hakkaan päätä itseni kokoiseen tiilimuuriin. ei mene läpi. pinnasta ei saa otetta.
itken taas. ja vähän uudestaan kohta.väsyttää, huolestuttaa, ahdistaa.
sydäntä viiltää niin että tuntuu että kohta kuolen.

en jaksa enkä pysty enää. mutta pakko on. ja halu.

muuta ajateltavaa

edellisen postauksen kommenttilootan innostamana siirryn nyt aiheeseen "ne häät".

joo. kun tässä yrittää pitää parisuhteen kasassa täysin oppositiossa olevan, umpiväsyneen puolisonsa kanssa, ei juuri hää-suunnitelmat päässä etualalla liiku.

siks toiseen paskaa niskaan suunnitelmien suhteen tuli vähän odottamattomasta suunnasta. tai kahdestakin...

no asia yksi. kirjotin yhdelle esiintyjälle, jonka keikalla me murun kanssa ajauduttiin parisuhteen puolelle. olis ollut vähän siistiä saada se esiintymään mein kinkereihin, koska se on älyhyvä. se pahoitteli kovasti, koska on muun elämän takia joutunut lopettamaan keikkailun, eikä muiden töiden takia taivu suomeen asti. uuh. se olis meinaan ollut piste iin päälle hienoihin juhliin. no, eipäs masennuta tästä.

masennutaan siitä asiasta numero kaksi.
kysyin mun vanhemmilta jos ne haluais osallistua mein juhliin ja tukea esim. tilavuokraa himppasen. vedoten tähän mun suku-asiaan. siis siihen että kutsuttavia on vallattoman paljon, ja mein asunnossa ei rahkeet riitä. "isäs seisois vaikka viikon päällään että saa rahat kasaan, ja tekis sun puolesta mitä tahansa." sanoi äitini. mutta hän ei aio osallistua. "hoida itte." se sanoi myös. mitä mä siihen sanon? no että jaa... kyse ei ole siitä ettei niillä olis varaa. tai siitä ettei mulla olis. vaan tässä kohtaa mäkin muutun periaatteen ihmiseksi. jos olis edes sanonut että ei ole varaa, mutta antaa nyt tän kakseurosen, koska asia on tärkeä, niin olis ollut mulle fine. mutta jos ei edes kiinnosta, niin happamoitukoon mehussaan. ja samalla suurin osa sukua on dumattu kinkereiltä ulos. piste.

mä kerroin asian murulle kun kotiuduin mun vanhemmilta. ja sitten itkin pitkään ja perusteellisesti. palasin yhdessä rysärissä murun alunperin esittelemään malliin mein kahden yhteisestä juhlapäivästä. jauhakoon sukulaiset paskaa sitten elämiensä loppuu asti, ja olkoot loukkaantuneita. jos mun vanhempia (lue mutsia) voi asia vähempää kiinnostaa, luulis ettei sukulaisekaan jaksa kauaa kiukutella. tai vaikka jaksais, niin ihan sama mulle (meille).

pettymyksen suossa rämmittyäni muutaman päivän, päätin että mun päivää ei nihkeilijät pilaa. en ole vaan jaksanut ajatella asiaa juurikaan nyt, vaikka muru toisinaan kyselee maistraattiajan varaamisesta ynnä muusta.

noh. suunnitelma siis sen sorttinen että mennään maistraattiin tärkeimpien ihmisten kanssa. (sisältäen pari ystävää.) ja sieltä yhdessä syömään illallista jonnekin. ja hotelliin kaksin "hääyöksi". sitten seuraavana iltapäivänä kutsutaan kotiin isä heikki, ja noin 10 tärkeintä ihmistä. (ystäviä, pari sukulaista ja mun isi sekä murun äiti.) juhlistamaan parisuhteen kiitospalvelusta. ja kun pappi saadaan ulos talosta, nostetaan viinitonkat pöydille ja avataan ovet parillekymmenelle muulle tärkeälle, ja hipataan yöhön teemalla "viinin, rakkauden ja suklaan juhlat". sitten ehkä citylle joraamaan muutamaksi tunniksi, ja toiseksi, siunatun parisuhteen"hääyöksi" hotelliin. jos rahkeet riittää (lue: lapsenvahdit),  niin otamme sitten sunnuntaiaamuna lentokoneen ja suhaamme eurooppaan "häämatkalle" muutamaksi päiväksi.

yksinkertaista, korutonta,  intiimiä ja kivaa. mein näköistä.
ja kyllä, olen tähän suunnitelmaan täysin tyytyväinen.

jotenka, teistä yhdeksästä jotka mut täältä tuntee, niin saatte varata sitten enssyksyksi mulle yhden viikonlopun, kiitos! apuanne kaivataan ehkä pikkujutuissa ja etenkin yhteisessä ilonpidossa. ja hengellinen äiti vois alkaa harjotteleen "truly, madly, deeply":ä. haluan sen omistaa tolle äkäpussilleni, ja biisi toimikoon "häävalssina". säestykseksi saat ottaa kitaran ja esikon. jookos?  muuta ohjelmaa ei kai sit tarttekaan suunnitella ;)

tätäkö pyysin?!

ja siis kun pyysin jotakin muuta, nii mä tarkotin jotakin positiivista!!!
en lisäongelmia.

nyt mulla on loppupäivän töissä oleva muru,  täydessä vauhdissa toheltava vuosikas, kipeenä oleva leikki-ikänen, ja mahdollisesti murtunutkätinen esikoinen.

mitä suosittelette?
a) lähtöä lastenklinikalle jonottamaan yhden villin, yhden kipeän ja yhden käsivammautuneen lapsen kanssa määräämättömäksi ajaksi?
b) menoa sinne lääkäriasemalle jonne meillä on jo kanta-asiakaskortti? sinne missä palvelu on nopeaa ja asiantuntevaa, mutta jossa ei rtg-palveluita viikonloppuna tarjota...
c) menoa toiselle lääkäriasemalle, yksityiselle, jonottamaan päivystävälle lääkärille määräämättömäksi ajaksi, jossa rtg on käytössä...

paskamaisinta tässä äksidentissä on se, että esikko on ainut jolla ei tapaturmavakuutusta ole, koska sillä on futislisenssi. mutta. en tiedä korvaako futislisenssi tätä vapaaehtoisessa treenissä sattunutta haaveria. treenissä jonne joukkue kannustaa menemään, ja tarjoaa puitteet, mutta valmennusta ja valvontaa siellä ei ole.

ssssssssssaaaaaaaaaaaaaaaakkkkkkkkkkkkkkkeeeeeeeeeeeeeellllllllllliiiiiiiiiiii!!!

edit: käytin villiä korttia d) isänsä sai viedä esikoisen lääkäriin. ja kyllä äiti tietää kato, jos mun esikoinen jotaki urheiluvammaa itkee (ikinä ei ole niin käynyt ennen) ni varpilla tietää ettei o ihan pikkujuttu. ja jep. murtumahan siellä ranteessa on. tämä se tästä viel puuttui. ou jee.

villit yöt, jatkuu...

uh, olispa muuta kirjotettavaa, mutta ei ni ei.

ilta oli kiva. tehtiin lasten kanssa pizzaa, katottiin leffaa ja syötiin karkkia. muru oli 30h valvottuaan mennyt nukkumaan iltapäivällä. mä kömmin kympiltä sänkyyn.

ruttu heräsi yhdeltätoista hinkumaan ja köhimään. puoliltaöin heräsi muru. havahduin kun se mistään mitään tietämättä selitti ruttunaamalle että yöllä ei voi vaellella pitkin asuntoa. muru oli napannut mun vaivalla hyvään hengitysasentoon pystyyn tukemani rutun sohvalta kantoon kohti omaa sänkyä. puutuin asiaan kun rutun hinkuminen taas alkoi.

pitäskö tätä auttaa jotenki hengittämään? kysyi pöllämystynyt muruseni kun nappasin rutun siltä itselleni. - njaa. mitäpä luulet?

ruttu viltin sisään ja ulos, lähdin minä. (emmätajua mikä muakin vaivaa? jos toinen on kuitenki hereillä, nii ei tule sit mieleen painua itse petiin ja antaa toisen hoitaa nää ramppaamiset?)
kaksi ulkoilureissua ja annos jäätelöä laukaisi alkamassa olleen laryngiitin taas.

esikoinen oli myös vaellellut yöllä etsimässä särkylääkettä. muru ei ollut nukkunut keskiyöstä lähtien silmäystäkään. oli katsellut leffoja, ulkoiluttanut koiria ja juonut kahvia. ja aamulla läksi sitten töihin.

puh huijaa. rauhottuis nää yöt nyt. tätä työnkiertoa on murulla jäljellä kaksi työvuoroa. sitten viikko vapaata, sitten yksi työnkierto, ja sit se on loppuloppu. kun vaan jaksais tän setin nyt. sekä se että minä.

jos mä toivon ainoostaan että muru sais nukuttua, ja ettei laryngiittioireilu tartu poikaan, niin onko se liikaa vaadittu? mitä? häh? riittäis nää villit yöpuuhat näiltäosin. jotaki uutta, kuule elämä, meille nyt pliis...

paljon lapsia, vähän unta

paljoista lapsista on paljon iloa.
mutta myös valvominen tietty kertautuu yhtäpäätä lapsiluvun kanssa. sain taas huomata.
ensin valvotti se poika, hammasteluineen ja räkäilyineen.
sitten se keskimmäinen, sen laryngiittinsa kanssa.
viimesenä, mutta ei vähäismpänä, se esikoinen.

mun piti mennä nukkumaan ajoissa, mutta en voinutkaan, koska esikolla oli myöhäistreenit, jonne tälläkertaa sen laskin kun niillä oli jotkut testit. sieltä puoli yksitoista kotiuduttaan, oli sillä paljon asiaa. mä makasin sängyssä suht koomasena silmät ummessa, ja se istui murun tyhjällä sängyn puolikkaalla puhumassa niitä näitä. noin puolitaöin sen juttelut meni vakavaksi, ja lopuksi se väänti itkua, joten yritin skarpata ja kuunnella ja vastailla parhaani mukaan.

sen kyseli kuolemasta, elämän tarkoituksesta, murun isästä ja itki mein ystävän sairastumista. olen taas tyytyväinen siihen että se haluaa mulle puhua ja purkaa, ei siinä pienet valvomiset tunnu sen rinnalla että toinen tuntuu oikeesti luottavan muhun.

kun olin passittanut nyyhkivän esikoiseni unten maille, kävin lyhyeksi olettamilleni yöunosille tosi hyvin mielin.

ja kas kummaa. se oli vasta esikoisen kello puoli seitsemän joka meidät aamulla herätti. ei tuttia vaativa poikanen, eikä laryngiitin vaivaama tyttönen. aika kiva...

mamman kulta!

sivusta kuultua:

- "mami, mä tykkään susta tosi kovin, kun sä oot mulle niin kiva ja kiltti. mutta lakkaa suututtamasta mammaa surulliseksi. niin ei saa tehdä koska mä rakastan sitä niin kovin..."

tuo ruttunaama vaistoaa kaiken!
ja aattelee mamman parasta.
mun oma kulta!

neiti tietäväinen, joka asiat aavistaa. näissä sisarensa imagolaseissa se on heilunut pari päivää täällä. "mä oon ihan ope, ja kivan näkönen!" se sanoo uudesta lookistaan.

"ei näin!"

päivän naurut tässä! en tiedä naurattaako teitä siellä, mutta toimikoon tämä opetuksena, kaneetilla "ei näin!"*
kuvaus eräiden hääpäivästn alkuosasta, otsikoineen:  

Mihin sitä ihminen enää komedioita tarttee kun on siunattu tällaisilla sukulaisilla. Voi morjens ja hauskaa hääpäivää niille. Mulla ainakin on :D 

alkutahdit oli lyöty varmaan jo eilen ku X kyseli et minne Y aikoo viedä sen syömään. Se ei ihan selvinny kumpi oli puhunut Y:n lätkänpeluusta tänään, oliko X epäillyt sitä et se menis mielummin sinne ja oliko Y vaikka päättäny vähän jekuttaa ja sanonu menevänsä sinne. Mut eniveis tänään ku  Y  tuli himaan kymmenen tulipunaisen ruusun kanssa, joista se oli pulittanu viitisen kymppiä, niin X  oli jo kerenny piiskata ittensä sellaseen raivoon et ei ees avannu koko pakettia, kiukkus vaan ja kävi printtaa netistä Y:lle avioeropaperit. Y  kelas ensin kirjoittaa niihin nimeksi mikki hiiri, mut päätti sit kuitenkin jättää kirjoittamatta mitään ja sulkeutui vessaan niiden kahden skumppapullon kanssa jotka se oli juhlan kunniaksi hankkinu ja lipitti toisen niistä siellä yksin kunnes uskaltautui ulos. :D Y onneksi otti tilanteen huumorilla kun tää on niin jo nähty, et alkoi jo läpällä heittää mulle et kumpihan muuttaa, kenen nimissä on kämppä ja et kumman rahoilla on sänky ostettu, uskaltaako se mennä nukkuu siihen vai joutuuko sohvalle. kehotin kuorii ruusut paketista ja jättää skumpan siihen viereen et X näkee että se on ajatellut ja muistanut. Mut ei se kuulemma viittiny, pelkäs et X huitasee sitä sillä pullolla nukkuessa ja mietti pitäiskö nukkuu kypärä päässä. ;) Kehotin unohtaa sen idean ettei X luule et Y kettuilee sille. Mut joo, puhelu loppu sit siihen ku X vihdoin ja viimein tuli ATK-huoneesta ulos ja Y:lle tuli kiire lopettaa puhelu mun kanssa.... :D :D :D

ja tämä tarina on tosi. ja jatkoa odotellessa... ei paljoa varmaan kyseisessä osotteessa naurattanu, mutta mä hirnun vieläkin. anna mun kaikki kestää!




* ei näin! huusi myös ystäväni kaksivuotias poika, kun toinen poika yritti sitä halata. huom. sama poika elää kahden naisen perheessä, ja rakentaa brion junarataa yrittäen laittaa reiän reikään ja nupin nuppiin. 

*wirn* 
 ja taas mä nauran!

olen todella viisas

siis ei voi muuta sanoa kun että pidän itseäni korkeassa arvossa. mä olen niin viisas ja fiksu. en mitenkään kirjanoppinut mensalainen, mutta arkijärkeä piisaa.

mä niin hehkun itsetyytyväisyyttä tänä aamuna että ei rajaa.

mä eilen illalla menin nukkumaan heti kahdeksan jälkeen. en ees viitsinyt yrittää mitään relationshittiä enää, vaan priorisoin itseni etusijalle, ja voi kun se olikin kymppiveto!

meinaan, kun kolmelta yöllä mun sängyn vieressä seisoi pieni henkilö, joka valitti nähneensä pahoja unia, ja hengitti todella raskaasti, oli ajatukseni heti kristallinkirkas, ja jaksaminen kohdallaan. laryngiittiperhanahan se lasta vaivasi, ei niinkään pahat unet. hyvin jaksoin kannella nelivuotiasta peittokääröä pihalla tunnin verran. tarjosin jäätelöä, nukutin sitä pystyasennossa mun sylissä.

ja neljän jälkeen kun kohtaus meni ohi, aloitti pienempi sumusireeni aamuhuutonsa. tutiteltuani pojan muutamaan otteeseen, mietin keittäiskö jo kahvit kun hesarikin oli jo tullut, mutta päädyin sänkyyni pötköttelemään. hereiskiukkuinen muru siinä unisena huokaili ja mutisi ja painui kylkeen kiinni. aika hiis. kuuteen saakka siinä pötköttelin ja fiilistelin omaa älyäni, ihania lapsiani ja hömppää emäntääni. kunnes herra pikkuherra vaati päästä aamupuuhiin.

mä siis luotin intuitiooni ja kävin ajoissa nukkumaan, ja sieltä se tauti tuli rutulle niinkun olin ounastellut. onneksi oli jaksava ja hellä mama hyvässä hoitovireessä yöllä. pohdin tosi kovin mitä tehdä, jos sairaalaan lähtö tulee. mietin jo poikulin pukemista, ja taksin tilaamista, ja aamulla vasta muistin että lapsillahan on nyt kaksi vanhempaa. tietty voin herättää sen toisen viemään rutun autolla klinikalle. jee! superia!

nyt lastenohjelmia katseleva hyeena haukahtelee enää toisinaan. pidän kuitenkin suunnitelmissa unimatin kanssa tapaamisen taas iltakahdeksalta, kun ei ikinä tiedä mitä seuraava yö tuo tullessaan.

on tää kanssa taas...

mulla alkaa närvi paukkumaan täälä.

vaikka kaikki on nyt "ok", ei edelleenkään täällä saa mitään ihmisvastauksia mihinkään. kysyin leivonko sämpylöitä, kun nuo allergiat on päällä, ja sais lisäaineetonta leipää sit, niin vastaus oli ihansama. mikä kutun ihan sama? mä joko leivon tai en. ei siinä ole mitään helkatan välimuotoa! saamarin naiset, tai nainen.

muutenkin tuntuu että päin vittua menee vaikka päällään seisois. lapsi herää neljältä aamulla itkemään, sit ruttunaama alkaa vaeltaa täällä. sit poika nukahtaa ergoon tarhamatkalla, jotahan rattailla ei voi suorittaa kun ne rattaat ei kuitenkaan 30cm leveellä kinttupolulla (varsinkaan takastulomatkaa kilsaa ylämäkeen) kunnolla kulje. ja sit poikaahan ei voi siirtää ergosta rattaisiin kun se nukkuu, koska se siirrossa herää. ja sitten se ei taas nuku, ja sitten se on pahalla päällä.

sit mä alan tekee niitä kutun sämpylöitä, ni eihän täälä ole hiivaa, vaikka aina on. sit päätän viiä matot ulos, ja uppoan persusta myöten hankeen. crocksit jalassa. ja sit päätän pestä lattian, nii tolu loppuu kesken urakan.

ja sit mun suklaatki on loppu.

ja sit murulla olis treenit tänään. ja sit kun en yhtään tiiä haluisinko ees pyytää sitä oleen himassa mein kanssa, vai joutaaks tommoi äkäpussi puntteja heiluttaan vaikka se ei ole muksujakaan about viikkoon kunnolla nähnyt.

ja sit kun mulla loppuu pinna nii tää talo kohta räjähtää, ku pitäis olla sitä saakelin suklaata, ja sit sitä hiivaa, ennenkun mä heittelen ton taikinan alun seinään täällä. mut eihän sitä voi nyt kaupasta hakea, kun poika peeveli nyt nukkuu niitä uniaan tuolla tuuletusparvekkeella, eikä sitä voi sieltä siirtää kauppamoodiin, koska sit kun se siihen herää kesken unien, nii sit se on pahalla päällä. niinkun minäkin nyt näytän olevan!

on sit perskules tää päivä!

ja sit ku mä teen ruokaa, ni sitä ei kukaan syö.
ja sit ku mä annan koirille ruokaa, ni ei olis pitäny.
ja sit ku mä oon hiljaa, ni pitäis puhua, ja sit kun mä puhun, pitäis olla hiljaa.
ja sit kun annan lapselle piparin, ja vedän sen pulkalla tarhaan, niin saan raivoa palkaks.

ja sit. ja sit. ja sit. mä lähden etsimään asennemuutosta ja motivaatiota nyt jostakin. ja vähän äkkiä!

p.s. unohdin listasta sitku putella on vielä laryngiittioireita.
ja olihan sitä hiivaa sit! en vaan nähny, vaikka silmällä katoin! aaaaaaaaaaaaaaaaargggghhhh!!!

on tää kanssa...

sain aimo ripityksen emännältä puhelimessa. asiasta juu, eikä kyseessä ollut töihinlähtövitutus. kiitosta vaan, ja joskus täytyy muakin nuijia kai halolla kaaliin ennenkuin ymmärrän. viitaten edelliseen tekstiini, olen asian kanssa sujut jo ennestään. että osaanpas itsekin. (kevyt lällätilää-fiilis, ehdin eka ennenkun edes koulutettiin, mutta en viitiny käydä tulella leikkimään ja toiselle nokittelemaan omalla parhaudellani just sen puhelun aikana.)

joskus kun emännällä on horatio-kausi (mykkyys) kaipaisin suoraa palautetta, joten nyt, vaikka se tuli ns. huonokuuloiselle tarkoitetulla volyymillä, on kai syytä olla tyytyväinen.

oppivainen otus, mokoma. puhuu se sittenkin jos tarpeeksi kovalla äänellä kysyy. (typerää virnistelyä tähän kohtaan.)

ymmärrän että jollekin heikkonärviselle tämmönen parisuhteella irvailu ja siitä iloitseminen että toinen on hiukka raivona, on vähän liikaa. mutta mä kun osaan, taidan ja pystyn itse, niin tarvitsen kunnon vastuksen, ja sen että sanotaan suoraan ja asetetaan vähän rajoja. ja kyseessä kuitenkin ihan asia mistä ollaan samaa mieltä, mä en vaan tarpeeksi pontevasti sitä kuulemma näytä.

parasta puhelussa oli loppukaneetit:

- nii, että nytkö kaikki on kunnossa?!?!?! (kovasti huutaen.)
- no v***u joo!!!! (kovasti huutaen.)
- no v***n hienoa! (edelleen huutaen.)
- moido.
- moi.

on tää ihanaa.

palautetta ja paskaa

vaikka mulla on periaatteena että jos ei ole positiivista sanottavaa, ole hiljaa, niin joku pohja se on munkin paskasangossa.

oon muutaman päivän tuuminut kuinka mun eksällä on pokkaa moittia mua itsekkääksi, ja päädyin lähettämään sille mailia itsekkyyden olemuksesta. tosin psykologikin eron jälkeen sanoi että mahtanut olla narsistinen tyyppi, joten tuskin palaute tefloniin tarttuu edes. mutta olenpa sanottavani sanonut. murukin on ihmetellyt (ja muutama ystävä kenelle olen asiasta puhunut) kuinka jaksan joustaa ja ymmärtää, muka lapsen edun nimissä. silmäni aukesivat itsekkyysmoitteen jälkeisissä aatoksissa. lapsen etu my ass. nyt saa todella loppua pelleily lapsen suhteen. joko sitä otetaan, tai ei oteta. joku suunnitelma ja roti pitää lapsen tapaamisissa olla, ja jos ei siihen pysty ja muut asiat elämässä tulee ensin, olkoon se niin. ei voi parin päivän varoitusajalla ajatella ettei perheellä ole omia tekemisiä, ja hypätään niinkuin eräälle sopii. tai että kahdesta joulupäivästä vietetään molemmat siellä eräällä, koska muuten niillä eräillä saattaa olla tylsää.

on alkanut muakin jo rasittaa selitellä itkevälle lapselle miksei sitä ylipäätään haluta leikkimään hakea, vaikka erään luona on niin kivaa, ja eräästä pidetään kovin. joko pitää olla pitävä päivä tiedossa ja seuraava suunnitteilla, tai annettava lapsen unohtaa jos ei mielenkiintoa pikkuihmiseen tarpeeksi ole.

piste. saatana.

paskaa varmaan tulee maililla takasinpäin, mutta onneksi tietokoneessani on delete-nappula.


paskaa sai niskaansa aamulla myös autoilija, joka pentujeni takaa yritti kaahata suojatielle. pomppasin sen eteen niin että sen oli pysähdyttävä,  ja artikuloin niin selvästi kuin mahdollista, ettei jäis audikuskilta viesti saamatta: "vitun kusipää urpo. täällä on liukasta. aja vaan päälle niin tapan sut."


noh, tästä voi alottaa hyvän päivän kun on palaute oikeisiin osotteisiin jaettu.

kiitos. ja ilosta päivää teille muille!

elämä on eritavalla, fläsäri

ne seiso siin eteisessä. puki päälle. oli menossa ulos. sil toisella oli joku tärkee juttu kesken. selitti intensiivisesti jotakin asiaa. samassa vauva tuli perässä eteiseen, heittäyty kenkien päälle, kilju ja kikatti. toinen kumartu vauvan puoleen, kutitteli sitä, kilju sille takasin. sen toisen juttu jäi kesken, kun kuuntelijan huomio selkeesti kiinnitty vauvaan. kun ulko-ovi meni niiden takana kiinni, se toinen sano:
- anteeks. mitä sä olit sanomassa?
toinen hymyilee, jatkaa juttua kun mitään keskeytystä ei olis ollukaan.
se toinen äimistyy vähän, ihmettelee missä on ne raivarit. sua ei kiinnosta mun jutut. sä et ikinä kuuntele. sä et rakasta mua.


ainii, se muistaa. elämä on nyt eritavalla. 
se suukottaa sitä toista. hymyilee. 
- mikäs nyt tuli, se toinen kysyy. 
- ei mikään. oon vaan niin ilonen susta.

aikaset aamut

huoh. jostain syystä mun vekkari alkaa kiljumaan puoli kuudelta. sitten tutittelen sitä kuuteen, ja sit noustaan ylös kurkkimaan joulusukkaan. tuttipullosta luopuminen sujui aika kivasti, eikä poika enää raivoa aamuisin. (mitä se siis on tehnyt 3 kuukautta vaatiessaan aamupulloa, ja 2 päivää päälle ennenkuin tajusi ettei pulloa tule.) raivottomat aamut on kyllä aika kivoja. kun haen pojan sängystä ja menen sen kanssa keittiöön, se osoittaa kahvinkeitintä ja sanoo "kah". mamalle juu kah, niin aamu sujuu hyvin. ja sitten lorutellaan ja kurkataan joulukalenteriin, josta löytyy yleensä rusina.

noin vartti heräämisen jälkeen poika alkaa maiskuttaa suulla, ja vaatii säälittävällä äänellä "anna, anna", siitä tietää että pitäs ryhtyä puuron keittoon.

itseä ei näin aamusta väsytä, mutta se johtuu siitä että tilttaan illalla ihan totaalisesti noin kello kahdeksan. eilen sain valvotettua itseäni maikkarin ysidekkarin alkuun, ja tuosta sohvalta esikko mut treeneistä tullessa herätteli. "mama, katostä tätä? hei. herää. katotsä tätä? hei, siirry omaan sänkyyn... hei haloo. voi hemmetti!" aamulla hokasin että esikko oli samassa tilassa syönyt iltapalaa ja vissiin tsiigaillut hetken simpsoneita dvd:ltä. mulla ei moisista  mitään hajua tai mielikuvaa.

mietin miten uskomaton tämä naisen keho ja systeemit on. väsymättä sitä jaksaa monta kuukautta jopa kuus kertaa yössä heräillen, ja sitten kun saa nukkua 12h/yö, on ihan umpitunneliväsynyt. huoh.


mulla on ollut varsinainen nothing-to-do-viikonloppu. muru on ollut töissä, ja me muksujen kanssa "vaan" kotona. yllättävän paljon sitä kaikenlaista päivään mahtuu kuitenkin. leikkimistä, leipomista, nukuttamista, koiralenkkejä, luistelua, ruoanlaittoa, lehdenrepimistä, siivoomista, tontuntöitä, afrikantähteä, nettishoppailua...

...sain tilattua leijonapoikulille baby amber - meripihkakorun. pikkuväessä on muuten just tullut niitä lisää jos jotakuta kiinnostaa. susannan työhuoneesta tilasin käsinpainettuja ekorättejä pukinkonttiin, maatuskakuosilla tietysti! esikon vans:in talvikengät jäi vielä jonoon, koska oikeaa kokoa varastossa ei ollut. samoin murun parka (suoraan canadasta) jäi linjoille koska ei toi mun ulkomailta ostostelu tunnu ikinä onnistuvan ekalla. suomalaista designiä joulukorttien muodossa hankin polkka jamilta. ihania kortteja! 

pitäs vielä väkertää ruttunaaman lapaset valmiiksi tän pvän aikana. nyt kun neljien tumppujen kokemuksella osaanki jo tehdä suunnilleen kaks samanmoista tumppua kerralla, niin neiti tilas eriparitumput. hitsi, että se aina keksiikin! :D

kasakkalook

kasakkamyssy on musta ihana! muistuttaa pannumyssyä, just sopiva mulle. ja tuo villamekko kuuluu kiinteesti mun "kylmien päivien kotilookiin". mein perheen coolien mielestä on aika junttia liehua täällä säärimittasessa kansallisromanttisessa villamekossa, but I don't care! lämmin se on, ja musta oikeesti kaunis. sain sen muuten naapurinrouvalta, koska se sen mielestä näytti multa. hih, kiitos ja kumarrus naapuriin!

työkenkäapua!

hittolainen. etsin työkenkiä. tässä aika kattava valikoima silmiini osuneita kummajaisia. apua!

siis mulla on ollut aiemmin käytössä puolasta ostamani crocsit (2,5e!!!), ja niillä on pyyhkinyt duunissa hyvin. männä kesänä vaan rönysin ne sitten tässä kotiäitityössä tärviölle.  mutta tollasista mummukengistä (anteeksi mummut) satanen? ööh, nou.

mä en todella näe itseäni tollasissa, en töissä en missään. entä te, kahdeksan jotka mut tietää tai ne kahdeksan jotka mut tuntee: olisko jo ihan hyvä läppä tommoset kauhistukset? oh shit.

p.s. kuvat, en tiiä mistä. netistä kai haulla työkenkä.

mjaa lauantaina

piti laittaa kuvapostaus eilisillasta. olis ollut tarjolla villamekkokuva, ja kuva mun kasakkalookista. mutta ei niin ei. kuvien linkitys ei nyt toimi.

eilen kun olin saanut muksut nukkumaan, seikkailin hetken blogistaniassa ja sain inspiksen keittää itelleni teetä, ja teki mieleni aloittaa huudosta bongailemiani makinen kirjoja. tyydyin kuitenkin insinööriltä lainaamaani pokkariin. kiva ilta oli vällyjen välissä, villamekko päällä ja kirja toisessa, teemuki toisessa kädessä.

muru veti eilen siepit töihin lähtiessään. en nyt tiedä oliko kyseessä ihan asiasta, vai töihinlähtövitutuksen purkaminen. pitää utsia asiasta enemmän kunhan se vaan pörröisen päänsä nostaa tuolta unimaasta. kipakan keskustelun lopputulemana on kuitenkin se, että en ala survomaan ruttunaamaa eksälleni jouluna, sen toiveista huolimatta, koska joulu asettuu viikonloppuun, jossa on kaksi päivää, ja meillä muutenkin kaksi paikkaa vierailtavana. mutsille ja faijalle pitäisi mennä, ja g-tädille saunomaan. ne riittää yhdelle viikonlopulle.

tälle viikonlopulle meillä sensijaan ei ole tekemisiä. muru tekee tokavikaa työkiertoa. selkeesti sen potutuskäyrä nousee, kun työvuorot vähenee. motivaatiota töihinlähtöön pitää keräillä urakalla. onneksi se paska on pian loppu. lopullisesti.

mun stressikäyrää nostaa töihinlähtö kaikkinensa. mä en kestä järjissäni eroa tosta poikulista. toisaalta mulla on tosi kiva työ, ja hyvä työporukka, mutta ei se korvaa tätä elämäni parasta aikaa mitä saan viettää niinkuin tahdon, syvästi rakastamieni ihmisten kanssa. kaipa siitä selvitään kuitenkin. ja tiedän että pojalla on hyvä olla mamin kanssa kotona, niin enköhän mäkin muutamilla itkuilla tästä selviä.

mun painonlaskukaan ei muuten ole pysähtynyt. vaikka syön apinan lailla. alkaa mietityttää asia sen verran, että jos vaikka ensviikolla neuvolassa pyytäis lähetettä labraan. jos vaikka kilpirauhasarvot tsiigais. musta ei ole järin normaalia että 3kk imetyksen jälkeen paino hiipii salakavalaa tahtia alaspäin. tai sitten vaan taas vedän täällä jossain manioissa, ja siksi ei painokaan nouse/pysy. no, hyvähän se on vaan tarkistaa.

tänään hesarissa muuten oli pieni juttu tutkimuksesta jossa oli huomattu että perheessä,  jossa on koira, lapsen mikrobitasot oli paremmalla tolalla kun koirattomassa perheessä. mun lapset on aina olleet keskimääräistä terveempää sakkia, ja kyllä uskon että lemmikeillä on vastustuskykyyn positiivinen vaikutus. väliäkö jos vähän irtokarvaa on naamassa ja kiviä suussa :)

viimenen ja paskin asia mun elämässä ja tässä postauksessa on mun ystävän syöpäpaska. mä elän uskossa että joku jumala, homeopaatti tai ihmeparantaja tulee ja pyyhkäsee koko paskan ns. helvettiin. kun puhun tästä positiivisuususkostani, muru pyörittelee surullisena päätään. samaa tekee sairastuneen puoliso. voiko olla oikeesti niin että olen menettämässä sekä ystäväni, että uskon tän maailman hyvyyteen? tää tulee olemaan mulle, ja muille osallisille, ennenkokematonta paskaa, ja jotain niin uskomatonta ja absurdia etten enää tiedäkään miten tästä selvitään. mä en edes tiedä mitä kuolema tarkottaa. ystäväni oli kirjoittanut, että samalla tämä aika tuntuu aivan liian pitkältä,  ja aivan liian lyhyeltä. niinpä. tähän mulla loppuu sanat. sitten alkaa kiroilu, siis silloin, kun en osaa itseäni verbaalisesti enää ilmaista. vittu mitä paskaa, sanon, kun en muuta osaa.

ja syövästä puheenollen. mutsi romahti. tai sen vointi. se on ollut pirteä ja reipas tähän asti. nyt se nukkuu eikä jaksa mitään. jää tältä viikolta mein perinteinen muru-duunissa-esikko-isällään-en-jaksa-itse-laittaa-ruokaa-viikonloppuateriointi siellä väliin. ensimmäistä, ja toiv viimestä kertaa.

huomaatko?

hitsit, meinas unohtua! foto.  huomaatko pilkkeen? ymmärrätkö fiilarit?

leijona, yksivuotta

on kuulema lottovoitto syntyä suomeen, mut ei vissiin tähän perheeseen, jos pojan synttäriaamua katsoo. jätin pullomaidon pois aamusta, ja leijonapoika oli asiasta aika vihainen... jos sen karjumista yhtään oikein osasin tulkita.

synttärilahjaksi se sai uuden hienon nokkamukinkin, mutta ei sitä juurikaan osaa arvostaa. on se isoksi kasvaminen kovaa.

aamumaito on sille ollut semmonen juttu että jos se ei sekunnissa ole kuumana nokan edessä kun herra herää, niin karjuminen ja teutarointi on jotain ennen näkemätöntä. jospa aamut hiukan rauhottuis, ja maidon toivominen aamuviiden jälkeen loppuis, kun sitä ei tule ollenkaan. iso poika osaa juoda jo nokkamukistakin, mutta sepä vasta on tylsää hommaa.

nyt raasuli tekee vielä hampaita, joten ekaa synttäriä on vietetty kilarien merkeissä. tän päivän se on ollut samanlainen kun vauvana, eli lohduttelu tai sylittely ei kelpaa ensinkään. se työntää, repii, tönii ja karjuu. panadol ei tunnu auttavan hammaskipuun. ja mistä tiedän ettei se ole pulloraivoa? no siitä että eilen oli vielä tavallinen pullopäivä, ja meno aivan samanmoista.

aion nyt tilata sille sen meripihkakorun, vaikka muru pitää sitä täytenä humpuukina, mutta jos mä siihen uskon, niin luotan myös että se helpottaa tuota hammastelua.

pojallahan on nyt ruhtinaalliset 4 hammasta, joista tuo neljäs on vastikään tullut ikenestä läpi, ja aika ison huudon ja vaivan kanssa. öisin se on joikhannut vaan hieman, mutta koska 12h yöunet on suht normi, olen heti arvannut mistä kenkä puristaa jo ekahuudolla, ja olen tuutannut sille kipulääkettä. ihme kyllä, yöllä se tehoaa hyvin. päivällä samalla tökötillä ei tunnu olevan mitään vaikutusta. tuntemattomia on hampaidentekijöiden tiet.

poika on muuten kaikkiaan aika vekkuli. en ole ennen nähnyt moista vilkkusilmää lasten joukossa. sillä on aina pilkettä silmäkulmassa, ja jotenkin velmu ilme naamalla. se on tosi huumorintajunen tyyppi, ja leikkii esim. kukkuu-leikkejä aina kun mahdollista. myös "pahanteossa" se on tosi usein, ja jos kukaan ei huomaa sen menevän pesukoneelle taikka repimään pyykkejä kaapista, se kiljumalla ilmottaa että "tulkaas kattoon mitä teen", ja kun sitä kieltää, on se varsinaisen hauska juttu.

jahtaus- ja hippaleikit, ja kaikki ylösalasin kiepautukset ja pyörittelyt  sekä heittelyt on edelleen hottia.

halailu- ja pussailutaidot on hallussa. leijona on myös saanut lisänimen "matonhalaaja", koska välillä kesken leikkien on pää painettava mattoon ja sanottava hempeellä äänellä "aaaaa".

muutamia sanoja käyttää aktiivisesti.
"anna anna nam nam"
" kakka"
äärettömän huvittavaa on, että se sanoo mulle ja murulle molemmille "äithii!" kun se haluaa syliin. meitä äideiksi täällä ei kukaan juuri kutsu, joten suht sisäänrakennettu sana ilmeisesti tuo suomalaislapsilla mahtaa olla.  sillä taitaa olla aika laaja sanavarasto, mutta harvoin se kertoo mitä osaa. usein se yhtäkkiä hihkasee jonkun uuden jutun, joka sitten jää toviksi taas unholaan. pojan suusta on kuultu "hamphaat" kun se nappasi hammasharjan, kiukkuinen "avaa!" kun serkun uunissa olikin lapsilukko, "kiitti" kun antoi lelun mulle,  "kko" (eli suukko) kun olin menossa ovesta. myös mammaa se on joskus itkun seasta mun perään huutanut.

"ai tämmönen mammanpoika" sanoi mummi sille, kun olis vähänaikaa mummin sylissä pitänyt olla että mamma saa sapuskat lautaselle. ei meinaan onnistunut. ihan samanlainen mamis kun ruttunaama, totesi mummi. yhdistävänä tekijänä näen noissa nuorimmissa myös tuon kovan temperamentin ja sen silmien pilkkeen. (ruttunaamalla on nykyään tapana mennä bussissa vähän kauemmas istumaan ja vinkkailla silmää mulle kun katon mitä se puuhaa.) hauskoja nuo tanskalaiset! täytyy vielä mainita että sen tekonauru oikeessa kohtaa saa sen kuulostaa siltä, että sillä olis oikeesti tosi hyvä huumorintaju. se oli ollut murun mukana treeneissä ja tytöt kun oli siellä keskenään naureskelleet, pikku-ukko oli kävellyt niiden joukossa hieman kumarassa, kädet selän takana ja hörähdellyt mukana. mahtoi olla näky!

poikamaista leijonassa on kiinnostus kaikkeen pörisevään. on hauska huomata, että vaikka mitään autojuttuja tai -hehkutusta ei olla sille tuputettu, kääntyy pää aina autojen, metrojen ja traktorien perään. jos omia autojaan tai traktoria se täällä työntää, on sen kurkusta lähtevä murina oikeen asiantuntevaa. "rrrrrr-prrrr-rrr".

ykköset ja kakkoset se tekee vessaan niinkun isojen poikien kuuluukin. sapuskat se halutessaan lusikoi itse naamariin.

reipas poika, hieno poika, mä sitä usein kehunkin.

musta on valtavan ihana katsoa vierestä sitä rakkauden määrää mitä se murulle ja siskoilleen jakaa. jo pelkällä olemassaolollaan se saa noista mun muista rakkaista esille ihania piirteitä, hellyyttä ja huolenpitoa, mutta myös leijona itse omalla käytöksellään osoittaa kuinka tärkeitä nää ihmiset sille on.

siihen mitä mä itse tunnen tuota pikkumiestä kohtaan, en jaksa edes alkaa tilittämään. sitä sentimentaalista soopaa ei jaksa kukaan lukea. itseäkin vaan myöhemmin nolottais moinen siirappi. lyhyestä virsi kaunis, sanois mummo. tuo poika on mun elämä.