jos yllättäen saat pommin päähäsi.
elä, hengitä, usko rakkauteen.
lauantai 30. huhtikuuta 2011
anopin paita
mietiskelevä nainen sai anopiltaan villapaidan. tää on ihana. kuvakulmaa etsiessä paljastui itselle totuus omasta käsivarresta. jösses!
pakurista pihagrillille
eilinen pakurinihailureissuni kääntyikin ihan muuksi.
ulkona pakuria silitellessäni sain viestin, jossa mua kehoitettiin tulemaan pihamme grillikatokselle.
naapurinemännät oli laittaneet lapsensa nukkumaan, ja lähteneet juttelemaan naistenjuttuja grillille. cool.
siinä illan pimetessä tuli nautittua pari lasia punkkua hyvässä seurassa. puhuttiin lapsista, puolisoista, perheistä. elämästä. * piti viipyä puolisen tuntia. olinkin kaksi. sitten tuli mieleeni että saattaa muru huolestua minne pakurihullu on kadonnut. oli hipsittävä kotiin.
äkänen muru tuhisi lämpimänä sängyssä, siihen oli hyvä kietoutua miettimään maailmaa, toisen kainaloon. se oli liian unessa työntääkseen mua poiskaan.
* naapurintäti oli innostunut mun fb-pakuristatuksista. kertoi löytäneensä niitä runsaasti. ensiviikolla lähdemme talttoinemme ja kirveinemme niitä löytämään. luvassa pian siis todellisia pakuripostauksia, luulen!
p.s. kitkerän ämmän laittama sima on yllättäen hiton kitkerää. ihan giniltä maistuu. kelpaa mulle. muut sitä tuskin huolii. nyt tää kitkerä emäntä menee leipomaan pestokeksejä. parempaa onnea niiden kanssa toivon.
p.s.2. ja ettei paskaa olisi tarpeeksi jo harteilla, veti teinix tänään porot nokkaan, angstit kattoon ja niin edelleen. kotihommia on kuulemma liikaa. (kilin kutut sanon minä.) ja hänestä tuntuu että hän tekee kaiken väärin. (sekin voi olla ihan pätevä tulkinta jos toimii päivittäin vastoin vanhempien ohjeita.) huh huijaa sanon minä. tunnin keskustelut takana.
vappufiilistä? anyone?
ulkona pakuria silitellessäni sain viestin, jossa mua kehoitettiin tulemaan pihamme grillikatokselle.
naapurinemännät oli laittaneet lapsensa nukkumaan, ja lähteneet juttelemaan naistenjuttuja grillille. cool.
siinä illan pimetessä tuli nautittua pari lasia punkkua hyvässä seurassa. puhuttiin lapsista, puolisoista, perheistä. elämästä. * piti viipyä puolisen tuntia. olinkin kaksi. sitten tuli mieleeni että saattaa muru huolestua minne pakurihullu on kadonnut. oli hipsittävä kotiin.
äkänen muru tuhisi lämpimänä sängyssä, siihen oli hyvä kietoutua miettimään maailmaa, toisen kainaloon. se oli liian unessa työntääkseen mua poiskaan.
* naapurintäti oli innostunut mun fb-pakuristatuksista. kertoi löytäneensä niitä runsaasti. ensiviikolla lähdemme talttoinemme ja kirveinemme niitä löytämään. luvassa pian siis todellisia pakuripostauksia, luulen!
p.s. kitkerän ämmän laittama sima on yllättäen hiton kitkerää. ihan giniltä maistuu. kelpaa mulle. muut sitä tuskin huolii. nyt tää kitkerä emäntä menee leipomaan pestokeksejä. parempaa onnea niiden kanssa toivon.
p.s.2. ja ettei paskaa olisi tarpeeksi jo harteilla, veti teinix tänään porot nokkaan, angstit kattoon ja niin edelleen. kotihommia on kuulemma liikaa. (kilin kutut sanon minä.) ja hänestä tuntuu että hän tekee kaiken väärin. (sekin voi olla ihan pätevä tulkinta jos toimii päivittäin vastoin vanhempien ohjeita.) huh huijaa sanon minä. tunnin keskustelut takana.
vappufiilistä? anyone?
perjantai 29. huhtikuuta 2011
nokka pystyssä
mä oon muuten tän wanna be eko -elämäntapani kanssa alkanu kulkee nokka pystyssä.
työkaverit nimittäin kertoi mulle pakurikäävän hyödyistä, ja nyt oon mieluusti lenkittäny koiria vähän ekstraa, katse koivujen rungoilla, selkeesti vähän yläviistoon. (parhaat kuulemma kasvaa 1,5m korkeudessa tai sitä ylempänä.) meillä on täällä hoodeilla aika hyvää luonnontilaan jätettyä metsää, ja ihmettelen jossei mustaa kultaa ala pian jo löytymään toden teolla.
se pakaran näköinen mustettuma koivun kyljessä tässä lähellä on joko pahka, tai hyvässä lykyssä aika arvokas klimppi pakuria. (hinnat pyörii netissä 200-500e/kilo.) harmikseni emäntä ei ole lähtenyt sitä mulle irrottamaan että arvotus ratkeis. ja itse en kuulemma saa mennä työkaluineni tonne hyörimään, olen vaaraks itselleni ja ympäristölleni. njaa. mikään ei mua estä käydä ihailemassa ja näpläämässä sitä ehkä-pakuria päivittäin. ja mähän käyn.
samoin kun mun nokka pystyssä wanna be eko - metsälenkeillä.
toivottakaa mulle pakurionnea!
työkaverit nimittäin kertoi mulle pakurikäävän hyödyistä, ja nyt oon mieluusti lenkittäny koiria vähän ekstraa, katse koivujen rungoilla, selkeesti vähän yläviistoon. (parhaat kuulemma kasvaa 1,5m korkeudessa tai sitä ylempänä.) meillä on täällä hoodeilla aika hyvää luonnontilaan jätettyä metsää, ja ihmettelen jossei mustaa kultaa ala pian jo löytymään toden teolla.
se pakaran näköinen mustettuma koivun kyljessä tässä lähellä on joko pahka, tai hyvässä lykyssä aika arvokas klimppi pakuria. (hinnat pyörii netissä 200-500e/kilo.) harmikseni emäntä ei ole lähtenyt sitä mulle irrottamaan että arvotus ratkeis. ja itse en kuulemma saa mennä työkaluineni tonne hyörimään, olen vaaraks itselleni ja ympäristölleni. njaa. mikään ei mua estä käydä ihailemassa ja näpläämässä sitä ehkä-pakuria päivittäin. ja mähän käyn.
samoin kun mun nokka pystyssä wanna be eko - metsälenkeillä.
toivottakaa mulle pakurionnea!
no ei täällä aina niin harmonista ja ruusunpunaista ole.
enkä mä aina jaksa.
kuten nyt. kuten nyt.
rakkauteni repimät pelihousut on ehkä palaamassa kasaan, mutta mä olen ollut viikon kun kissa pistoksissa. vaikea olla paikallaan. en saa syötyä, en saa nukuttua. taas menen siihen paskalankaan, missä toisen paha olo on mun korjattavissa. enkä löydä syytä, en avainta, en punasta lankaa.
töissä meistä on ollut 2/4. sen lisäksi että teen kahden hommat, ressaan miten lasioven takana sujuu. miten voin auttaa sielä, mitä tehdä, ja kun apua ei kysytä/se ei tarjottuna ns. kelpaa, on kuula kivasti sekaisin. töissä on kivintä mun luonnolle just silloin, kun on paljon hommia. mä saan siellä voimaa niistä ihmisistä. siitä että saan auttaa. siitä että teen ehkä jonkun päivästä merkityksellisen ja pystyn antamaan onnistumisen kokemuksia. (parasta tällä viikolla oli yks vanhempi rouvashenkilö joka viimeviikolla toivoi että tapan hänet (tai autan ikkunan ääreen että voi hypätä, karjui miksi kidutus on sallittua, mutta kuolemaan auttaminen ei ole, hän kysyi jos voin kaulan katkaista jos haluan auttaa, käski mun painua helvettiin ja antaa olla.) tällä viikolla hymyili mulle kauniisti, lähti yhteistyöhön, kiitteli, teki parhaansa. ja mä nielin itkua. ääni värisi kun kerroin miten sen hyvä vointi mua ilahduttaa. vedet silmissä me hymyiltiin toisillemme.)
se että olen heilunut hullun lailla. hoitanut illat lapsia. valvonut öisin ja jättänyt syömättä, alkaa vaatimaan veronsa. yllättääkö ketään?
saakeli ostetaan ressailematon hälläväliä mielenlaatu. hinnalla millä hyvänsä.
että ei täällä aina ruusuilla tanssita. ei.
kiitos kuitenkin maailman rakkaalle hengelliselle äidille, joka mun riepusta sielua hoitamaan oli jättänyt piipahtaessaan pullon punkkua, ja tummaa suklaata. jotkut ne vaan osaa käsitellä (vieraitakin) naisia. nyt poksuu korkki.
ja kiitos L-kummille joka hankki mein himpuloille vappupallot. ei tartte mamman lähteä niitä lähiöstä metskaamaan. ja yllätyksen aiheuttamaa riemua ei voi kyllä sanoin kuvata edes.
ja äMMälle jolta sain kortin tänään. siis kortin. siis oikeen kortin. siinä oli runo. ilahduin valtavasti.
enkä mä aina jaksa.
kuten nyt. kuten nyt.
rakkauteni repimät pelihousut on ehkä palaamassa kasaan, mutta mä olen ollut viikon kun kissa pistoksissa. vaikea olla paikallaan. en saa syötyä, en saa nukuttua. taas menen siihen paskalankaan, missä toisen paha olo on mun korjattavissa. enkä löydä syytä, en avainta, en punasta lankaa.
töissä meistä on ollut 2/4. sen lisäksi että teen kahden hommat, ressaan miten lasioven takana sujuu. miten voin auttaa sielä, mitä tehdä, ja kun apua ei kysytä/se ei tarjottuna ns. kelpaa, on kuula kivasti sekaisin. töissä on kivintä mun luonnolle just silloin, kun on paljon hommia. mä saan siellä voimaa niistä ihmisistä. siitä että saan auttaa. siitä että teen ehkä jonkun päivästä merkityksellisen ja pystyn antamaan onnistumisen kokemuksia. (parasta tällä viikolla oli yks vanhempi rouvashenkilö joka viimeviikolla toivoi että tapan hänet (tai autan ikkunan ääreen että voi hypätä, karjui miksi kidutus on sallittua, mutta kuolemaan auttaminen ei ole, hän kysyi jos voin kaulan katkaista jos haluan auttaa, käski mun painua helvettiin ja antaa olla.) tällä viikolla hymyili mulle kauniisti, lähti yhteistyöhön, kiitteli, teki parhaansa. ja mä nielin itkua. ääni värisi kun kerroin miten sen hyvä vointi mua ilahduttaa. vedet silmissä me hymyiltiin toisillemme.)
se että olen heilunut hullun lailla. hoitanut illat lapsia. valvonut öisin ja jättänyt syömättä, alkaa vaatimaan veronsa. yllättääkö ketään?
saakeli ostetaan ressailematon hälläväliä mielenlaatu. hinnalla millä hyvänsä.
että ei täällä aina ruusuilla tanssita. ei.
kiitos kuitenkin maailman rakkaalle hengelliselle äidille, joka mun riepusta sielua hoitamaan oli jättänyt piipahtaessaan pullon punkkua, ja tummaa suklaata. jotkut ne vaan osaa käsitellä (vieraitakin) naisia. nyt poksuu korkki.
ja kiitos L-kummille joka hankki mein himpuloille vappupallot. ei tartte mamman lähteä niitä lähiöstä metskaamaan. ja yllätyksen aiheuttamaa riemua ei voi kyllä sanoin kuvata edes.
ja äMMälle jolta sain kortin tänään. siis kortin. siis oikeen kortin. siinä oli runo. ilahduin valtavasti.
tiistai 26. huhtikuuta 2011
ota veitsi pois
kato meet soffalle makaamaan mahalles. huomaat jo mennessä että asento on sairaan huono. veitsi selässä salpaa hengen. yrität kääntyä kivun sallimissa rajoissa.
kipu yltyy.
koita vaihtaa asentoa.
hengitys salpautuu.
koita vaihtaa asentoa.
kipu. kipu. kipu.
koita vaihtaa asentoa!!!
yhtäkkiä:
*POKS*
mitä hittoa. joku otti veitsen pois selästä.
pystyn hengittämään ja kipu on enää noin kolmasosa siitä mitä se oli sohvalle yrittäessä.
hyvä terapeutti.
loistava kerrassaan.
taputtaa itseä päälaelle.
ai että. niitataan toipuminen nyt sillä lääkecoctaililla kuitenkin. ja kärsitään karmivat unet.
(tämmöi "normaali pieni" lihaskipu on valtavan ihana tunne...)
kipu yltyy.
koita vaihtaa asentoa.
hengitys salpautuu.
koita vaihtaa asentoa.
kipu. kipu. kipu.
koita vaihtaa asentoa!!!
yhtäkkiä:
*POKS*
mitä hittoa. joku otti veitsen pois selästä.
pystyn hengittämään ja kipu on enää noin kolmasosa siitä mitä se oli sohvalle yrittäessä.
hyvä terapeutti.
loistava kerrassaan.
taputtaa itseä päälaelle.
ai että. niitataan toipuminen nyt sillä lääkecoctaililla kuitenkin. ja kärsitään karmivat unet.
(tämmöi "normaali pieni" lihaskipu on valtavan ihana tunne...)
neljää eri maitoa, luotolla kiitos. ja muita juttuja.
hiivatti.
menin kauppaan, ja huomasin että lompakossa oli ainoastaan luottokortti. nauratti vähän maksaa neljä eri maitoa luotolla. mä en yleensä luottokorttia käytä kun lasten menoihin (vaatteet), mutta nyt tuli sitten maidot kustannettua ihan luotolla. tuli sit luomumaitoo, rasvatontamaitoo, soijamaitoo ja kauramaitoo velaksi.
me tehtiin sit maitomakutestejä lasten kanssa. soijamaito voitti.
huomenna kokeilen sitä aamukahviini. kauramaidolla aamukahvi on aika kuraa.
halusin vaan ekologisemman vaihtoehdon perusmaidon tilalle.
on tääki ollu päivä. aamupalaks naukin heti buranaa ja sirdaludia. sit olen koiruuksien ja lasten kanssa kävellä himmaillut että selkä vetreytyis. ei tää nyt oikeen hyvältä tunnu lääkkeiden vaikutuksen liennyttyä, mutta ehkä mä jo huomenna duunissa pärjäilen. tää istuminen vaan on arsesta. tuntuu ihan että joku polttava veitsi olis tossa kylkiluiden välissä. ei auta kun ottaa iltapalaksi taas pieni lääkecoctail.
ne lääkkeet antaa kyllä kummia unia. yleensä vaan nään asioita omasta elämästä. nyt mulla on vaeltaneet libyalaiset itkevät lesket porsaita kottikärryissä hiekkadyynien yli, ja naapuriasuntoon, jonka ovessa luki postiluukussa nimen paikalla "eutanasia" tuotiin mun setä kuolemaan. toivoisin että lääkkeet vois lopettaa, ja pääsis omien unikuvien pariin.
mein farssimaiseen tänhetkiseen arkeen lisätään vielä koiraa vaivannut ripulipäivä, ja rutun ehkä alkava laryngiitti, ni hyvää tekee. voiko juhlaisampaa arkea enää olla? ai ni sitten poikakin muuten oksenti pääsiäislounaalla pöydälle, mutta huusin niin tosi kovaa "että tää ei ole oksennustautia! tää ei ole oksennustautia!" että kaikki uskoi. kelleen se ei ainakaan vielä ole tarttunut. vielä. (vielä!)
lämmin ajatus lähtee ihanalle anopille, joka halusi pariks viikoks yhden koirulin hoteisiinsa. meillä on nyt hiljasta. voidaan kivi-sakset-paperi-leikillä arpoa kuka kahta rauhallista koiraa lenkittää. nilkkavammanen vai selkävammanen. ei o meinaan just paha rasti se nyt. et ei haittaa vaikka nakki lankeais itelle.
päivän plussat:
- poikanen oppi "tekeen" palikkalaatikkoa! kerralla. kun naapurissa kokeili! hienoa!
- ruttu on kuunnellut mamin kanssa suomiräppiä. onneks se osaa sanat väärin, lauloi illalla "pidä huolta että saat aamuisin hudaa*" (kun se kysy mikä on huda, ja kerroin, se ihmetteli miten joku voi sellasta haluta. kerroin myös että ukkini sillä aina lapsia pelotteli. kysyi tiukka ilme naamalla "haluutkos hudaa". voi ukki! asiasta seinään, musta on kuitenkin huippua että poikanen on saanut ukilta yhden nimen. hiis. ukkia vähän ikävä.)
* oikeasti biisissä lauletaan "munaa". *tot.reps.*
menin kauppaan, ja huomasin että lompakossa oli ainoastaan luottokortti. nauratti vähän maksaa neljä eri maitoa luotolla. mä en yleensä luottokorttia käytä kun lasten menoihin (vaatteet), mutta nyt tuli sitten maidot kustannettua ihan luotolla. tuli sit luomumaitoo, rasvatontamaitoo, soijamaitoo ja kauramaitoo velaksi.
me tehtiin sit maitomakutestejä lasten kanssa. soijamaito voitti.
huomenna kokeilen sitä aamukahviini. kauramaidolla aamukahvi on aika kuraa.
halusin vaan ekologisemman vaihtoehdon perusmaidon tilalle.
on tääki ollu päivä. aamupalaks naukin heti buranaa ja sirdaludia. sit olen koiruuksien ja lasten kanssa kävellä himmaillut että selkä vetreytyis. ei tää nyt oikeen hyvältä tunnu lääkkeiden vaikutuksen liennyttyä, mutta ehkä mä jo huomenna duunissa pärjäilen. tää istuminen vaan on arsesta. tuntuu ihan että joku polttava veitsi olis tossa kylkiluiden välissä. ei auta kun ottaa iltapalaksi taas pieni lääkecoctail.
ne lääkkeet antaa kyllä kummia unia. yleensä vaan nään asioita omasta elämästä. nyt mulla on vaeltaneet libyalaiset itkevät lesket porsaita kottikärryissä hiekkadyynien yli, ja naapuriasuntoon, jonka ovessa luki postiluukussa nimen paikalla "eutanasia" tuotiin mun setä kuolemaan. toivoisin että lääkkeet vois lopettaa, ja pääsis omien unikuvien pariin.
mein farssimaiseen tänhetkiseen arkeen lisätään vielä koiraa vaivannut ripulipäivä, ja rutun ehkä alkava laryngiitti, ni hyvää tekee. voiko juhlaisampaa arkea enää olla? ai ni sitten poikakin muuten oksenti pääsiäislounaalla pöydälle, mutta huusin niin tosi kovaa "että tää ei ole oksennustautia! tää ei ole oksennustautia!" että kaikki uskoi. kelleen se ei ainakaan vielä ole tarttunut. vielä. (vielä!)
lämmin ajatus lähtee ihanalle anopille, joka halusi pariks viikoks yhden koirulin hoteisiinsa. meillä on nyt hiljasta. voidaan kivi-sakset-paperi-leikillä arpoa kuka kahta rauhallista koiraa lenkittää. nilkkavammanen vai selkävammanen. ei o meinaan just paha rasti se nyt. et ei haittaa vaikka nakki lankeais itelle.
päivän plussat:
- poikanen oppi "tekeen" palikkalaatikkoa! kerralla. kun naapurissa kokeili! hienoa!
- ruttu on kuunnellut mamin kanssa suomiräppiä. onneks se osaa sanat väärin, lauloi illalla "pidä huolta että saat aamuisin hudaa*" (kun se kysy mikä on huda, ja kerroin, se ihmetteli miten joku voi sellasta haluta. kerroin myös että ukkini sillä aina lapsia pelotteli. kysyi tiukka ilme naamalla "haluutkos hudaa". voi ukki! asiasta seinään, musta on kuitenkin huippua että poikanen on saanut ukilta yhden nimen. hiis. ukkia vähän ikävä.)
* oikeasti biisissä lauletaan "munaa". *tot.reps.*
sosiaalisesta vanhemmuudesta
huomasin hesarin nettisivuilta aamulla artikkelin jossa kerrottiin että siittiöiden luovuttajat ovat vähentyneet. ennen lakia luovuttajia on ollut noin 200 vuodessa, viimevuonna siemeniään luovutti 110 miestä.
artikkelin perässä oli hyvä kommentti siitä, kuinka varmaan luovutetun veren saajan pitäis myös saada tietää luovuttajan henkilöllisyys, koska tällä verisiteellä nää kaks tuntematonta olis niinkun sukua.
mä olen itse miettinyt munasolun luovutusta, mutta vielä en suhtaudu asiaan (niinkun pitäisi) pelkkänä solun tai materian luovutuksena. mä vielä miettisin missä mun solujen aikaansaannokset elelee ja millasia niistä on tullut. se on väärä lähtökohta. musta oikee lähtökohta on nimenomaan sama kun verenluovutuksessa. halu auttaa muita. luovuttamalla soluja. soluja, jotka on vaan soluja. mulle. luovuttaessa, ja siitä iäisyyteen.
musta vähän tässä uudessa laissa tökkii myös se, että sosiaalista vanhemmuutta ikään kuin väheksytään. että lapselle merkkaa se kenestä ne solut on lähtösin. sillä kasvattamisella tietyn perheen jäseneksi ei sit ole niin väliä niinkö? että jos saat lahjasoluilla lapsen, niin on merkityksellistä mistä ne on tullut? ei sun tekemällä raskausajan kantotyöllä? ei sillä sosiaalisella vanhemmuudella? sitä miten ne lapset kasvattaa? ja perheesensä sitouttaa? eli adoptiovanhemmatkaan ei niinkun ole lapsen vanhempia jos karrikoidaan asiaa? ja kaverin lapsen isä (ja merkityksellinen tulevaisuuden kannalta) on se isä joka sen on hylännyt, ei se joka sen on adoptoinut ja kasvattanut?
kyllä mä ehkä tavallaan puolustan tietty myös lapsen oikeutta saada tietää biolginen perimänsä. mutta onko sillä oikeesti merkitystä? onko? oikeesti? luulen että sekin riippuu vanhempien asenteesta. siitä miten ne lapsensa kasvattaa.
tän uuden lain tarkotus oli kai ajatella lapsen parasta. sitä ettei lapset joutuis eriarvoseen asemaan. no joutuhan ne. ainaki mun lapset. nehän on ihan väliinputoajia. eikä niille edes laillisia sisaruksia suoda. kaksi kansanedustajaa jotka mulle on vastannut, on olleet sitä mieltä että lakia ei ehkä ihan mietitty loppuun asti. ai ihan tosi?
artikkelin perässä oli hyvä kommentti siitä, kuinka varmaan luovutetun veren saajan pitäis myös saada tietää luovuttajan henkilöllisyys, koska tällä verisiteellä nää kaks tuntematonta olis niinkun sukua.
mä olen itse miettinyt munasolun luovutusta, mutta vielä en suhtaudu asiaan (niinkun pitäisi) pelkkänä solun tai materian luovutuksena. mä vielä miettisin missä mun solujen aikaansaannokset elelee ja millasia niistä on tullut. se on väärä lähtökohta. musta oikee lähtökohta on nimenomaan sama kun verenluovutuksessa. halu auttaa muita. luovuttamalla soluja. soluja, jotka on vaan soluja. mulle. luovuttaessa, ja siitä iäisyyteen.
musta vähän tässä uudessa laissa tökkii myös se, että sosiaalista vanhemmuutta ikään kuin väheksytään. että lapselle merkkaa se kenestä ne solut on lähtösin. sillä kasvattamisella tietyn perheen jäseneksi ei sit ole niin väliä niinkö? että jos saat lahjasoluilla lapsen, niin on merkityksellistä mistä ne on tullut? ei sun tekemällä raskausajan kantotyöllä? ei sillä sosiaalisella vanhemmuudella? sitä miten ne lapset kasvattaa? ja perheesensä sitouttaa? eli adoptiovanhemmatkaan ei niinkun ole lapsen vanhempia jos karrikoidaan asiaa? ja kaverin lapsen isä (ja merkityksellinen tulevaisuuden kannalta) on se isä joka sen on hylännyt, ei se joka sen on adoptoinut ja kasvattanut?
kyllä mä ehkä tavallaan puolustan tietty myös lapsen oikeutta saada tietää biolginen perimänsä. mutta onko sillä oikeesti merkitystä? onko? oikeesti? luulen että sekin riippuu vanhempien asenteesta. siitä miten ne lapsensa kasvattaa.
tän uuden lain tarkotus oli kai ajatella lapsen parasta. sitä ettei lapset joutuis eriarvoseen asemaan. no joutuhan ne. ainaki mun lapset. nehän on ihan väliinputoajia. eikä niille edes laillisia sisaruksia suoda. kaksi kansanedustajaa jotka mulle on vastannut, on olleet sitä mieltä että lakia ei ehkä ihan mietitty loppuun asti. ai ihan tosi?
maanantai 25. huhtikuuta 2011
tuska ja ahdistus
niin, siitä viikonlopusta.
anoppilassa on kiva käydä. siellä saa mahan täyteen hyvää ruokaa liikauttamatta evääkään. mä niin söin itseni turvoksiin. ja anoppi on kertakaikkisen kiva ihminen. maalaisen lunki ja puhelias, tarvittaessa napakka ja suorasanainen. sen seurassa on kiva olla.
maalla oli myös täysi kesä. hilluttiin ulkona paitahihasillaan. poika näki ison i-ha-haan. ja traktoreita. (vaikkei ihan maaseudulla oltu ensinkään.)
päästiin murun kanssa kaksin saunaan, ja pieneksi parisuhdevinkiksi teille muille. pese rakkaasi selkä! se vaan on niin pieni ele, mutta oh! niin taivaallista.
ruttu pääsi murun siskolle yökylään ja siitä sirkukseen. sillä oli totaalisen mukavaa.
mutta tuo poika.
voi tuo poika.
sillä on nyt meneillään sellainen tuska ja ahdistus - kausi että oksat pois. jäppinen sitten päätti huutaa koko viikonlopun. kylhä mie sitä jaksan kuunnella, ja ergossa kantaa ees taas, mutta pojan ohella murua kävi sääliksi. se oli oikeen odottanut että äitinsä noi mukelot näkee, eikä olla pitkään aikaan käyty mummolassa. ja sitten poika on kiukkunen kun ampiainen ja huutaa ihan.koko.ajan. kivat sulle mummi, tässä me tullaan sua ilolla tapaamaan vähästä aikaa.
mä luulen että pojalla on eroahdistuksen uusi aalto meneillään. ja sitten vielä vieraaseen ympärisöön roilitaan.
muutenkaan nyt ei kelpaa kun mamma, mamma ja mamma. muiden on turha yrittääkään. ymmärrän että se tuntuu murusta pahalta, kun se tuota poikaa täällä päivisin hoitaa ja hyvin hoitaakin. mä luulen että ahdistukseen vaikuttaa se, että muru on ollut paljon töissä, kun mä olen vaihteeksi ollut kotona. ja harvoin ollaan koolla kaikki. se nyt vaan paniikissa tarrautuu johonkin. eli muhun.
molempia tosiaan käy sääliksi. ei auta poikaa kun sylitellä ja sylitellä. ja lohdutella ja lohdutella. kivaahan se on itseasiassa, läheisyys, meinaan. muruun auttaa vaan nyt psyykkaus, "tää kuule on nyt joku vaihe, sä oot sille ihan yhtä tärkeä kyllä". ja kyllä se siitä. toivottavasti pian. toivon.
mä tässä sitten mammavammasena yritän poikaa kantaa ja halia niin kauan että tulee kiintiö täyteen, ja annan murun hoitaa oman osuutensa kanssa. en tiedä miten itse suhtautuisin jos poika ei antais mun yhtään lohduttaa, enkä oikeen sylittäjäksi kelpais. se olis kova koulu mun sydämelle se.
sääliks ihan kävi tänään pikkumiestä kun se reippaana L-tädin kanssa läksi pihalle, ja kun huomasi ettei mamma ole messissä, niin juoksi koko aika rapun ovelle itkut silmässä. kotiin piti päästä.
voi pieni äkänen paarma. takiainen. kiukkusöpöliini. sääliö.
anoppilassa on kiva käydä. siellä saa mahan täyteen hyvää ruokaa liikauttamatta evääkään. mä niin söin itseni turvoksiin. ja anoppi on kertakaikkisen kiva ihminen. maalaisen lunki ja puhelias, tarvittaessa napakka ja suorasanainen. sen seurassa on kiva olla.
maalla oli myös täysi kesä. hilluttiin ulkona paitahihasillaan. poika näki ison i-ha-haan. ja traktoreita. (vaikkei ihan maaseudulla oltu ensinkään.)
päästiin murun kanssa kaksin saunaan, ja pieneksi parisuhdevinkiksi teille muille. pese rakkaasi selkä! se vaan on niin pieni ele, mutta oh! niin taivaallista.
ruttu pääsi murun siskolle yökylään ja siitä sirkukseen. sillä oli totaalisen mukavaa.
mutta tuo poika.
voi tuo poika.
sillä on nyt meneillään sellainen tuska ja ahdistus - kausi että oksat pois. jäppinen sitten päätti huutaa koko viikonlopun. kylhä mie sitä jaksan kuunnella, ja ergossa kantaa ees taas, mutta pojan ohella murua kävi sääliksi. se oli oikeen odottanut että äitinsä noi mukelot näkee, eikä olla pitkään aikaan käyty mummolassa. ja sitten poika on kiukkunen kun ampiainen ja huutaa ihan.koko.ajan. kivat sulle mummi, tässä me tullaan sua ilolla tapaamaan vähästä aikaa.
mä luulen että pojalla on eroahdistuksen uusi aalto meneillään. ja sitten vielä vieraaseen ympärisöön roilitaan.
muutenkaan nyt ei kelpaa kun mamma, mamma ja mamma. muiden on turha yrittääkään. ymmärrän että se tuntuu murusta pahalta, kun se tuota poikaa täällä päivisin hoitaa ja hyvin hoitaakin. mä luulen että ahdistukseen vaikuttaa se, että muru on ollut paljon töissä, kun mä olen vaihteeksi ollut kotona. ja harvoin ollaan koolla kaikki. se nyt vaan paniikissa tarrautuu johonkin. eli muhun.
molempia tosiaan käy sääliksi. ei auta poikaa kun sylitellä ja sylitellä. ja lohdutella ja lohdutella. kivaahan se on itseasiassa, läheisyys, meinaan. muruun auttaa vaan nyt psyykkaus, "tää kuule on nyt joku vaihe, sä oot sille ihan yhtä tärkeä kyllä". ja kyllä se siitä. toivottavasti pian. toivon.
mä tässä sitten mammavammasena yritän poikaa kantaa ja halia niin kauan että tulee kiintiö täyteen, ja annan murun hoitaa oman osuutensa kanssa. en tiedä miten itse suhtautuisin jos poika ei antais mun yhtään lohduttaa, enkä oikeen sylittäjäksi kelpais. se olis kova koulu mun sydämelle se.
sääliks ihan kävi tänään pikkumiestä kun se reippaana L-tädin kanssa läksi pihalle, ja kun huomasi ettei mamma ole messissä, niin juoksi koko aika rapun ovelle itkut silmässä. kotiin piti päästä.
voi pieni äkänen paarma. takiainen. kiukkusöpöliini. sääliö.
nyt mä vaan...
meillä oli kiva viikonloppu anoppilassa. (tai kiva ja kiva, poika huusi kaksi päivää.) palaan tähän myöhemmin.
nyt mä vaan kiroilen.
mä olen ollut lapsellisen tyytyväinen mun kroppaan. se on vaan niin hyvä ja hieno.
nyt vaan tuntuu ettei vanhuus tule yksin.
ensin oli se saamarin polvi. sitten hemmetin vatsakipu.
ja nyt!
eilen tuntui selässä, tai oikeemmin kyljessä häijyltä. hoidin päivätoimet kuitenkin ihan normisti, koska ajattelin että liike auttaa. ja auttohan se. yöksi otin vielä yhden relaxantin että vaivasta päästäis.
no saat! vit! perk!
aamulla kun ensimmäistä kertaa nostin poikaa, salpasi kipu hengen, ja poika putosi takaisin lähtösijoilleen. nyt ei henki kulje, eikä kädet liiku. helvetin hienoa. mitenhän mä tän päivän hoidan? kaksi lasta hoidettavana, joista toinen pyrkii syliin koko ajan. (en todella kykene yhtään sitä nostamaan.) ja kaksi koiraa ulkoilutettavana (muru on töissä). saatikka että ruokaa pitäis noille saada jostakin. hengittäminenkin olis tietty kivaa, mutta kivulta en nyt oikeen siihenkään pysty.
melkein paskinta on se, että tiedän tasan missä lihaksessa siellä vika on, mutta en tiedä mitä sille voi tehdä.
onneksi on L. ootan sen soittoa. jos se tulis pelastaa mut tästä murheen alhosta. paska kroppa. nyt jo ongelmat riittäis. oi..kees.ti.
onnea pskan keskellä on:
a) ihana ystävä joka tulee leikittämään ja nostelemaan himpuloita, ja säälittelemään vamma-mammaa. ja seuraamaan ettei lääkkeet sivuvaikutuksena kajauta vamma-mammalta tajua kankaalle.
b) nelivuotias, joka auttaa vamma-mammalle sukat ja housut jalkaan.
huoh.
c) se lääkekaappi jossa on pillerit akuttiin hätään.
nyt mä vaan kiroilen.
mä olen ollut lapsellisen tyytyväinen mun kroppaan. se on vaan niin hyvä ja hieno.
nyt vaan tuntuu ettei vanhuus tule yksin.
ensin oli se saamarin polvi. sitten hemmetin vatsakipu.
ja nyt!
eilen tuntui selässä, tai oikeemmin kyljessä häijyltä. hoidin päivätoimet kuitenkin ihan normisti, koska ajattelin että liike auttaa. ja auttohan se. yöksi otin vielä yhden relaxantin että vaivasta päästäis.
no saat! vit! perk!
aamulla kun ensimmäistä kertaa nostin poikaa, salpasi kipu hengen, ja poika putosi takaisin lähtösijoilleen. nyt ei henki kulje, eikä kädet liiku. helvetin hienoa. mitenhän mä tän päivän hoidan? kaksi lasta hoidettavana, joista toinen pyrkii syliin koko ajan. (en todella kykene yhtään sitä nostamaan.) ja kaksi koiraa ulkoilutettavana (muru on töissä). saatikka että ruokaa pitäis noille saada jostakin. hengittäminenkin olis tietty kivaa, mutta kivulta en nyt oikeen siihenkään pysty.
melkein paskinta on se, että tiedän tasan missä lihaksessa siellä vika on, mutta en tiedä mitä sille voi tehdä.
onneksi on L. ootan sen soittoa. jos se tulis pelastaa mut tästä murheen alhosta. paska kroppa. nyt jo ongelmat riittäis. oi..kees.ti.
onnea pskan keskellä on:
a) ihana ystävä joka tulee leikittämään ja nostelemaan himpuloita, ja säälittelemään vamma-mammaa. ja seuraamaan ettei lääkkeet sivuvaikutuksena kajauta vamma-mammalta tajua kankaalle.
b) nelivuotias, joka auttaa vamma-mammalle sukat ja housut jalkaan.
huoh.
c) se lääkekaappi jossa on pillerit akuttiin hätään.
perjantai 22. huhtikuuta 2011
jatkan aiheesta
kävin aamun aluksi puolitien blogissa, ja sit mua alko taas sapettamaan vanhemmuuteen liittyvät asiat. tai oikeemmin se että uusavuttomuus oikeesti on leviimässä vanhemmuuteen. aaargh. musta vanhemmuuden pitäis olla aika luonnollinen asia ihmisenkin kaltaiselle eläimelle.
kommentoin vissiin taas vähän asian vierestä, mutta pakko oli lainata omaa kommenttia, ja jatkaa vähän aiheesta ja lihotella itse kommenttia:
"en mä muuten kommentoi kun tuota lopussa olevaa listaa. musta se vaan osottaa ahdistuksen sijaan kuinka tumpeloita ja hukassa aikuiset on vanhemmuutensa kanssa. aina pitää kysyä ja ahdistua. mitäs jos vaan tekis niinkun itsestä hyvälle tuntuu? kun se on vähän niin että jos olis enemmän kommunikaatiossa oman lapsen, perheen ja elämäntilanteen kanssa, tarttis vähemmän ahdistua. kun tietäis luonnostaan että “tää sopii meille” ja “näin on meille hyvä”.
oli kyse sitten nukkumisasioista, imettämisestä, tarhaanviennistä, sapuskasta tai harrastuksista.
mä en juurikaan kuuntele mitään suosituksia. meni teiniäitinä maku siihen että neuvolassa tiedettiin kaikki aina paremmin, ja aina oli sanottavaa. esmes siitä että “lapsi on liian pieni” – koska vajaa 160cm kokosen äidin lapsi ei mennytkään ihan käyrillä. turhaan syyllistyin. ja mua pidempi on esikoisesta on kuitenkin tullut. ruttunaaman kohdalla näpsähtää tietokoneelta neuvolatädin silmiin huomiokentässä: "lapsi on pienikokoinen, äidille siitä ei saa valittaa." koska odotusaikana terkkasijainen korvensi mua epäilemällä anorektikoksi, narkkariksi ja että röökaan, raskaudenaikaisen painonlaskun takia, ja vedin sitten totaalikoivarit omalle terkalle. mulle ei tästä asiasta ikinä enää ryttyillä saatikka syyllistetä. pieni, pullava ruttunaama kasvaa just niinkun kasvaa. neuvolantäti yritti aloittaa viimevuonna myös ton pullasorsan painosta, mutta heti suoraan sanoin ettei kannata mulle ees yrittää. että kolmivuotiaana saa olla pullaposki, ja vaikka aina, se ei kuulu kelleen. mä tiedän mitä täällä syödään, ja koska ruokavaliossa ei ole korjaamisen varaa, lapsi on mitä on. piste.
meillä luetaan satuja koska lapset tykkää. ei syödä lisäaineita eikä valmisruokia koska mä en tykkää. lapset urheilee koska ne tykkää. me lenkkeillään ja ulkoillaan koska ne tykkää. ne menee ajoissa nukkumaan koska niitä väsyttää, ja koska hyvä uni on musta korvaamatonta. ne on menneet hoitoon/tarhaan kahden vuoden kieppeillä, koska olen ensin halunnut olla kotona, sitten on elämäntilanne sanellut töihinlähdön. pojalla on vielä unitutti, koska se on mun silmissä nukkuessaan vauva. vaipoista luopuu kun luopuu. esikoisella on yks koti, ja isällään vierailee niinkun on sovittu. me ollaan siirtymässä kauramaitoon koska se on ekologisempaa, ja syödään vähän yli suositusten d-vitamiinia, koska uskon sen olevan terveellistä. lapset katsoo telkkaria, mutta mun valitsemia/hyväksymiä ohjelmia. esikoinenkin (15v.). esikoinen(kaan) ei juo limua, se on täysin turhaa kamaa. meillä syödään aika vähän hedelmiä, koska mä en niistä pidä, sen sijaan vihanneksia menee enempi. ja toisaalta uskon siihen faktaan että mein suvut on asuneet täällä jo aika pitkään, ja elimistö on osin tottunut siihen että kotimaan kamasta saadaan tarvittavat elimistön rakennusaineet. (puuttumatta nyt siihen faktaan ollenkaan mitä ihmiset kuvitteleekaan saavansa einesruokavaliostaan...) meillä on aika helkkarin vähän leluja, ihan kulutushysterian minimoimikseksi ja luonnon säästämiseksi, ja siksi että lasten mielikuvitus kehittyy enempi palikoista rakentamalla kun nappia painamalla, mä uskon.
tää lista olis niin loputon, mutta ketä kiinnostaa? jokaisella on kuitenkin mahdollisuus tehdä omat päätöksensä enempiä kyselemättä ja syyllistymättä.
tää lista olis niin loputon, mutta ketä kiinnostaa? jokaisella on kuitenkin mahdollisuus tehdä omat päätöksensä enempiä kyselemättä ja syyllistymättä.
mä sanon höpsis sille että kaikelle pitää saada vahvistus jostain ulkopuolelta. näin on meille hyvä. joillain vaan vissiin on oikeesti tarve vahvistukseen, tukeen ja apuun ulkopuolelta. ja se on musta aika sääli. ja kun vielä jos kattelee esim. vauva-lehden nettikeskustelua, missä äidit lyö toisiaan surutta kun vierasta sikaa. (ehkä just että pääsee pätemään kun ei muualta arvostusta saa…) se on hyvä foorumi kysyä josko kannattais lopettaa imettäminen? vai laittaisko lapsen perhepäivähoitoon vai tarhaan? apua!
ja loppukaneetti eksäni sanoin: "hyvähän sun on taas sanoa kun sä itse olet niin vitun täydellinen ihminen!"
- no niinpä. ja sen lisäksi mulla on vielä ihan helkkarin hyvä itsetunto.
torstai 21. huhtikuuta 2011
näin se lähti
 |
| "ihan kauhee" sanoo mami. "ihana" sanoo mamma. |
 |
| viimenen kuva pörrötukasta. |
 |
| ...että näin... |
 |
| "ihan kauhee" sanoo mami taas. |
 |
| "tää." sanoo poika. |
 |
| pörrötukka alkaa oleen muisto pöydällä. |
 |
| "tää." |
 | ||||||
| iso poika! |
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
tarttisin jonkun...
tarttisin jonkun jolle puhua.
jutella.
lätistä niitä näitä.
haluaisin kertoa miltä tuntuu kun aikoo mennä naimisiin. miten hienoa on pienen lapsen pienet kätöset, miten on hienoa kun kotona on oivaltava nelivuotias. miten raskasta joskus on kun "täydelliselle" teinille ei meinaa puhe mennä perille.
miltä tuntuu töissä.
miten hermostuttaa joskus byrokratia kiemurat. kuinka haluis enemmän auttaa ja vaikuttaa, ja kääntää typerien terveydenhuollon päätösten suuntaa viisaammiksi.
miten tuntuu että elämä on tässä ja nyt.
kysyä miten ja mistä uskaltais haaveilla. mitä tulevaisuudelta odottaa.
kertoa kuinka tuo ihminen jonka olen elämääni saanut, on vaan niin kertakaikkisen hieno ja ainutlaatuinen.
miten mä olen itseeni älytyytyväinen, mutta joskus niin pieni ja epävarma. että saatan joskus olla mustasukkainen, epävarma itsestäni ja pelokas. sitten taas yhtäkkiä vahva ja rohkea.
kertoa etten halua että isäni kuolee. ja haluan että äitini paranee pian.
kuinka tärkeitä mun sukulaiset on mulle.
kuinka tuntuu ettei rahalla tee mitään. paitsi osta ruokaa. ja kuinka rakkaus ja perhe on tärkeintä maailmassa.
tarvitsisin nyt sentimentaalista asennetta. pullon tai kaksi viiniä. ja aikaa. ja sen hyvän ystävän jonka kanssa jakaa nämä.
mielettömän hienoa oli se, kun pyysin muutamaa lähiörouvaa tänne lauantai-iltana viimeviikolla. juteltiin lapsista, naapureista, vanhemmista, puolisoista, syövästä.
semmosta tarttisin lisää. just nyt. tilkan viiniä, aikaa, ystävän.
jutella.
lätistä niitä näitä.
haluaisin kertoa miltä tuntuu kun aikoo mennä naimisiin. miten hienoa on pienen lapsen pienet kätöset, miten on hienoa kun kotona on oivaltava nelivuotias. miten raskasta joskus on kun "täydelliselle" teinille ei meinaa puhe mennä perille.
miltä tuntuu töissä.
miten hermostuttaa joskus byrokratia kiemurat. kuinka haluis enemmän auttaa ja vaikuttaa, ja kääntää typerien terveydenhuollon päätösten suuntaa viisaammiksi.
miten tuntuu että elämä on tässä ja nyt.
kysyä miten ja mistä uskaltais haaveilla. mitä tulevaisuudelta odottaa.
kertoa kuinka tuo ihminen jonka olen elämääni saanut, on vaan niin kertakaikkisen hieno ja ainutlaatuinen.
miten mä olen itseeni älytyytyväinen, mutta joskus niin pieni ja epävarma. että saatan joskus olla mustasukkainen, epävarma itsestäni ja pelokas. sitten taas yhtäkkiä vahva ja rohkea.
kertoa etten halua että isäni kuolee. ja haluan että äitini paranee pian.
kuinka tärkeitä mun sukulaiset on mulle.
kuinka tuntuu ettei rahalla tee mitään. paitsi osta ruokaa. ja kuinka rakkaus ja perhe on tärkeintä maailmassa.
tarvitsisin nyt sentimentaalista asennetta. pullon tai kaksi viiniä. ja aikaa. ja sen hyvän ystävän jonka kanssa jakaa nämä.
mielettömän hienoa oli se, kun pyysin muutamaa lähiörouvaa tänne lauantai-iltana viimeviikolla. juteltiin lapsista, naapureista, vanhemmista, puolisoista, syövästä.
semmosta tarttisin lisää. just nyt. tilkan viiniä, aikaa, ystävän.
tiistai 19. huhtikuuta 2011
hoh hoijaa
viikko sitten sunnuntaina murun nilkka sanoi poks.
kävin töissä hakemassa sille kepit ja delegoimassa työhommat muille. sitten läksin lääkärille murun kanssa kertomaan miten tulisi toimia. ja viihdyttämään leijonapoikaa siksiaikaa että mamin nilkasta saatiin röntgenit.
sittenpä oli aikamoinen husellusviikko mahakipuineen, koiralenkkeineen ja lapsenhoitoineen. ylimääräsine töineen sun muineen.
päälle kiva tynkäviikonloppu, ja hieman aikaa kaksin. paino sanalla hieman.
sunnuntaina lasten kotiuduttua leijona yrjösi olan takaa. ja uusi arki alkoi sillä, että muru laattaili ja koomaili. töissä jo varottelin että voi olla että tulee taas maanantaipoissaolo, mutta muru sinnitteli leijonan kanssa kotona kaksin. rutun sängyssä yrjöillen, ja poikulille pinnikseen leluja ojennellen.
hoh hoijaa. on tää arki kanssa yks saamari. mietin vaan oliko mun vatsan kipristely sittenkin joku vatsapöpö, vai onko tän hetkinen heikko happi alkavaa yrjötautia, vai vaan väsymystä.
voi tauti. ei voi muuta sanoa.
perusarki maistuis vaihteeks kivalta. pliis. antakaa sitä.
kävin töissä hakemassa sille kepit ja delegoimassa työhommat muille. sitten läksin lääkärille murun kanssa kertomaan miten tulisi toimia. ja viihdyttämään leijonapoikaa siksiaikaa että mamin nilkasta saatiin röntgenit.
sittenpä oli aikamoinen husellusviikko mahakipuineen, koiralenkkeineen ja lapsenhoitoineen. ylimääräsine töineen sun muineen.
päälle kiva tynkäviikonloppu, ja hieman aikaa kaksin. paino sanalla hieman.
sunnuntaina lasten kotiuduttua leijona yrjösi olan takaa. ja uusi arki alkoi sillä, että muru laattaili ja koomaili. töissä jo varottelin että voi olla että tulee taas maanantaipoissaolo, mutta muru sinnitteli leijonan kanssa kotona kaksin. rutun sängyssä yrjöillen, ja poikulille pinnikseen leluja ojennellen.
hoh hoijaa. on tää arki kanssa yks saamari. mietin vaan oliko mun vatsan kipristely sittenkin joku vatsapöpö, vai onko tän hetkinen heikko happi alkavaa yrjötautia, vai vaan väsymystä.
voi tauti. ei voi muuta sanoa.
perusarki maistuis vaihteeks kivalta. pliis. antakaa sitä.
maanantai 18. huhtikuuta 2011
mitä äiti edellä, sitä poika perässä...
 |
| potilas. |
 |
| mama korjasi jalan. |
 | |
| myöhemmin samaa yritti poika, 1v. |
ihana! tarkkaan se kattoo mitä täällä puuhataan. yritys tassunparannukseen oli hyvä, jossei tassu tuosta parane, niin sydäntä ainakin lämmittää.
lauantai 16. huhtikuuta 2011
erimieltä
murun kanssa ollaan suht yksimielisiä kaikesta. pari asiaa on nyt keskustelun alla. tietty mä olen oikeessa, mutta kuinka saan murun ymmärtämään sen? *wirn*
poika:
hyppii sohvilla, kiipeää tuoleille, uuniin, tunkeutuu kuivuriin.
minä: en kiinnitä huomiota. en kieltele. jos putoaa, niin oppiipa jotakin. kuivurissa ei ole musta vaarallista istuskella alkuunkaan, siis kun se ei ole päällä. uunikin tuntuu kuumana ärsyttävältä käteen, ei järjellä varustettu mukula sitä kuumana ronklaa. kiellän pysäyttämällä, sanomalla että riittää, ja äärimmäisenä keinona laitan sen pinnikseen toviksi rauhoittumaan.
muru: kieltää, varottelee, pelkää että poika satuttaa, ärsyyntyy.(mä pelkään että EI!:ltä menee teho kun sitä sadasti päivässä hokee.)
ruttu:
käy päiväkodissa 3pvää/vko.
minä: haluan ottaa sen kesäkuun alussa pois koko kesäksi. koska heinäkuun joutuisi varahoitoon, ja elokuussa uuteen päiväkotiin. se oikeasti sekoaa varahoidosta, luulen. (ainakin viimekesänä, itkeskeli jäädessä ja oli muutenkin vaikeeta.) olen kaupannut ruttua jo kivoille aikuisille lomailemaan heinäkuussa, ettei tartte kotona hömöttää.
muru: ajattelee että rutun olis syytä reipastua, ja se on jo neljä. epäilee että viimekesän katastrofi ei varmaan toistu. luulee että ruttu tarvitsee ikäistensä seuraa myös kesällä, ja nauttii kun saa touhuta tuttujen lasten kanssa, vaikka aikuiset hoidossa olis vieraita.
näistä keskustellaan.
r oli postannut facebookiin artikkelin jossa tiedettiin että perheissä joissa isä osallistuu lastenhoitoon, on enemmän riitoja. olikse niin?
me ei näistä riidellä kylläkään, mutta keskustellaan aika usein.
tottakai mä olen omasta mielestä oikeessa, mutta mitä sanoo muut?
poika:
hyppii sohvilla, kiipeää tuoleille, uuniin, tunkeutuu kuivuriin.
minä: en kiinnitä huomiota. en kieltele. jos putoaa, niin oppiipa jotakin. kuivurissa ei ole musta vaarallista istuskella alkuunkaan, siis kun se ei ole päällä. uunikin tuntuu kuumana ärsyttävältä käteen, ei järjellä varustettu mukula sitä kuumana ronklaa. kiellän pysäyttämällä, sanomalla että riittää, ja äärimmäisenä keinona laitan sen pinnikseen toviksi rauhoittumaan.
muru: kieltää, varottelee, pelkää että poika satuttaa, ärsyyntyy.(mä pelkään että EI!:ltä menee teho kun sitä sadasti päivässä hokee.)
ruttu:
käy päiväkodissa 3pvää/vko.
minä: haluan ottaa sen kesäkuun alussa pois koko kesäksi. koska heinäkuun joutuisi varahoitoon, ja elokuussa uuteen päiväkotiin. se oikeasti sekoaa varahoidosta, luulen. (ainakin viimekesänä, itkeskeli jäädessä ja oli muutenkin vaikeeta.) olen kaupannut ruttua jo kivoille aikuisille lomailemaan heinäkuussa, ettei tartte kotona hömöttää.
muru: ajattelee että rutun olis syytä reipastua, ja se on jo neljä. epäilee että viimekesän katastrofi ei varmaan toistu. luulee että ruttu tarvitsee ikäistensä seuraa myös kesällä, ja nauttii kun saa touhuta tuttujen lasten kanssa, vaikka aikuiset hoidossa olis vieraita.
näistä keskustellaan.
r oli postannut facebookiin artikkelin jossa tiedettiin että perheissä joissa isä osallistuu lastenhoitoon, on enemmän riitoja. olikse niin?
me ei näistä riidellä kylläkään, mutta keskustellaan aika usein.
tottakai mä olen omasta mielestä oikeessa, mutta mitä sanoo muut?
perjantai 15. huhtikuuta 2011
äitiä vähän väsyttää
oho.
maha sanoi eilen poks. mielettömät vatsakrampit, vaikka näpistin ja join piimälitran töissä, tuli oksennus kun pääsin kotiin. ja itku.
mietinkin yks aamu että kohta mua alkaa varmaan väsyttämään, mutta maha ehti ensin.
muru teloi nilkkansa sunnuntaina treeneissä. sen jälkeen olen ollut koiranulkoilutusvastuussa. lastenvienti ja -hakuvastuussa (johon olen apua saanut kun olen pyytänyt, kiitos!). kauppavastuussa. (haluutteko arvata kuinka paljon tässä talossa litkitään esim. maitoa?) lisätään kiiresoppaan vielä vähän työstressiä, kun KAIKKI muut on olleet sairaana, niin että yksin teet neljän tai vähintään kolmen työt, niin vot! tosiaan huomasin että kohta varmaan väsyn, mutta sit alkoi krampit.
yksillä itkulla, kahdella litralla piimää ja litralla gefilus-mehua mä olen taas tolpillani.
suojeluhullu oli aamulla aika tiukkana kun vedin työkampetta niskaan. töihin ei kuulemma ollut asiaa, mut meninhän mä. siellä on ihmisiä jotka pitää hoitaa, kipristi vatsaa tai ei. eikä se kipu nyt niin pahaa ollut.
työt tuli tehtyä. nyt olen leponi ansainnut.
iloa aiheuttaa se että sain imustella koirankarvat matoilta uudella imurilla, ja se että työviikko on finaalissa, eikä vähiten se että kieppaan itseni murun kainaloon, ja parantelen kipeää mahaani uudella aino-jäätelöllä.
maha sanoi eilen poks. mielettömät vatsakrampit, vaikka näpistin ja join piimälitran töissä, tuli oksennus kun pääsin kotiin. ja itku.
mietinkin yks aamu että kohta mua alkaa varmaan väsyttämään, mutta maha ehti ensin.
muru teloi nilkkansa sunnuntaina treeneissä. sen jälkeen olen ollut koiranulkoilutusvastuussa. lastenvienti ja -hakuvastuussa (johon olen apua saanut kun olen pyytänyt, kiitos!). kauppavastuussa. (haluutteko arvata kuinka paljon tässä talossa litkitään esim. maitoa?) lisätään kiiresoppaan vielä vähän työstressiä, kun KAIKKI muut on olleet sairaana, niin että yksin teet neljän tai vähintään kolmen työt, niin vot! tosiaan huomasin että kohta varmaan väsyn, mutta sit alkoi krampit.
yksillä itkulla, kahdella litralla piimää ja litralla gefilus-mehua mä olen taas tolpillani.
suojeluhullu oli aamulla aika tiukkana kun vedin työkampetta niskaan. töihin ei kuulemma ollut asiaa, mut meninhän mä. siellä on ihmisiä jotka pitää hoitaa, kipristi vatsaa tai ei. eikä se kipu nyt niin pahaa ollut.
työt tuli tehtyä. nyt olen leponi ansainnut.
iloa aiheuttaa se että sain imustella koirankarvat matoilta uudella imurilla, ja se että työviikko on finaalissa, eikä vähiten se että kieppaan itseni murun kainaloon, ja parantelen kipeää mahaani uudella aino-jäätelöllä.
torstai 14. huhtikuuta 2011
toiset kasvaa, minä en
eilennä olin esikoisen kanssa sen ekassa kripa-tapaamisessa.
siis mitä! vasthan mä itse olin kripalla.
eilisen haasteena oli erottua niistä teineistä, joita oli kirkko ja seurakuntatila pullollaan. ja näyttää aikuiselta ja äidiltä. huonosti meni, ainakin siinä mielessä, että teinieistä suht jokainen oli mua pidempiä. nuorisopappikin mua ihan ilosena moikkas. onneksi ei sentään kysynyt mille leirille olen tulossa.
mieleeni tulvi hauskoja muistoja omalta kripalta, ja sen jälkeiseltä kesältä.
kuinka pappi* nukkui mun sängyn alla, kun äiti kurkkasi mun huoneeseen.
kuinka mein pappi huiskas suitsukeastialla kirkkovierailulla yhden älyarvokkaan ristin rikki pitkin lattioita, ja kuinka teinilauma siitä villiintymään.
ja kuinka serkku katsoi yksiönsä ikkunasta seurakuntasalin pihalle, missä hieman pussikaljailtiin, ja meno oli kuulema sen näköistä, että piti yks nuori neiti käydä kantamassa niskasta yksiön sohvalle.
oi niitä aikoja!
samalla tajuan kuinka iso esikoiseni on jo. mähän olin kripa-aikaan ihan aikuinen. hirvittävää!
yritin myös huvikseni pongailla esikoiselle jotaki hyvää kripaheilaa, mutta mun ehdotukset sai esikon vaan punastelemaan. yksi viisaan oloinen vanhurskas nuorimies oli kuulemma täysin pois laskuista, yks pieni söpöliini taas liian lapsellinen, yks pikkuveljensä kanssa leikkinyt suht ok ei niin ok. huomasin sen katseen eksyvän yhteen leuhkaan semiespanjalaiseen punkkariin (omg!) yhteen korvakorulliseen lipevään nuoreenmieheen ja muuhun maman mielestä nounou materiaaliin. höööh!
mitähän siitäki leiristä tulee? askeleesta itsenäistymisen polulla. kymmenestä päivästä muiden teiniksien seurassa? ilman mamaa.
huoh ja voih. niin ne kasvaa, minä en.
siis mitä! vasthan mä itse olin kripalla.
eilisen haasteena oli erottua niistä teineistä, joita oli kirkko ja seurakuntatila pullollaan. ja näyttää aikuiselta ja äidiltä. huonosti meni, ainakin siinä mielessä, että teinieistä suht jokainen oli mua pidempiä. nuorisopappikin mua ihan ilosena moikkas. onneksi ei sentään kysynyt mille leirille olen tulossa.
mieleeni tulvi hauskoja muistoja omalta kripalta, ja sen jälkeiseltä kesältä.
kuinka pappi* nukkui mun sängyn alla, kun äiti kurkkasi mun huoneeseen.
kuinka mein pappi huiskas suitsukeastialla kirkkovierailulla yhden älyarvokkaan ristin rikki pitkin lattioita, ja kuinka teinilauma siitä villiintymään.
ja kuinka serkku katsoi yksiönsä ikkunasta seurakuntasalin pihalle, missä hieman pussikaljailtiin, ja meno oli kuulema sen näköistä, että piti yks nuori neiti käydä kantamassa niskasta yksiön sohvalle.
oi niitä aikoja!
samalla tajuan kuinka iso esikoiseni on jo. mähän olin kripa-aikaan ihan aikuinen. hirvittävää!
yritin myös huvikseni pongailla esikoiselle jotaki hyvää kripaheilaa, mutta mun ehdotukset sai esikon vaan punastelemaan. yksi viisaan oloinen vanhurskas nuorimies oli kuulemma täysin pois laskuista, yks pieni söpöliini taas liian lapsellinen, yks pikkuveljensä kanssa leikkinyt suht ok ei niin ok. huomasin sen katseen eksyvän yhteen leuhkaan semiespanjalaiseen punkkariin (omg!) yhteen korvakorulliseen lipevään nuoreenmieheen ja muuhun maman mielestä nounou materiaaliin. höööh!
mitähän siitäki leiristä tulee? askeleesta itsenäistymisen polulla. kymmenestä päivästä muiden teiniksien seurassa? ilman mamaa.
huoh ja voih. niin ne kasvaa, minä en.
tiistai 12. huhtikuuta 2011
pallottelua
viskasin siemenpallon murulle. kerrankin olin valmis tekemään niinkun joku muu haluaa. vietin unettomia öitä, ja kramppasin hartiat täyteen tilttiin.
pallo tuli puolivolleynä takaisin.
plomp.
maanantaina kerroin klinikalle että meidän simpat saa postimerkin pakettiin, ja nimilappuun mun nimen. lojukoon turvassa tanskanmaalla odottamassa muita aikoja.
oltiin jo hyväksytty että ne lähtee roskapyttyyn, ja sen asian kanssa piti oppia elämään. sitten tuli tämä puhelu.
oli se sitten p.lipponen & sosiaali- ja terveysministeriö, suvun mafiamaine, ihanaisen biologin hyvä veto, tai muu onnenkantamoinen, ei väliä.
tää meni niinkuin piti. oikeus on tapahtunut.
hurraa! skoolattiin omppusidulla ja itkut vedin. aina kannattaa valittaa ja reklamoida, ja ennenkaikkea puolustaa omaa perhettä ja omia oikeuksia.
nyt kohti uusia seikkailuja pystypäin!
mää ja ne simpat.
pallo tuli puolivolleynä takaisin.
plomp.
maanantaina kerroin klinikalle että meidän simpat saa postimerkin pakettiin, ja nimilappuun mun nimen. lojukoon turvassa tanskanmaalla odottamassa muita aikoja.
oltiin jo hyväksytty että ne lähtee roskapyttyyn, ja sen asian kanssa piti oppia elämään. sitten tuli tämä puhelu.
oli se sitten p.lipponen & sosiaali- ja terveysministeriö, suvun mafiamaine, ihanaisen biologin hyvä veto, tai muu onnenkantamoinen, ei väliä.
tää meni niinkuin piti. oikeus on tapahtunut.
hurraa! skoolattiin omppusidulla ja itkut vedin. aina kannattaa valittaa ja reklamoida, ja ennenkaikkea puolustaa omaa perhettä ja omia oikeuksia.
nyt kohti uusia seikkailuja pystypäin!
mää ja ne simpat.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
matkasänky ja muna
eilen naamakirjassa huutelin matkasängyn perään. tänään serkkuni toi toivomani härpäkkeen. vaihdossa annan muutaman hieronnan. hurraa vaihdannaistalous, tästä tykkään!
tänään tykkäsin myös tästä: hesari ja muna!
aamun rauhaisat lukuhetket takasi yläkerrasta lainaamani kaksivuotias, joka kotonaan mellastaa mennentullen, mutta meillä täällä on kun herran enkeli ja rauhoittaa mein omatkin mukulat leikkimään kivasti.
tänään tykkäsin myös tästä: hesari ja muna!
aamun rauhaisat lukuhetket takasi yläkerrasta lainaamani kaksivuotias, joka kotonaan mellastaa mennentullen, mutta meillä täällä on kun herran enkeli ja rauhoittaa mein omatkin mukulat leikkimään kivasti.
lauantai 9. huhtikuuta 2011
sitä joka vanhoja muistelee..
ei ole todellista!
muru kuupahti petiin latautuakseen huomiseen aamuneljän herätykseen, ja mä tässä yksinäni (teekuppi seurassani) blogin tilastoja vilkaistuani päädyin vanhempiin postauksiin. fiilistelin pojan ensihetkiä, hihittelin sille että ruttunaama oli laukonut että: "olispa mulla EDES yksi kiva äiti!", ja mietin kuinka hienoa on, että nää asiat on jossain tallessa! ja ihan luku- ja ymmärryskelposessa muodossa. tää on se syy miksi mä tänne kirjoitan. pääsen fiilistelemään juttuja, jotka mulle merkkaa paljon, ja saattais muuten painua liian syvälle unholaan.
huomasinpa taas että muru on kyllä niin erikoislaatuinen ihminen.
törmäsin vanhoja selaillessani tähän ja kyllä! kaikki on niinkuin silloinkin, vaikka tuntuu että aika ja arki juoksee vaan eteenpäin.
sama fiilis kun tosta postauksesta, tuli mulle äsken.
ja nyt mä hymyilen täällä muna kädessä.
ja se muna hymyilee mulle. muna, jonka muru ojenti mulle mennessään nukkumaan.
muna, jonka muru on ihan itse mulle koristellut. (duunissaanko?)
puuh. jatkan muna kädessä fiilistelyä. en tosin nauti sitä lauantai-illan ratoksi niinkuin siinä suositellaan.
naurava muna meinaan sopii pyhäaamun kahvin seuralaiseksi paremmin kuin hyvin.
hiis.
muru kuupahti petiin latautuakseen huomiseen aamuneljän herätykseen, ja mä tässä yksinäni (teekuppi seurassani) blogin tilastoja vilkaistuani päädyin vanhempiin postauksiin. fiilistelin pojan ensihetkiä, hihittelin sille että ruttunaama oli laukonut että: "olispa mulla EDES yksi kiva äiti!", ja mietin kuinka hienoa on, että nää asiat on jossain tallessa! ja ihan luku- ja ymmärryskelposessa muodossa. tää on se syy miksi mä tänne kirjoitan. pääsen fiilistelemään juttuja, jotka mulle merkkaa paljon, ja saattais muuten painua liian syvälle unholaan.
huomasinpa taas että muru on kyllä niin erikoislaatuinen ihminen.
törmäsin vanhoja selaillessani tähän ja kyllä! kaikki on niinkuin silloinkin, vaikka tuntuu että aika ja arki juoksee vaan eteenpäin.
sama fiilis kun tosta postauksesta, tuli mulle äsken.
ja nyt mä hymyilen täällä muna kädessä.
ja se muna hymyilee mulle. muna, jonka muru ojenti mulle mennessään nukkumaan.
muna, jonka muru on ihan itse mulle koristellut. (duunissaanko?)
puuh. jatkan muna kädessä fiilistelyä. en tosin nauti sitä lauantai-illan ratoksi niinkuin siinä suositellaan.
naurava muna meinaan sopii pyhäaamun kahvin seuralaiseksi paremmin kuin hyvin.
hiis.
kevät! ja lasten hullutukset.
kevät on täällä!
aamukahvinkeittoa säesti lokkien huuto ilmastointikanavissa. mein talo on vanha, ja täällä on semmoi painovoimanan ilmastointi, eli röörit auki katolle saakka. keittiön hormista kuului lokkien kiljuntaa ja rääkymistä. ihanaa! aamukauppailun jälkeen leikittiin mullikolle sulaneella pihalla, ja iltapäivästä käytiin kattomassa onko meri auki, ja näkyykö sorsia. sekin oli ihanaa! aurinko paistoi täysillä, ja tuntui kevyeltä hengittää. oon ihan unohtanu miten ihanaa täällä mein huudeilla on kesällä.
hiis!
riemua on aiheuttanut myös yhteinen aika tirppanoiden kanssa. emäntä taas painaa viikonlopun töitä, ja mulla on aikaa fokusoitua täysillä kotiäiteilyyn.
olen saanut kuulla nelivuotiaalta että mummoilla on hauraat luut koska ne ei juo tarpeeksi maitoa ja syö juustoa. ne vaan juo vettä. ja se ei ole mummoille hyväksi. nelivuotiaan luut taas on aika hyvät ja kovat. tosin kyynerpäätään tarkasteltuaan nelivuotias tuli siihen tulokseen että luut on toki aika pienet. mutta kovat silti. nelivuotias myös tieti kertoa että maha tulee kipeäksi jos syö liikaa namuja. niinkun esimerkiksi yllätysmunan ja tikkarin, niinkuin hän tänään teki. ukin tuomasta pätkiksestä neiti ei tohtinut kieltäytyä kuitenkaan. "ei se nyt niin siihen mahaan haittaa" se sanoi.
poikuli sai itkukohtauksen vaahtokylvyssä. oli pili mennyt piiloon vaahdon alle, eikä sitä voinut nähdä. itku loppui vasta kun nostin sen vaahdosta ja todistin että pilisteri on tallella. (mammalla ei tod. pitänyt pokka tässä kohtaa.) * hysteeriset naurut poika veti kun lauloin iltapuurolla psykedeelistä "mitäkissasanoo, mitäkissasanoo, mitäkissasanoo, kissasanoo miiiiaaaaaaauuuuuu!"-laulua. varsinkin kun ulisin biisiä sanoilla "mitämamisanoo, mitämamisanoo, mitämamisanoo, mamisanoo poika perketi!" lähti jätkältä totaalisesti lapasesta. sen nauru on vaan jotakin niin mieletöntä. (mammahan vaan sanoo "poika puspus...")
huuh, hulvatonta. ei täällä aika pitkäks tule. huomenna saan mukavaa seuraa, ehkä x4. pitäis ehkä pullia pistää heti aamusta tulemaan. ihan seiskalta meinaan. kun olen hesarini lukenut.
iloisia kevätpäiviä sinnekin!
* p.s. mä ehkä tartten jonkun 0700-mies hätänumeron jonne voin soittaa ja pyytää akuuttiapua jos/kun en tuota miesten maailmaa ihan ymmärrä. *wirn*
aamukahvinkeittoa säesti lokkien huuto ilmastointikanavissa. mein talo on vanha, ja täällä on semmoi painovoimanan ilmastointi, eli röörit auki katolle saakka. keittiön hormista kuului lokkien kiljuntaa ja rääkymistä. ihanaa! aamukauppailun jälkeen leikittiin mullikolle sulaneella pihalla, ja iltapäivästä käytiin kattomassa onko meri auki, ja näkyykö sorsia. sekin oli ihanaa! aurinko paistoi täysillä, ja tuntui kevyeltä hengittää. oon ihan unohtanu miten ihanaa täällä mein huudeilla on kesällä.
hiis!
riemua on aiheuttanut myös yhteinen aika tirppanoiden kanssa. emäntä taas painaa viikonlopun töitä, ja mulla on aikaa fokusoitua täysillä kotiäiteilyyn.
olen saanut kuulla nelivuotiaalta että mummoilla on hauraat luut koska ne ei juo tarpeeksi maitoa ja syö juustoa. ne vaan juo vettä. ja se ei ole mummoille hyväksi. nelivuotiaan luut taas on aika hyvät ja kovat. tosin kyynerpäätään tarkasteltuaan nelivuotias tuli siihen tulokseen että luut on toki aika pienet. mutta kovat silti. nelivuotias myös tieti kertoa että maha tulee kipeäksi jos syö liikaa namuja. niinkun esimerkiksi yllätysmunan ja tikkarin, niinkuin hän tänään teki. ukin tuomasta pätkiksestä neiti ei tohtinut kieltäytyä kuitenkaan. "ei se nyt niin siihen mahaan haittaa" se sanoi.
poikuli sai itkukohtauksen vaahtokylvyssä. oli pili mennyt piiloon vaahdon alle, eikä sitä voinut nähdä. itku loppui vasta kun nostin sen vaahdosta ja todistin että pilisteri on tallella. (mammalla ei tod. pitänyt pokka tässä kohtaa.) * hysteeriset naurut poika veti kun lauloin iltapuurolla psykedeelistä "mitäkissasanoo, mitäkissasanoo, mitäkissasanoo, kissasanoo miiiiaaaaaaauuuuuu!"-laulua. varsinkin kun ulisin biisiä sanoilla "mitämamisanoo, mitämamisanoo, mitämamisanoo, mamisanoo poika perketi!" lähti jätkältä totaalisesti lapasesta. sen nauru on vaan jotakin niin mieletöntä. (mammahan vaan sanoo "poika puspus...")
huuh, hulvatonta. ei täällä aika pitkäks tule. huomenna saan mukavaa seuraa, ehkä x4. pitäis ehkä pullia pistää heti aamusta tulemaan. ihan seiskalta meinaan. kun olen hesarini lukenut.
iloisia kevätpäiviä sinnekin!
* p.s. mä ehkä tartten jonkun 0700-mies hätänumeron jonne voin soittaa ja pyytää akuuttiapua jos/kun en tuota miesten maailmaa ihan ymmärrä. *wirn*
perjantai 8. huhtikuuta 2011
ei se ollukaan vielä piste.
ääääääääääässsssssst!!!
kiitos kommenteista edelliseen postaukseen.
asiaa hieman rauhoittuani mietittyäni, en mäkään vaihtais hyvää parisuhdetta lisälapsiin. mutta musta ne ei myöskään ole mitenkään verrannollisia asioita.
ja tosiaan. mä olen aina (tähän asti) hoitanut asiani (ja lapseni) yksin. tehnyt päätökset, kantanut vastuun ja elänyt oman makuni mukaan. en koe edellenkään olevani ohjailtavissa, mutta tuon ihmisen vuoksi mieluusti mietin miten tätä elämää elää yhteisymmärryksessä. toinen voi toki lähteä suhteesta miljoonan muunkin syyn takia, kun sen että toinen haluaa lapsia ja itse ei, tai toisinpäin. mutta miksi pelätä että kaikki päättyy, jos kerran kaikki on nyt hyvin?
jos parisuhde on hyvä, kuuntelee toki toisen mielihaluja, ja kompromisseja tehdään. elämä suunnitellaan yhdessä. sen tiedän minäkin. eilen kirjoitin kyllä justiinsa niinkun pohjimmiltani mietin, jos minä olen synnytysvastuussa, päätös on loppuviimeeks mun. luulen kuitenkin että jos toinen ei lapsia halua, en halua minäkään, jos toinen jättää oven auki, mä voin siitä yrittää livahtaa jos siltä tuntuu.
nyt tuntuu että perhe on tässä. mistä vaan sais sen kristallipallon että näkis tulevaisuuteen, että aina on hyvä näin. tai käykö niin että jos laitan oven lopullisesti kiinni, en siitä menemistä edes haikaile?
klinikan puhelu ei ollukaan niin yksselitteinen. enempää en voi/"saa" asiasta puhua tai sitä mainostaa. päätöksiä pitäis vaan tehdä. siis nyt. deadline häämöttää viikonlopun päässä.
kyllä mua vähän hermoon ottaa, että pitää tehdä nopeassa tahdissa päätöksiä (kiitos typerän lainsäädännön! fak.) joita ei ole loppuun asti mietitty. puuh. tämä on nyt kyllä hiukan herran (tai emännän) haltuun. ei kai auta kun pelata upporikasta ja rutiköyhää, ja elää sen kanssa sitten päivien loppuun asti.
jösses!
ahdistaa. kuristaa. itkettää. tekis mieli huutaa. vaikka asia itsessään on ihan positiivinen juttu, kiva ylläri, hauska sattumus ja niin edelleen.
äst.äst.äst.
kiitos kommenteista edelliseen postaukseen.
asiaa hieman rauhoittuani mietittyäni, en mäkään vaihtais hyvää parisuhdetta lisälapsiin. mutta musta ne ei myöskään ole mitenkään verrannollisia asioita.
ja tosiaan. mä olen aina (tähän asti) hoitanut asiani (ja lapseni) yksin. tehnyt päätökset, kantanut vastuun ja elänyt oman makuni mukaan. en koe edellenkään olevani ohjailtavissa, mutta tuon ihmisen vuoksi mieluusti mietin miten tätä elämää elää yhteisymmärryksessä. toinen voi toki lähteä suhteesta miljoonan muunkin syyn takia, kun sen että toinen haluaa lapsia ja itse ei, tai toisinpäin. mutta miksi pelätä että kaikki päättyy, jos kerran kaikki on nyt hyvin?
jos parisuhde on hyvä, kuuntelee toki toisen mielihaluja, ja kompromisseja tehdään. elämä suunnitellaan yhdessä. sen tiedän minäkin. eilen kirjoitin kyllä justiinsa niinkun pohjimmiltani mietin, jos minä olen synnytysvastuussa, päätös on loppuviimeeks mun. luulen kuitenkin että jos toinen ei lapsia halua, en halua minäkään, jos toinen jättää oven auki, mä voin siitä yrittää livahtaa jos siltä tuntuu.
nyt tuntuu että perhe on tässä. mistä vaan sais sen kristallipallon että näkis tulevaisuuteen, että aina on hyvä näin. tai käykö niin että jos laitan oven lopullisesti kiinni, en siitä menemistä edes haikaile?
klinikan puhelu ei ollukaan niin yksselitteinen. enempää en voi/"saa" asiasta puhua tai sitä mainostaa. päätöksiä pitäis vaan tehdä. siis nyt. deadline häämöttää viikonlopun päässä.
kyllä mua vähän hermoon ottaa, että pitää tehdä nopeassa tahdissa päätöksiä (kiitos typerän lainsäädännön! fak.) joita ei ole loppuun asti mietitty. puuh. tämä on nyt kyllä hiukan herran (tai emännän) haltuun. ei kai auta kun pelata upporikasta ja rutiköyhää, ja elää sen kanssa sitten päivien loppuun asti.
jösses!
ahdistaa. kuristaa. itkettää. tekis mieli huutaa. vaikka asia itsessään on ihan positiivinen juttu, kiva ylläri, hauska sattumus ja niin edelleen.
äst.äst.äst.
torstai 7. huhtikuuta 2011
... ja tänne ei lennä ykskään lasti...
"ja tänne ei lennä ykskään lasti." sanoi muru napakasti kun kerroin että hedelmöityshoitoklinikalta oli mulle soitettu. en saanut enää niitä kiinni, joten niiden asia jäi salamyhkäisyyden peittoon.
muru yritti ilmaista ettei tänne nyt mitään riskiä mistään lisääntymisestä oteta. vaikka ihan toisivat vauvansiemeniä ovelle asti.
joo, ei nyt.
eikä kuulemma myöhemminkään, kun sitten muru on jo vanha ja väsynyt.
plääh.
musta ihmisen, joka on vanhempainVAPAALLA on turha nurista lastenhoidon vaativuutta, tai moittia lapsimäärän kokoa. kivaahan se vaan on olla lölliä kotona, eikö? ja helppoa. siitäkin huolimatta että temperamentikkaat tihulaiset on äänen- ja kaaoksentuotoltaan lähes villipeto-kategoriaa. uhmiksella on tosiuhma. ja rajojaan hakeva, kiipeämään oppinut vuosikas se vasta onkin hauskaa seuraa kun kaikki harva "kielletty" puuha onkin kaikista kivintä.
no nauttikoon nyt! ei se vanhempainVAPAA ihan loppuelämää kestä...
ja
a) en usko että mun lopulliseen lapsimäärään vaikuttaa mikään muu kuin minä, minä ja minä. luulen että näin kolmen kanssa on hyvä, mutta on myös mahdollista että sekoan joskus uudelleen. tästä muru on ollut tietoinen alusta saakka. sille sitten ei voi mitään. vauvateille vai eriteille ratkotaan sitten jos tarve niin vaatii.
b) kun aikaa kuluu ja uhma ja reuhu väistyvät, ja meillä on täällä vaan sivistyneitä rauhallisia lukutoukkalapsukaisia rillit ja hiukset ojossa ja rauha maassa ja talo hiljaa, nii luulen että mahdollinen lapsiluvun lisäämisen puolestapuhuminen osuis antoisampaan maaperään. saas kattoa onko asialle edes tarvetta. vai alkaako sisarukset tai esikoinen poikimaan niin ettei mun tarvitse muuten kuumeilla...
helkatti. miksi ees näitä speksaan??? pitikö niiden nyt sieltä klinikalta käydä edes soittelemaan? no...tai yhden syyn voin arvata. haluaisivat multa jotakin. esmes munasoluja. jään odottamaan seuraavaa puhelua. ihan mielenkiintoisin fiiliksin.
muru yritti ilmaista ettei tänne nyt mitään riskiä mistään lisääntymisestä oteta. vaikka ihan toisivat vauvansiemeniä ovelle asti.
joo, ei nyt.
eikä kuulemma myöhemminkään, kun sitten muru on jo vanha ja väsynyt.
plääh.
musta ihmisen, joka on vanhempainVAPAALLA on turha nurista lastenhoidon vaativuutta, tai moittia lapsimäärän kokoa. kivaahan se vaan on olla lölliä kotona, eikö? ja helppoa. siitäkin huolimatta että temperamentikkaat tihulaiset on äänen- ja kaaoksentuotoltaan lähes villipeto-kategoriaa. uhmiksella on tosiuhma. ja rajojaan hakeva, kiipeämään oppinut vuosikas se vasta onkin hauskaa seuraa kun kaikki harva "kielletty" puuha onkin kaikista kivintä.
no nauttikoon nyt! ei se vanhempainVAPAA ihan loppuelämää kestä...
ja
a) en usko että mun lopulliseen lapsimäärään vaikuttaa mikään muu kuin minä, minä ja minä. luulen että näin kolmen kanssa on hyvä, mutta on myös mahdollista että sekoan joskus uudelleen. tästä muru on ollut tietoinen alusta saakka. sille sitten ei voi mitään. vauvateille vai eriteille ratkotaan sitten jos tarve niin vaatii.
b) kun aikaa kuluu ja uhma ja reuhu väistyvät, ja meillä on täällä vaan sivistyneitä rauhallisia lukutoukkalapsukaisia rillit ja hiukset ojossa ja rauha maassa ja talo hiljaa, nii luulen että mahdollinen lapsiluvun lisäämisen puolestapuhuminen osuis antoisampaan maaperään. saas kattoa onko asialle edes tarvetta. vai alkaako sisarukset tai esikoinen poikimaan niin ettei mun tarvitse muuten kuumeilla...
helkatti. miksi ees näitä speksaan??? pitikö niiden nyt sieltä klinikalta käydä edes soittelemaan? no...tai yhden syyn voin arvata. haluaisivat multa jotakin. esmes munasoluja. jään odottamaan seuraavaa puhelua. ihan mielenkiintoisin fiiliksin.
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
repes pelihousut, useeseen kertaan
eilen verottaja muisti mua jokavuotisella pikkubonuksella. tänävuonna bonus oli taas sen verran huomattava että pikku häidemme pikku budjetti tuplaantui. houkuttais alkaan varaan matkoja ja osteleen viinejä ja suklaita, vaikka luotolla, ja maksaa sitten viulut joulukuussa, mutta luulen että hillitsen itseni (niinkun yleensäkin) ja tungen verottajan lahjuksen vaan sukanvarteen. pahan päivän varalle.
en edes löytänyt summaa koko lapusta, enkä uskonut ollenkaan ennenkun muru noin neljättä kertaa etusormella paperia naputti ja hoki "on se tää, on se tää!"
kyllä meinas pelihousut riemusta revetä.
tänään meinas keveellä menkkamausteella höystetyt pelihousut revetä sit ihan raivosta ja ärsytyksestä. ja ihan muutamaan kertaan. kuvittele että:
a) saat työpaikallas tietää joutuneesi a-hepatiitti altistukseen. ihan pyytämättä ja yllättäen. ei s**tana kaikenmaailman norot ja ripaskat ja yrjöt ja muut; nyrkkiä, saastaa, kiroilua, hulluja, mutta sitten vielä joku hepatiitti! alkaa oikeesti ottaa aivoon.
b) tulet kotiin ja firman vakuutusyhtiö kirjeellä pyytää lisäselvitystä polvivammasta. ai sadannen kerran! "kun mä siellä pöydän alla konttasin... ja joo kuuluu ihan työtehtäviin... ja ei, ikinä ei ole ennen sattunut... ja aaaarrrrrrrgh!!!!"
c) yks uhmis ei saa vaatteita pois, ja eräs siitä hermostuu, ja saa uhmiksen kirkumaan, ja poika ei syö puuroa vaan pelleilee, ja vaan mulle, vaan mulle ja mulle.
sit mun lehmänhermot katkes. en alkanut kyllä kiljumaan vaikka mieli teki. urisin ja ärisin ja melkein aloin itkemään ja uhkailemaan kaikkia sillä että äkkiväärästi poistun ugandaan ja heti, mutta sain säksätyksen poikki ennenkun säikytin lapsia tai eukkoa pahemmin. omassa päässä kyllä sauhus niin ettei pahemmasta väliä. muutamat ovet taisin rämäytellä kiinni aika napakasti.
no, muru onneksi osaa jo haistaa mistä tuulee. lähti treeneihin kun himpulat oli unilla. tyynyllä odotti suklaata mulle, ja puhelimessa siirappinen rakkausviesti. et emmä sit lähdekään ugandaan. ainakaan vielä.
ja näitä mä rakastan. aina. vaikkei toinen puuroa syökään mun tarjoomalla lusikalla, ja toinen ei hepuleissaan saa vaatteita päältä. ja kirkuu. aina.
en edes löytänyt summaa koko lapusta, enkä uskonut ollenkaan ennenkun muru noin neljättä kertaa etusormella paperia naputti ja hoki "on se tää, on se tää!"
kyllä meinas pelihousut riemusta revetä.
tänään meinas keveellä menkkamausteella höystetyt pelihousut revetä sit ihan raivosta ja ärsytyksestä. ja ihan muutamaan kertaan. kuvittele että:
a) saat työpaikallas tietää joutuneesi a-hepatiitti altistukseen. ihan pyytämättä ja yllättäen. ei s**tana kaikenmaailman norot ja ripaskat ja yrjöt ja muut; nyrkkiä, saastaa, kiroilua, hulluja, mutta sitten vielä joku hepatiitti! alkaa oikeesti ottaa aivoon.
b) tulet kotiin ja firman vakuutusyhtiö kirjeellä pyytää lisäselvitystä polvivammasta. ai sadannen kerran! "kun mä siellä pöydän alla konttasin... ja joo kuuluu ihan työtehtäviin... ja ei, ikinä ei ole ennen sattunut... ja aaaarrrrrrrgh!!!!"
c) yks uhmis ei saa vaatteita pois, ja eräs siitä hermostuu, ja saa uhmiksen kirkumaan, ja poika ei syö puuroa vaan pelleilee, ja vaan mulle, vaan mulle ja mulle.
sit mun lehmänhermot katkes. en alkanut kyllä kiljumaan vaikka mieli teki. urisin ja ärisin ja melkein aloin itkemään ja uhkailemaan kaikkia sillä että äkkiväärästi poistun ugandaan ja heti, mutta sain säksätyksen poikki ennenkun säikytin lapsia tai eukkoa pahemmin. omassa päässä kyllä sauhus niin ettei pahemmasta väliä. muutamat ovet taisin rämäytellä kiinni aika napakasti.
no, muru onneksi osaa jo haistaa mistä tuulee. lähti treeneihin kun himpulat oli unilla. tyynyllä odotti suklaata mulle, ja puhelimessa siirappinen rakkausviesti. et emmä sit lähdekään ugandaan. ainakaan vielä.
ja näitä mä rakastan. aina. vaikkei toinen puuroa syökään mun tarjoomalla lusikalla, ja toinen ei hepuleissaan saa vaatteita päältä. ja kirkuu. aina.
lukutaitoa
esikoinen oppi lukemaan vajaa nelivuotiaana*. musta se oli aika oiva temppu, mutta periaatteessa ei lapsen niin aikaisin tarvitse oppia lukemaan. silloin lasta on vaikeampi suojella turhalta informaatiotulvalta.
ruttu ei taida paljoa sisarestaan jäädä moisen taidon oppimisen saralla.
eilen kirjastoreissulla pohdin ottaako lapselle kirjain-kirjoja. mitä jos se hokaa yhtäkkiä lukemisen jalon taidon? ja sitten saan taas miettiä miten iltiksen lööppejä selittelen.
toisessa vaakakupissa painaa se lapsen kiinnostus, ja se herkkyyskausi. se että kirjaimet on kivoja, että niiden tajuamisesta ja yhdistämisestä saa kiksejä ja oppimisen riemua.
otin kirjat lainaan sitten. lukekoot mokoma, jos haluaa.
kaksi iltaa on ruttunaama istuskellut sohvalla, ja tutkinut kirjoja, ilmotellut mikä sana alkaa milläkin kirjaimella. kirjottelin sille kokeeksi muutamia sanoja. kyllä se niitä tunnistaa. yhdistelee tavuja.
hmmmm. kohta ollaan ehkä siinä elämäntilanteessa että mulla on kaksi lukutaitoista tyttöä. jotenkin huisia kuitenkin. toisaalta olen itse oppinut lukemaan nelivuotiaana, että kai se vaan on jossain geeneissä ohjelmoituna sekin sitten.
* esikkokaan ei tajunnut alkuun ollenkaan että osaa lukea. se kiljui vaan ettei osaa lukea, ei osaa, ei osaa. kun lukeminen on jotakin muuta kun sitä että laittaa kirjaimia peräkkäin. luuli että kouluun mennessä joku pyhän hengen kaltainen ilmestys täyttää sen pään, ja yhtäkkiä se ymmärtää kaikki maailman tekstit ja kirjat. että se on lukemista se.
ruttu ei taida paljoa sisarestaan jäädä moisen taidon oppimisen saralla.
eilen kirjastoreissulla pohdin ottaako lapselle kirjain-kirjoja. mitä jos se hokaa yhtäkkiä lukemisen jalon taidon? ja sitten saan taas miettiä miten iltiksen lööppejä selittelen.
toisessa vaakakupissa painaa se lapsen kiinnostus, ja se herkkyyskausi. se että kirjaimet on kivoja, että niiden tajuamisesta ja yhdistämisestä saa kiksejä ja oppimisen riemua.
otin kirjat lainaan sitten. lukekoot mokoma, jos haluaa.
kaksi iltaa on ruttunaama istuskellut sohvalla, ja tutkinut kirjoja, ilmotellut mikä sana alkaa milläkin kirjaimella. kirjottelin sille kokeeksi muutamia sanoja. kyllä se niitä tunnistaa. yhdistelee tavuja.
hmmmm. kohta ollaan ehkä siinä elämäntilanteessa että mulla on kaksi lukutaitoista tyttöä. jotenkin huisia kuitenkin. toisaalta olen itse oppinut lukemaan nelivuotiaana, että kai se vaan on jossain geeneissä ohjelmoituna sekin sitten.
* esikkokaan ei tajunnut alkuun ollenkaan että osaa lukea. se kiljui vaan ettei osaa lukea, ei osaa, ei osaa. kun lukeminen on jotakin muuta kun sitä että laittaa kirjaimia peräkkäin. luuli että kouluun mennessä joku pyhän hengen kaltainen ilmestys täyttää sen pään, ja yhtäkkiä se ymmärtää kaikki maailman tekstit ja kirjat. että se on lukemista se.
yleisön pyynnöstä
tai ainakin yhden ihmisen. tässä resepti edellä kuvattuun kakkuun.
(resepti on julkaistu me naiset-lehdessä 22.12.2010.)
pohja:
150g voita
3 munaa
2dl sokeria
3½ dl vehnäjauhoja
1dl kaakaojauhetta
12 dumlekaramellia
kuorrutus:
100g maitosuklaata
100g tummaasuklaata
2dl suolapähkinöitä
tee näin: laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen. voitele irtopohjavuoka. sulata voi. vatkaa munat ja sokeri kevyeksi vaahdoksi. lisää kuivat aineet vuorotellen sulatetun voin kanssa sokeri-muna-vaahtoon. kaada taikina vuokaan. paloittele karamellit ja painele ne taikinaan. paista kakkua10-12min. irroita jäähtynyt kakku vuoastaan.sulata kuorrutteen suklaat erikseen. kaada pähkinät kakulle ja suklaa päälle. anna jäähtyä.
p.s. mä siis jätin dumlet pois kokonaan ja korvasin suolapähkinät manteleilla ja kuivatuilla karpaloilla. ja hyvää tuli!
p.s.2. pandan suklaat suli kiltisti mikrossa. kuviot vetelin ihan lastalla kakun pintaan. suklaat vähän marmoroitui.
p.s.3. jos haluat nättejä paloja, leikkaa kakku annospaloiksi ennenkuin kuorrute jäähtyy. kylmä suklaa meinaan lohkeilee miten ja kuten sattuu.
tämä oli helppo kakku. valmistukseen meni vajaa 30min. suosittelen. tarpeeksi oli twistiä maussa ja suklaata seassa.
(resepti on julkaistu me naiset-lehdessä 22.12.2010.)
pohja:
150g voita
3 munaa
2dl sokeria
3½ dl vehnäjauhoja
1dl kaakaojauhetta
12 dumlekaramellia
kuorrutus:
100g maitosuklaata
100g tummaasuklaata
2dl suolapähkinöitä
tee näin: laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen. voitele irtopohjavuoka. sulata voi. vatkaa munat ja sokeri kevyeksi vaahdoksi. lisää kuivat aineet vuorotellen sulatetun voin kanssa sokeri-muna-vaahtoon. kaada taikina vuokaan. paloittele karamellit ja painele ne taikinaan. paista kakkua10-12min. irroita jäähtynyt kakku vuoastaan.sulata kuorrutteen suklaat erikseen. kaada pähkinät kakulle ja suklaa päälle. anna jäähtyä.
p.s. mä siis jätin dumlet pois kokonaan ja korvasin suolapähkinät manteleilla ja kuivatuilla karpaloilla. ja hyvää tuli!
p.s.2. pandan suklaat suli kiltisti mikrossa. kuviot vetelin ihan lastalla kakun pintaan. suklaat vähän marmoroitui.
p.s.3. jos haluat nättejä paloja, leikkaa kakku annospaloiksi ennenkuin kuorrute jäähtyy. kylmä suklaa meinaan lohkeilee miten ja kuten sattuu.
tämä oli helppo kakku. valmistukseen meni vajaa 30min. suosittelen. tarpeeksi oli twistiä maussa ja suklaata seassa.
tiistai 5. huhtikuuta 2011
moni kakku...
no muotibloggaria musta ei ole tulossa. kuten kuvasta näkyy (tai ei siis näy) "päivän asu"-kuvaussessio ei mennyt niinku strömsöössä, eikä onnistunut muutenkaan mitenkäänpäin. no, halusin kuitenkin lesota tolla rintamuksen leikkauksella, koska se on musta vaan älyhiano!
toi kakkukuva sen sijaan kertoo asian just niinko kuuluukin. kakku oli, siis OLI herkullisen näköinen, ja makuinen myös. nam!
maanantai 4. huhtikuuta 2011
mekko ja kakku
alkaa jo häät pukkaa päälle.
jos ajattelee sitä että on monta asiaa jota haluan kokeilla ennen SUURTA päivää. monella asialla tarkoitan kakkuja, suklaita ja punkkuja.
jos kerran yhden kerran naimisiin menee, on kaiken (lue siis suklaan, viinin ja kakun) oltava täydellistä.
no joh. kokeilin sunnuntai-iltana suklaakakkureseptiä, jonka olin jostakin lehdestä leikannut. originaaliin olis kuulunut dumlepaloja ja suolapähkinöitä, mutta musta se olis ollu aika lapsellista. päädyin päällisissä kuivattuihin karpaloihin ja hunajamanteleihin. ja vot! tuli meinaan sellanen kakku jota tuleva morsionikin (joka ei makeista ikinäIKINÄ piittaa) mätti kaksin käsin. että vois sanoa että aika hyvä torttu oli se. siis paino sanalla oli. hääharkintaan laitetaan.
mulla oli aika angstinen päivä duunissa. ensinkin sää oli aivan kurja, ja se tietty vetää mielen matalaksi. sitten päälle pari kurjaa ihmiskohtaloa ja yks henkinen isku vasten kasvoja, niin viimenenki ilonripe valui sinne firman lattialle.
onneksi kotimatka taittui kampin kauppakeskuksen ja nyrkkeilyangstailusalin kautta.
kotimatkalla olinki jo parempaa kuntoa, hyvempää mieltä ja huippua mekkoa rikkaampi.
kuva sekä mekosta että kakusta ehkä jäljempänä, sillä molemmista olen aikas valtavan ylpeä, ja mieluusti vähän lesoilen niillä pian uudelleen.
jos ajattelee sitä että on monta asiaa jota haluan kokeilla ennen SUURTA päivää. monella asialla tarkoitan kakkuja, suklaita ja punkkuja.
jos kerran yhden kerran naimisiin menee, on kaiken (lue siis suklaan, viinin ja kakun) oltava täydellistä.
no joh. kokeilin sunnuntai-iltana suklaakakkureseptiä, jonka olin jostakin lehdestä leikannut. originaaliin olis kuulunut dumlepaloja ja suolapähkinöitä, mutta musta se olis ollu aika lapsellista. päädyin päällisissä kuivattuihin karpaloihin ja hunajamanteleihin. ja vot! tuli meinaan sellanen kakku jota tuleva morsionikin (joka ei makeista ikinäIKINÄ piittaa) mätti kaksin käsin. että vois sanoa että aika hyvä torttu oli se. siis paino sanalla oli. hääharkintaan laitetaan.
mulla oli aika angstinen päivä duunissa. ensinkin sää oli aivan kurja, ja se tietty vetää mielen matalaksi. sitten päälle pari kurjaa ihmiskohtaloa ja yks henkinen isku vasten kasvoja, niin viimenenki ilonripe valui sinne firman lattialle.
onneksi kotimatka taittui kampin kauppakeskuksen ja nyrkkeilyangstailusalin kautta.
kotimatkalla olinki jo parempaa kuntoa, hyvempää mieltä ja huippua mekkoa rikkaampi.
kuva sekä mekosta että kakusta ehkä jäljempänä, sillä molemmista olen aikas valtavan ylpeä, ja mieluusti vähän lesoilen niillä pian uudelleen.
sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
kallis elämä
hemmeti.
nettikaupat on oikeesti kivoja. voi tässä sapuskanlaiton ohella (lihamureke* & rosmariini-uunikasvikset.) ostella vaikka uuden imurin.
kun muru muutti meille, annoin oman imukoneen siskolleni. sillä mitä me kahdella. no sit käviki sillais, että pikkutuholaiset on himppa kiskoneet imurinjohtoa, ja johan se ei kovin hyvin enää toimikaan.
olisko elo kivaa kolmen koiran perheessä pelkällä harja&kihveli-yhdistelmällä? karvanlähtöaikaan? ei me viitsitä kokeilla edes.
kakssataa uudesta superimurista kotiinkannettuna on ihan kohtuuhinta, paitsi tämmösille peruspalkansaajille, kun asuntolaina on suht iso, ja toinen palkansaaja kotihommissa.
murulla onneks vähän on keikkaa pukannut. nytkin se on viettänyt koko viikolopun duunissa. joka tarkottaa että pyöritän perhe&koira-sirkusta työviikon päälle täällä itsekseni. en kyllä tästä valittamaankaan kehtaa ryhtyä, kun ei aseta mitään hillittömiä "pakkotehdä"-tavoitteita, niin kivasti sujuu. se, olenko viikonlopun jäliltä rentoutunut ja levännyt uutta työviikkoa ajatellen, on toinen juttu. onneks tää kotisirkus ja sen sirkusapinat on perusteiltaan kivoja, ja työkin on sieltä parhaasta päästä, ni hyvin jaksaa, luulen...
ootan muuten ihan mielenkiinnolla millaseen murheen alhoon mein talous painuu kun muru alottaa koulun. opintotuen ollessa se mitä se on.
nelisenvuotta kun käkistelee ja toivoo ettei kodinkoneet muut ala leviämään, niin kai tässä selvitään.
elämä on. kallista.
*toivomani paahtopaisti vaihtui murekkeeseen, koska 17e palasta lihaa oli musta hiukka kohtuutonta. terkut vaan mein uudelle k-kauppiaalle.
nettikaupat on oikeesti kivoja. voi tässä sapuskanlaiton ohella (lihamureke* & rosmariini-uunikasvikset.) ostella vaikka uuden imurin.
kun muru muutti meille, annoin oman imukoneen siskolleni. sillä mitä me kahdella. no sit käviki sillais, että pikkutuholaiset on himppa kiskoneet imurinjohtoa, ja johan se ei kovin hyvin enää toimikaan.
olisko elo kivaa kolmen koiran perheessä pelkällä harja&kihveli-yhdistelmällä? karvanlähtöaikaan? ei me viitsitä kokeilla edes.
kakssataa uudesta superimurista kotiinkannettuna on ihan kohtuuhinta, paitsi tämmösille peruspalkansaajille, kun asuntolaina on suht iso, ja toinen palkansaaja kotihommissa.
murulla onneks vähän on keikkaa pukannut. nytkin se on viettänyt koko viikolopun duunissa. joka tarkottaa että pyöritän perhe&koira-sirkusta työviikon päälle täällä itsekseni. en kyllä tästä valittamaankaan kehtaa ryhtyä, kun ei aseta mitään hillittömiä "pakkotehdä"-tavoitteita, niin kivasti sujuu. se, olenko viikonlopun jäliltä rentoutunut ja levännyt uutta työviikkoa ajatellen, on toinen juttu. onneks tää kotisirkus ja sen sirkusapinat on perusteiltaan kivoja, ja työkin on sieltä parhaasta päästä, ni hyvin jaksaa, luulen...
ootan muuten ihan mielenkiinnolla millaseen murheen alhoon mein talous painuu kun muru alottaa koulun. opintotuen ollessa se mitä se on.
nelisenvuotta kun käkistelee ja toivoo ettei kodinkoneet muut ala leviämään, niin kai tässä selvitään.
elämä on. kallista.
*toivomani paahtopaisti vaihtui murekkeeseen, koska 17e palasta lihaa oli musta hiukka kohtuutonta. terkut vaan mein uudelle k-kauppiaalle.
lauantai 2. huhtikuuta 2011
byhyy...
poikuli on showmies henkeen ja vereen. se on oppinut hauskan leikkinatinan, mitä voi provosoida ihan pyytämällä: "oo vähän natinati, väävää, byhyy." ja sehän on.
tässä ennen partsiunia piti vähän villapukusilleen näytellä.
tässä ennen partsiunia piti vähän villapukusilleen näytellä.
neuvot ja ohjeet
neuvon, vaikka et kysy.
tässä lapsenkasvatusohje, jonka sain kun esikoiseni aloitti "hihhuli&hippitarhassa"-päiväkotiuransa. se mukailee keveästi (ärsyttävällä ei,ei,älä,älä-tavalla) kymmentä joillekin tutuhkoa käskyä.
silti,
joku tässä on, että aina vähän liikutun kun tän luen.
ja samalla yhtäkkiä muistan miten suuri vaikutus mulla ja mun toimilla saattaa olla "eräiden", pienten, mutta niin tärkeiden ihmisten elämään.
1. olen vasta lapsi. sinun kauttasi olen olemassa. älä hylkää minua, sillä minulla ei ole muita vanhempia.
2. älä turhaan moiti minua, sillä mitä enemmän moitit, sitä vähemmän sinun sanasi merkitsevät minulle.
3. muista pyhittää aikaa myös minulle, sillä miten käytät aikasi, jaat myös sydämesi.
4. kunnioita lastasi, jotta myös hän oppisi kunnioittamaan elämää sekä itsessään että muissa olennoissa.
5. älä tapa tunteitani, ajatuksiani, tai yrityksiäni vähättelemällä, välinpitämättömyydellä, uhkailemalla tai pilkkaamalla, sillä minun asiani ovat minulle suuria, etkä sinäkään osannut pienenä kaikkea.
6. älä tee aviorikosta, sillä minä kärsin siitä eniten.
7. älä varasta elämääni asettamalla kannettavakseni sinutn täyttymättömiä toiveitasi tai ihanteitasi. minun on saatava tehdä omat erehdykseni.
8. älä anna väärää todistusta todellisuudesta tyrkyttämällä omaa katsomustasi, sillä minun tulee saada uskoa vaikka et uskoisi, toivoa, vaikka sinä et toivoisi. tulen ennenpitkää huomaamaan ettet sinä olekaan kaikkitietävä, eikä se sinun arvoasi alenna, jos olet antanut minulle mahdollisuuden.
9. älä himoitse asioita, jotka ei ole sen arvoisia, sillä sinun halusi eivät voi olla vaikuttamatta elämääni.
10. älä anna minulle kaikkea mitä haluan, sillä vapaamielisyytesi on vain välinpitämättömyyttä ja anteliaisuutesi huonoa omaatuntoa.
tässä lapsenkasvatusohje, jonka sain kun esikoiseni aloitti "hihhuli&hippitarhassa"-päiväkotiuransa. se mukailee keveästi (ärsyttävällä ei,ei,älä,älä-tavalla) kymmentä joillekin tutuhkoa käskyä.
silti,
joku tässä on, että aina vähän liikutun kun tän luen.
ja samalla yhtäkkiä muistan miten suuri vaikutus mulla ja mun toimilla saattaa olla "eräiden", pienten, mutta niin tärkeiden ihmisten elämään.
1. olen vasta lapsi. sinun kauttasi olen olemassa. älä hylkää minua, sillä minulla ei ole muita vanhempia.
2. älä turhaan moiti minua, sillä mitä enemmän moitit, sitä vähemmän sinun sanasi merkitsevät minulle.
3. muista pyhittää aikaa myös minulle, sillä miten käytät aikasi, jaat myös sydämesi.
4. kunnioita lastasi, jotta myös hän oppisi kunnioittamaan elämää sekä itsessään että muissa olennoissa.
5. älä tapa tunteitani, ajatuksiani, tai yrityksiäni vähättelemällä, välinpitämättömyydellä, uhkailemalla tai pilkkaamalla, sillä minun asiani ovat minulle suuria, etkä sinäkään osannut pienenä kaikkea.
6. älä tee aviorikosta, sillä minä kärsin siitä eniten.
7. älä varasta elämääni asettamalla kannettavakseni sinutn täyttymättömiä toiveitasi tai ihanteitasi. minun on saatava tehdä omat erehdykseni.
8. älä anna väärää todistusta todellisuudesta tyrkyttämällä omaa katsomustasi, sillä minun tulee saada uskoa vaikka et uskoisi, toivoa, vaikka sinä et toivoisi. tulen ennenpitkää huomaamaan ettet sinä olekaan kaikkitietävä, eikä se sinun arvoasi alenna, jos olet antanut minulle mahdollisuuden.
9. älä himoitse asioita, jotka ei ole sen arvoisia, sillä sinun halusi eivät voi olla vaikuttamatta elämääni.
10. älä anna minulle kaikkea mitä haluan, sillä vapaamielisyytesi on vain välinpitämättömyyttä ja anteliaisuutesi huonoa omaatuntoa.
pelottaako?
pelottaako tämä kauhistus sinua?
onneksi murtovarasta pelotti.
muru perhana kun on tommoi suojeluhullu ja oikeuden puolella, että aina saa kotiväki olla vähän huolissaan.
kuinka ollakaan tänään aamuyölenkillä oli hää tavannut viereisen talon ovella sorkkarautamiehen toimessaan.
ja pitihän asiaan, taas kerran, puuttua*. "suksi helvettiin siitä!" (satakuuskytsenttisen naisen suusta) oli saanut rosmon keskeyttämään toimet ja menemään vähän häpsingilleen, mutta kuvassa poseeraava vanhaherra sai hyypiön lähtemään ns. käpälämäkeen.
ties karvapoika tosipaikassa kuononsa avata, ja häijyyn tyyliin. hiis!
kaikkea sitä lähiössä.... aamutuimaan.
*oonko ees tilittänyt sitä kirvesjuttua?
perjantai 1. huhtikuuta 2011
mutsi
sädehoidot on polttanu mutsin suun karrelle.
sillä on ikenet, huulet, kieli ja kitalaki täynnä nyt jo räjähtäneitä palorakkuloita.
jumalavita se on vihanen.
ja todella ymmärrän sitä. se ei ole pystynyt pariin viikkoon syömään mitään, ja juomaankin aika heikosti. siinä mielessä olen äitini tytär, että jos en saa syödä mitä haluan, just silloin kun haluan, ni hermo repeää totaalisesti. siks mä todella säälin sitä. ja melkein tunnen sen tuskan.
viimeset säteet tykitetään maanantaina. sitten jännitetään vielä pari vkoa tuloksia. ja sitten tietty pari vuotta kontrolleja. mutta nyt raivostuttavia rakkuloita lukuunottamatta tilanne on hyvä.
tsemppaa mutsi.
vielä hetki.
nii tuon sitte keksejä, juustoja ja viiniä! ...vaikka kilo tolkulla. ja suklaata. jääkaappikylmänä.
(henk.koht. en kyllä ymmärrä miten joku voi syödä huurteista suklaata.)
sillä on ikenet, huulet, kieli ja kitalaki täynnä nyt jo räjähtäneitä palorakkuloita.
jumalavita se on vihanen.
ja todella ymmärrän sitä. se ei ole pystynyt pariin viikkoon syömään mitään, ja juomaankin aika heikosti. siinä mielessä olen äitini tytär, että jos en saa syödä mitä haluan, just silloin kun haluan, ni hermo repeää totaalisesti. siks mä todella säälin sitä. ja melkein tunnen sen tuskan.
viimeset säteet tykitetään maanantaina. sitten jännitetään vielä pari vkoa tuloksia. ja sitten tietty pari vuotta kontrolleja. mutta nyt raivostuttavia rakkuloita lukuunottamatta tilanne on hyvä.
tsemppaa mutsi.
vielä hetki.
nii tuon sitte keksejä, juustoja ja viiniä! ...vaikka kilo tolkulla. ja suklaata. jääkaappikylmänä.
(henk.koht. en kyllä ymmärrä miten joku voi syödä huurteista suklaata.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)